Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas
tappelujuttu.
Minkäs me sille mahdamme.
Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä
mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin
järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme
Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.
Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime
viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa
tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo
sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.
Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa
tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä
erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs
vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.
Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt,
että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.
Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se
voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi
niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen
Pohjolan kesäyöhön... meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.
Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu
Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän,
minä tulen heti takaisin.
Ja Pärpuumi astui ulos.
Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni
Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska
edessäoleva paikka ei ollut vapaa.
Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija
muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella
puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa,
sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään
nahkaveitsi.
Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme,
jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen
jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi
puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi
suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti,
mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa
nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava
miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa
hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.
Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa,
kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja
käki kukkui.
Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain
halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria
parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui.
Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.
Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä
puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.
Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin
Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin
ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa
huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.
Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii
järkiperäistä lääkitsemistä.
Sanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.
Ja parani.
Ja runoilija sanoo:
»Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori».
Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen
runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.
(1921.)