Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan
kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen
palvelustyttö.
Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja
juuri vilja-aitan avaimen.
Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa,
ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja
poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.
Siinä putosi se avain sinne kaivoon.
Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt
sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta
jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.
Niinkuin ei sanottukaan.
Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon
tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.
Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja
aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.
Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On
se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen.
Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä,
jollei miesväkeä olisi... mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan
avaimen paiskanneet?
Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa
huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon
muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä
etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset
talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin
kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.
Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet
varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä
suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen
pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan
pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.
Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon
tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti
iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien
mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi
perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin
talontyttärien mielitietyillä on autot.
N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan
laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin
hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on
jossain määrin aikaaviepää toimitusta.
Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa,
ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen
vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja
ampui, niin että talo jysähti.
Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain
ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär
parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää...
tää... tää toinen.
Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti
matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan
appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon
haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja
hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.
»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän
heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.
Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna
pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian
tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.
(1921.)