No niin.
Vaikkapa Kemistä.
Siis:
Kemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona
iltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan
huvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja
menossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja
poliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.
Siellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä
tarvitsemaan.
Kaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta
luodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään
rypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa
porttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.
Eihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta
siellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan
kemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.
Komissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin
vakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään
sen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä
melkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen
kemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin
silmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen
muutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana
p—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen
nimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.
Koska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä
keskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta
viimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat
hieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi
komissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.
Pojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja
silloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei
tarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen
ja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen
niin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja
päättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.
Täten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli
vastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia
enemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen
kalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan
puujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi
maata.
Tämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti
pitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat
takaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti
vaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi
olevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti
hyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon
pitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin
ja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä
ja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.
Merkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William
Hogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen
yli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko
kaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.
Mutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia
sieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen
seurasivat ryyppyä himokkain silmin.
Ja kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun.
Pitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi,
mitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.
Muuta ei tällä kertaa Kemistä.
(1921.)