Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja
kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa
hihkaista kovemmin kuin naapuri.
Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä
käheiksi valistuskokouksissa.
Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku
eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja
johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin
asianmukaista ja viisasta on.
Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen,
mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on
istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään,
jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista
lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä.
Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen
harvinaista.
Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon
muun ohella myöskin huutoäänestykset.
Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean
kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin
hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari
tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen
jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto:
älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä
vimmastuksen hetkellä.
Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa,
toimeenpantu _huutoäänestys_...
Puheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiin
_huutoäänestyksellä!_
Valtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto...
Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa
kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.
Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan
huutoäänestyksellä?
Valtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.
Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki,
että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka
eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.
Valtuuston korvia kuumotti.
Jännitys kävi miltei tuskalliseksi.
— _Jaa tai ei!_
Se tuli kuin isku nuijalla päälakeen.
Valtuusto pökertyi.
Muutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus.
Ei kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.
Puheenjohtaja uudisti yrityksensä:
— _Jaa tai ei!_
Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta
mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.
Ei ääntä... ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta...
Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei
pudonnut.
Pitkä äänettömyys.
Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.
He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa... jopa uskalsivat hiukan
hymyilläkin.
Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.
Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa
saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto
kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät
korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.
Ja todellakin.
Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys —
puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan
huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei...»