Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen.
Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva
ihminen kieltää.
Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan
noita hienon kauniita sanoja:
_Naisen onni..._
Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa
ylimaallistakin:
Naisen onni...
Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin
syntiinlankeemuksesta lähtien.
Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.
Ja paljon muuta.
Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme
avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet.
Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten
raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset
otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa
eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän
oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme
lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta
joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä
on naisen onni.
Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä
ainakin _tuntuu_ siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen
— kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja
kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien
tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen
vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja
ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan
lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä
kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».
Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:
»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen
aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä,
koska nyt on kysymyksessä — _naisen onni_».
Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten
lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin,
kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on
suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain
ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:
— Haa!
Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme,
että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei
edes sanonut: haa!
Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään
teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.
Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu
hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja
olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä.
Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.
»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan,
erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon
ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen
kirjeenvaihtaja.
Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan
Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan
puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.
Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa
lausuu.
Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna
vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:
»Jo nyt olet vapaa, äiti!
Pelastukses hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt,
jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike,
taas poskilles puna saa:
ja voi sitä, ken hiuskarvaa
nyt päästäsi notkistaa!»
Ja se on aika komeasti sanottu.
Ainakin renkimiehen sanomaksi.
(1921.)