RAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA

Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti

sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi

vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on,

että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja

kattilasta.

Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme

vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari

olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille

ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä.

Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa

ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa

Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät

asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin

ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.

Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi

isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi

isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat

sinne jokseenkin yksiin aikoihin.

Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän

Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät

kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.

Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään

lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille

kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja,

ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös,

niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio

ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin

arkkiin.

Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja

torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa.

Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria

siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä

takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa

silmäyksillään.

Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan

syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi

painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt

ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin

keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä

alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että

syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä

ja kesti torpparikin.

Ehtoo tuli.

Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle,

että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.

Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä,

ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.

Isäntä katsahti salavihkaa torppariin.

Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli

tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.

Kaikki riippui nyt torpparista.

Katsahtaako hän vuorostaan isäntään?

Asikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.

Haa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.

Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat

toisiinsa.

Isäntä katsahti toisen kerran.

— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.

Torpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.

— Kurrr... vastasi torpparin liivien sisältä.

— Murrr... kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.

— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!

Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat

kättä.

Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin

vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen

riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi,

puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.

Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin

oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei

häiritsisi sisällä olijoita».

(1920.)

Maalaisaiheisia pakinoita · 第 8 / 41 题