1.
Rauhallisna maa-emo hengittää,
kastehelmet vielä sen kutreissa välkkyy,
päivänvaloon kukkaset heräjää,
lehdikoissa lintujen riemu helkkyy.
Murhein ei, kuin ihmisen lapsi vaan,
uuden päivän koittohon luonto herää;
parmahilla maa-emon voimakkaan
luottavaisna tekevi vilja terää.
Rauhas suo ja voimasi loputon,
Emo suuri, kaikille lapsillesi;
yksin harhaten ken uupunut on,
hänet johda luo elon-lähtehesi!
Murhe päivän mennehen, tulevan
muuta luomisriemuksi kirkkahaksi,
aatos kolkko syksyn ja kuoleman
elon onnen tunnoksi valkeaksi!
2.
Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan,
aamunkaste hopeainen nurmen kukkivan,
hymy neitoshuulten,
säihke silmäin lempeäin,
riemu aaltoin leikkiväin
soittaessa tuulten:
-- taivas suopi lohtuaan
kulkijalle korpimaan,
toivon jättämälle.
Valonsäde pienoisin
saapi arvon kallihin,
kun se unhotusta tuo,
sovituksen-toivon suo
yöhön nääntyvälle.
Kukkastuoksu, linnunlaulu, hymy neitosen
-- armolahjat taivahiset lohduks' sydämen
ken vaan talven yli jaksoi
syömen kaipuun säilyttäin,
sille murheen, vaivan maksoi
suvi armorikas näin.
3.
Perinnökseni vaikka ma murheen ja vaivan
ja puuttehen sainkin vainen,
isä mulla on kuitenkin armias aivan,
isä taivahainen.
Taas pitoja pitää hän lapsellensa,
mi talven maasta kotihin palaa,
ja ehtymättömän rakkautensa
hänen ylitsensä hän siunaten valaa.
Ilomielin nyt käyn Isän armopöytään
ja murhetta muista en lainkaan.
Ja joskin ma köyhäksi syksyllä löytään,
miten paljon sainkaan
ma taattoni voimaa, sen tunnen silloin
ja unhotan synkeän kurjuuteni,
ja muistelen, kuin suvi-aamuin, -illoin
elononnesta riemuiten löi sydämeni.
Olen nyt kuin ruhtinas merten, maitten
ja valmis taistoon ja voittoon,
ja vertainen oon minä maan kuninkaitten.
Nyt ilmojen soittoon
sävel liittyvi syömeni huoleton, vapaa
ja rintani täyttyvi kiitoksesta:
joka hetkihän uusia viestejä tapaa
mun sieluni taivahan rakkaudesta.
4.
Kieltää, ihminen, kyllin sait
itseäs korven teillä,
onnen kielsivät korven lait,
murheen kyyneleillä
leipääs kostutit katkeraa,
tomuun, voimaton vaivuit,
kättä suutelit sortavaa,
nöyrtyen alla sen taivuit.
Poissa, poissa nyt ompi syy
kalpean kieltäymyksen!
Ilman hinnatta nyt elo myy
runsahan tyydytyksen
janoon, nälkähän sydämes.
Ihminen, aikas on tullut!
Käytä nyt elon-oikeutes,
-- luopuvat siitä vain hullut!
Hyvyys kaikki, min eessäs näät,
vain sua varten luotiin,
sulle kypsyvät tähkäpäät,
sulle myös sydän suotiin,
jolta et riemua kieltää saa
paastoten, korpeen käyden,
onnestansa kun tarjoo maa
sulle myös osas täyden.
Nöyrtyä vieläkin kyllin saat,
ihminen, maahan saakka;
kun taas saapuvat korven maat,
täysi on murhees taakka.
Tänään aika on nautinnon,
onnen-kylvö jo niitä,
tänään taivasta, huoleton,
elonlahjasta kiitä!