Kevätaamuna harhaan
läpi lehtojen nuorten.
Ilo, autuus asuu
taas rinteillä vuorten
ja helmassa laakson.
Kukat toisillensa
ne lempeinä kuiskii,
sydänaartehensa
nyt lintuset suovat
iloks' armastensa.
Taas koivujen lehdet
niin nuorina väikkyy,
väre lemmen jo niiden
suonissa läikkyy.
-- Sydän rauhatonna
ma yksin harhaan.
Vie turha kaiho
kevätaikani parhaan.
Pois itseni antaa
oli mulla kaipuu;
kuin meren helmaan
puron aaltonen vaipuu,
niin sulaa tahtoi
sydän rakkauteensa,
eik' enään muistaa
miten kaipaukseensa
monet tuhlasi vuodet.
-- Kuva kaivatun taaskin
kevättuoreena häilyy
kuin virvojen leikki.
Se lähteissä päilyy,
taa koivujen lehväin
se ääneti lymyy,
valonläikkeestä päivän
se vastaani hymyy,
sen karkelo-kutsun
ja laulun kuulen
ma kuiskeessa koivun
ja hulmeessa tuulen.
-- Näin eespäin käypi
yhä määrätön retki.
Pian rientänyt taaskin
on pois keväthetki.