On turha pa'on kolkko tie,
mi pois sun luotas, elo, vie.
Se raskahasti tuta saa
sun kostoas, ken noudattaa
vain suuntaa omain tähtien,
sun valtatiesi hyljäten;
ken mielehensä särkyvään
käy viime lohdun etsimään
tuolt' ihmemaasta unelmain,
vain hetken unhon tuottavain.
Sun tuomarisi ankarin
hänt' aina seuraa syytöksin:
hänt' oma sydän tuomitsee,
yö tuomar'-ilmein uhkailee.
Hänt' aina tyhjyys ympäröi,
hän turhaan rauhaa ikävöi.
Hän näkee näyt kolkoimmat
ja kuulee äänet uhkaavat,
ne mieleen oudon pelon soi,
niit' sana sitoa ei voi.