1.
Ah turhaan, menneet, nousette
taas muistoon unhon alta;
ei uuteen eloon nostaa voi
teit' enään laulun valta.
Taas yöhönne siis painukaa:
viel' jälkeen sävel jääpi,
-- kuin pilviin kohde auringon,
kun ilta hämärtääpi --,
jää sävel tuskan, taistelun
ja toivon, kevätmielen,
ne vielä hetkin hiljaisin
saa soimaan sydänkielen.
Viel' ehkä virsi laajempi
saa soinnut unhon yöstä:
se sato runsain, puhtahin
ois menneen päivän työstä.
2.
Jos kukkaan puhkeaa
uus elo, kauneus,
min heikko aavistus
jo syömess' orastaa,
niin turhat ollehet
ei uhrit vaikeat,
ne, joita vaativat
taa jääneet taipalet;
täys onnen mitta ois,
ois elo juhlaa vaan,
mi tuloon kuolonkaan
viel' loppua ei vois.