1.
Eessä ranta vieras, karu,
retki takaa merten käy.
Taakse vaipui kevään taru,
päivä hämärtäy.
Taakse valtaväylät jäivät,
suvituulet viileät.
Saapui syksyn raskaat päivät,
viimat jäätävät.
Näyt aurinkoiset, ylhät
matkaan vaati kulkijan;
uhanneet ei rannat jylhät
tiellä unelman.
Yö jo yltyy -- syömen saartaa
pelko; uskon ehkä vie --
Houkutellen mieleen kaartaa
tottumusten tie.
Yö jo yltyy -- katse kääntyy
suuntaan valtaväylien.
-- Viime vaali tee, tai nääntyy
usko sydämen!
Polta rantaan varmat laivat,
unhoon peitä mennehet:
säästät paluun häpeet, vaivat,
heikot askelet!
2.
Mitä auttaa kirous:
kaiku kallioihin kuolee
-- se on siitä lohdutus.
Elon silmä outo, tyly
kohtaa katsees vaipuvan.
Sana auta ei, ei tahto,
kun jää käsihin vain vahto
haihduttua unelman.
Tie on eessä ainoa:
ylle kiron, valituksen
määrä kirkas aseta!
Juhlasointuun ilmanäärten
liitä sävel sydämes!
Kesken vuorten iki-lunta
loistaa unten valtakunta
-- sinne kiinnä katsehes!
3.
Se tappio vielä ei murra:
meni liian heikot haavehes.
Sitä ei ole oikeus surra,
sen kautta sa saavutit vapautes.
Sen kautta sa löysit vasta
oman sielusi, voimasi tunnet nyt.
Taas taivalta alkamasta
sua estä ei tappiot kestetyt.