Hän viskasi pois paperossinpätkän ja hymyili katkerasti itsekseen.
Samalla tunsi hän Matin kostean kuonon kättänsä vasten.
Matti oli herännyt hänen tulostaan, oikonut koipiaan uneliaasti ja
lopuksi noussut nopeasti ylös, arvellen ehkä, että oli jo aamu, koska
hänen isäntänsä istui jo valveilla täysissä pukimissaan. Olli silitteli
hiljaa hänen päätään ja jatkoi ajatusjuoksuaan.
— Minä olen koettanut järjestää tämän ajallisen elämäni niin viisaalle
ja järkiperäiselle kannalle kuin mahdollista. Aamupäivä virastossa,
iltapäivä kotona loikoen tahi lueksien. Välillä puolentunnin kävely
ennen päivällistä Pohjois-Esplanaadilla, päässä nuhteeton silkkihattu,
isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksen salkku kainalossa. Illalla
teatteri, konsertti, kokous tahi korttipöytä, joista jokaisesta hyvillä
aikomuksilla tasoitettu tie kapakkaan. Kotiin kello 1 yöllä, vuoteeseen
kello 2 — 1/2 3, riippuen siitä, mikä kirja milloinkin sattuu
yöpöydälläni sijaitsemaan. Joskus lyhyt käynti klubissa hyvien ystävien
houkutuksesta. Mutta se onkin ainoa poikkeus, minkä sallin itselleni
muuten täsmällisissä elämäntavoissani.
Työtä on sen verran, että tuppi heiluu, vatsaa niin paljon, että ruoka
maistuu. Perhehuolet eivät paina minua, aineellinen hätä ei ahdista
minua. Murtuneet toiveet, joita minullakin tietysti on ollut ja joista
joku tynkä kenties on jäänyt johonkin sydämeni syvimpään komeroon,
eivät tuota unettomia öitä minulle. Mitkään ylivoimaiset pyyteet tahi
tyydyttämättömät mieliteot eivät kannusta kesyä tahtoani. Minä olen
herra itseni ja intohimojeni. Gentlemanni kiireestä kantapäähän.
Minulla on oma suutarini, räätälini, parturini ja kylvettäjäni. Samoin
varma vakinainen kirjakauppani, viinipuotini ja sikarimyymäläni. Minä
olen kaikille niille ehdottomasti uskollinen ja ne taas puolestaan
pitävät hellää ja epäitsekästä huolta minun henkiruumiillisesta
hyvinvoinnistani. Minä olen kuin mallikelpoisesti järjestetty
porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa, kallistuen huomattavasti kohti
humaanista ja oikeudenmukaista virkavaltaisuutta.
Minun elämäni on kuin peili, jota minä pidän isänmaani kasvojen edessä.
Siinä heijastuvat kaikki ne hyvät ja huonot puolet, jotka mennyt
kansallisen herätyksen vuosisata jätti uudelle perinnöksi.
Minä olen tulos Ruotsin laista ja Suomen talonpojasta, germanisesta
kultuurista ja suomalais-ugrilaisesta raaka-aineesta, nousukkaan
häikäilemättömyydestä ja ylimyksellisen yläluokan itsekkäisyydestä.
Kenties myöskin tulos kansallisesta innostuksesta ja
koroillaan-elävästä epäkansallisesta tyytyväisyydestä. Vanha ja uusi
lyövät minun sydämessäni kättä toisilleen. Minä olen läpileikkaus
aikani suomalaisesta sivistyksestä.
Minä näyn teatterien ensi-illoissa, joissa minulla on oma pysyväinen
paikkani permannon ensimmäisellä tuolirivillä. Minä näyn
sinfoniakonserteissa Yliopiston juhlasalissa, jossa minulla on
numeroitu sijan vasemmalla kateederista. Minä näyn kapakoissa, joita
minä tosin jonkun verran vuorottelen, mutta teen senkin tuiki
säännöllisesti, valiten aina mikäli mahdollista samat pöytäni ja
pöytäseurueeni. Minun elämäni käy kuin kello. Maa on minuun ja minä
maahan sangen tyytyväinen. —
Hän katsoi, mikä kirja oli sattunut hänelle käteen. Se oli Anatole
France. Hän avasi sen umpimähkää ja oli hetken lukevinaan. Mutta sitten
sulki hän sen väsyneenä ja heitti takaisin yöpöydälleen.
Matti oli painanut päänsä hänen polvelleen ja katsoi häneen viisaasti,
uskollisesti, kenties hiukan surumielisesti. Olli otti hänen päänsä
käsiensä väliin ja tunsi syvän keskinäisen ymmärryksen sähkön virtaavan
heidän välillään.
— Ikävä kyllä, sanoi hän mielessään, minä en ole Anatole France, yhtä
vähän kuin sinä olet Riquet. Muuten me voisimme vaihtaa monta viisasta
ja opettavaista ajatusta. Mutta sittenkin voisi olla hyvä, että me
joskus avaisimme sydämemme. Minä luulen, että meillä voisi olla paljon
huvia ja hyötyä siitä. Sillä me olemme molemmat yhtä yksinäiset.
Sinä tiedät esim. että minulla on rakastajatar, jonka nimi on Liisa.
Liisalla on kissa, jonka nimi on Mirkki. Minä en yleensä pidä kissoista
ja tämä merkillinen mielipiteiden eroavaisuus Liisan ja minun välillä
antaa aihetta meille joka kerta pitkään ja perusteelliseen
keskusteluun. Liisan mielestä on kissa yksinkertaisesti luomakunnan
kruunu. Minun mielestäni se taas on aivan sietämätön elikko, vapaalla
jalalla kävelevä peto, joka ei oikeastaan kesyty koskaan, vaan pysyy
aina yhtä viekkaana, salavihaisena ja peljättävänä. Sitäpaitsi ovat
kissat luonteettomia. Niiden joukosta ei parhaalla tahdollaankaan voi
erottaa mitään määrättyjä ja tarkkapiirteisiä personallisuuksia.
Toista ovat sittenkin mielestäni koirat. Sinä esim. olet yksilö
erikseen. Sinä olet yksinkertaisesti minun ylpeyteni, aivan kuin minä
itse olen ylpeys kansan ja yhteiskunnan. —
Olli odotti, mitä Matti virkkaisi tähän hänelle harvinaiseen
tunnustukseen. Ja Matin silmät puhuivat todellakin. Ne kertoivat
syvästä liikutuksesta ja täydellisestä sielujen sopusoinnusta, joka
Ollin kielelle käännettynä pukeutui seuraavaan kaunopuheiseen
esitykseen:
— Minä olen vain uskollinen kuva isännästäni. Minä seuraan sinua aina
aamuisin virastoon, teen sitten pienen kierroksen kaupungilla ja
palajan kotiini tyynenä ja täsmällisenä, yhtään harha-askelta
astumatta. Kaikki kevytmielisyys on jo luonnostaan vierasta ja
vastenmielistä minulle. Mutta sinun vaikutuksesi minuun on ollut
yksinomaan hyvä ja siveellisesti kasvattava.
Myöskin minä olen täysi herrasmies. Myöskin minä tiedän käyttäytyä ja
hillitä intohimoni. Minun rakkauteni ei tosin ole aivan yhtä puhdas ja
ihanteellinen kuin sinun, mutta minunkin elämännautintoni liihoittelee
keskitse ajan turmeluksen korkealla kuin linnunrata halki taivaan,
täynnä pieniä, miellyttäviä tähtösiä. Minäkin pysyn erilläni pyyteen
myrskyistä ja raakojen, alkuperäisten luonnonviettien lokaisista
onkaloista.
Leipäkysymykseni minä olen ratkaissut liittymällä lujasti sinuun,
samoin kuin sinä liittymällä porvarilliseen yhteiskuntaan. Sisällisen
onneni taas minä olen turvannut mielen valistuneella tasapainolla. Minä
en sympatiseeraa enkä antipatiseeraa liiaksi ja kartan vaistomaisesti
kaikkea ruoansulatusta häiritsevää radikalismia.
Mieskohtaisuus on mielestäni yksipuolinen ja turmiota-tuottava
ominaisuus. Fanatismia minä en hyväksy ollenkaan. Jo pikavihaisuus,
jota näen ympärilläni niin monen lyhytjärkisen piskin omaksi
ajalliseksi onnettomuudekseen harjoittavan, vaikuttaa minuun suorastaan
naivilta ja naurettavalta.
Miksi ei mieluummin syödä, juoda, nukkua, hoidella terveyttään ja
kehitellä sieluaan vaihtelevilla ja sisältörikkailla keskusteluilla
kaupungin ylevimpien koirien kanssa, joiden seurassa minä puolestani
astun joka päivä Pohjois-Esplanaadin päästä päähän yhtä juhlallisena
kuin konsanaan minun isäntäni salkku kainalossa.
Maailmankatsomustani minä en ehkä ole tullut määritelleeksi yhtä
tarkoin kuin sinä esimerkiksi, mutta jo minun ulkonaisesta olennostani
pitäisi näkyä, että se on tehty samoista tarvepuista. Minunkin
mielestäni on yhteiskunta mallikelpoisesti järjestetty, ainakin noin
ylimalkaan, suurissa pääpiirteissään. Pienempiä puutteita ja epäkohtia
tosin on olemassa, mutta ne ovat epäilemättä isällisen hallituksen ja
ymmärtäväisen lainsäädännön avulla helposti autettavissa. Pääasia on,
ettei pidetä turhaa kiirettä eikä varsinkaan sallita mitään liian
jyrkkiä ja hätiköityjä mullerruksia yhteiskunta-elämän säännöllisessä
verenkierrossa. Minä olen tasaisen kehityksen ystävä, kuten sanotaan.
Kaikki anarkismi, esim. ruokajärjestykseen nähden, on mielestäni
arveluttavaa. Mitä taas kaikkeen vallankumoukselliseen tulee, niin
minä en löydä sanoja merkitäkseni sen inhuutta ja epäisänmaallisuutta.
Siksi vihaan minä intohimoisesti kissoja, jotka kaikki ilman
poikkeusta vaikuttavat minuun vankilasta karanneilta venäläisiltä
sosiali-revolutsionääreiltä. Niitä ei mielestäni ole mikään synti
tappaa, kiduttaa tahi ahdistaa, vaikka minä itse jo oman arvonikaan
tähden en viitsi tehokkaammin olla siinä toimessa osallisena. Mutta
minun myötätunteeni ovat tässä asiassa kokonaan sen laillisen esivallan
puolella, jota näen niin monen vertaiseni Helsingin esplanaadilla
edustavan. Niin kauan kuin virkakunnat toimivat, lain koura tekee
työnsä säännöllisesti ja kansa on keisarille ynnä isänmaalle
järkähtämättömästi uskollinen, ei mielestäni rauhallisella
kansalaisella ole vähintäkään järjellistä syytä kapinalliseen
huolenpitoon kansan ja yhteiskunnan kohtalosta.
Muuten käy minunkin elämäni kuin kello. Minäkin olen maahan ja maa
minuun täysin tyytyväinen.
— Niin se oli ennen, huokasi Olli. Mutta sitten tulivat synkät
routavuodet. Kaikki on nyt äkkiä muuttunut toiseksi. Sinä olet jäänyt
surkeasti jälelle ajastasi, niinkuin minäkin ehkä. Mennään maata, Matti
parka, mennään maata! Me emme sovi näihin oloihin. Me olemme tyynen
rannan sorsia. Me emme ole syntyneet myrskyssä soutamaan.
Hän rupesi riisuutumaan hiljalleen. Ja riisuutuessaan hän ajatteli,
miten nopeasti ajan pyörä oli ympäri käännähtänyt.
18.
Routavuodet herättivät minussa erään uuden poliittisen tunteen, mietti
Olli. Se oli viha.
Viha rauhanhäiritsijöitä vastaan.
Minulta ei ollut siihen saakka puuttunut mitään. Minun oli ollut niin
erinomaisen hyvä elää maailmassa. Nyt minulta puuttui tarpeellinen
lepo. Aika oli äkkiä tullut hulluksi ja lähtenyt kiitämään kuin
villikissa ympäri ämpäriä.
Sanottiin tosin, että kuljettiin taaksepäin ja että se oli venäläinen
taantumus, joka istui ohjaksissa. Mutta mielestäni kävi se matka — ja
käy vieläkin — kuin pitkin koleista, pimentyvää korpitietä, yli kivien
ja kantojen, hurja hevonen edessä ja hyvä piiska pahan kyytipojan
kädessä. Ei ole mikään ilo silloin edes esivallan kaikkein
kuuliaisimmalle palvelijalle istua vankkureissa, joissa istuimet
sitäpaitsi ovat sijoitetut takaperin ja joiden tekijältä vieterit
tuntuvat tykkänään unohtuneen. Sisälmykset siinä menevät ylösalaisin,
tukka pystyssä siinä istuu aseeton maamies ja odottaa kauhistuksella
hetkeä, jolloin hevonen puuhun puskee, välttämätön turmio tulee ja koko
rumilas syöksyy suoraan helvettiin.
Sanomalehdet alkoivat sisältää joka aamu pelkkiä huolestuttavia
uutisia. Kansliassa alkoivat virkatoverini kertoa kuiskaten
ja salaperäisellä äänellä toinen toistaan tärisyttävämpiä
oikeudenrikoksia. Ja kun minä tavalliselle puolipäivä-kävelylleni
Pohjois-Esplanaadille laskeuduin, sattui sielläkin korvaani ainoastaan
ikäviä ja epämiellyttäviä asioita. Mieliala oli raskas, ilma
saastainen ja myrkyllinen. Se teki ihmiset tylyiksi, karsaiksi ja
epäystävällisiksi. Minä kärsin suuresti siitä, sillä minä olen
oikeastaan toverillinen ja seuraa rakastava mies enkä pelkää mitään
niin pahasti kuin yksinäisyyttä.
Muistan senkin päivän, kun lakkautettiin minun sanomalehteni. Silloin
suutuin minä aivan tavattomasti. Eikö se ollut minun sanomalehteni,
jonka minä olin tilannut ja maksanut omilla rahoillani? Eikö minulla
ollut kieltämätön, tinkimätön oikeus saada se säännöllisesti joka aamu
kirjelaatikkooni? Ellen minä saanut sitä sekunnilleen, silloin kun
minun oli saatava se, yhdessä aamukahvin kanssa nimittäin, soitin heti
vihaisesti lehden toimistoon. Ja nyt ilmoittaa lehti lyhyesti, että
syistä, jotka eivät ole toimituksen eikä kirjapainon, se
yksinkertaisesti lakkaa ilmestymästä.
Se oli vääryyttä. Se oli veristä vääryyttä. Sitäkin sietämättömämpää,
kun ei siitä ollut raastuvan-oikeuteen, ei hovi-oikeuteen, eipä edes
keisarilliseen senaattiin vetoamista. Eikö siis enää edes yksityinen
omistus-oikeus ollut pyhä ja loukkaamaton? Ei ollut, vastasi ajan
henki. Se mullersi monta entistä käsityskantaa minun sielussani. Minä
tunsin olevani kuin orpo piru männyn latvassa. Jos ei lailla enää ollut
mitään voimaa ja merkitystä, niin mitä merkitystä oli sitten enää
minullakaan? Turhaan olin minä siinä tapauksessa ottanut
lakitieteellisen tutkintoni.
Minä olin sanomalehteni lakkauttamisesta suorastaan siveellisesti
järkytetty.
Muut esivallan tähän-astiset väärinkäytökset saatoin minä vielä
vastahakoisesti sulattaa, sillä niistä ei ollut mikään välittömästi
koskenut minuun. Mutta tässä astui väärä esivalta suoranaisesti
keskelle minun omia pyhitettyjä elämäntapojani. Minun sanomalehteni!
Olihan se vuosien vieriessä muodostunut ikäänkuin osaksi minun omasta
henkisestä olemuksestani. Minä tunsin sen jokaisen sanankäänteen ja
lauseparren, sen harvat ranskalaiset sitaatit ja savolaiset
sukkeluudet. Sen tapa ajatella ja puhua oli minun omani. Sen viholliset
olivat minunkin vihollisiani, sen ystävät minunkin ystäviäni. Uutinen
oli mielestäni oikea uutinen, vasta kun oma lehteni oli antanut sille
julkisen vahvistuksen, virkanimitys vasta täysin pätevä, kun se oli
saanut sädekehänsä äänenkannattajan ensimmäisessä ja arvokkaimmassa
osastossa. Enhän minä voinut vaihtaa enää sanomalehteä! Sehän olisi
ollut sama kuin jos minua olisi käsketty vaihtamaan oma sisällinen
ihmiseni.
Mutta pakko tekee joskus mahdottomankin mahdolliseksi: minä vaihdoin
sisällisen ihmisen.
Minun sanomalehteni oli ollut suomenmielinen, perustuslaillinen,
vapaamielinen ja kansanvaltainen.
Mitään toista samansuuntaista aamulehteä ei Suomen pääkaupunki
kustantanut itselleen. Minä koetin sentähden elää jonkun aikaa kokonaan
ilman sanomalehteä. Mutta se oli kuin olisi elänyt säkissä: virastossa
olivat toverit aina aamulla minua viisaampia. Minun täytyi tilata joku
lehti ja minä tilasin juuri vastapuolueen äänenkannattajan, nähdäkseni
kerrankin, mitä se kirjoitti, ja voidakseni oikein sydämeni pohjasta
hekkumoida sen halpamaisuudella, huonoudella ja typeryydellä.
Aluksi inhoittikin minua kovasti ottaa edes peukaloni ja etusormeni
väliin tuota mokomaa, josta olin niin paljon pahaa kuullut ja jonka
tiesin ajavan isänmaalle niin tuiki turmiollisia päämääriä. Siksi luin
siitä vain senaatin viralliset uutiset y.m.s. välttämättömät asiat,
joita minä yksinkertaisesti en voinut jättää lukematta. Mutta jo
jonkun päivän perästä rupesin minä uutta lehteä käsissäni hiukan
levittelemään. Sanomalehtihän tuo tuntui olevan tämäkin,
ulkomaan-osasto oli tässäkin, löysi tästäkin seikkaperäiset selonteot
kuningasten kohtauksista ja majesteettien maljapuheista,
ministeristöjen skandaaleista ja prinssien ynnä prinsessojen
rakkausseikkailuista, jotka minulle ynnä minun kanssani enimmälle
osalle Suomen suuriruhtinaskunnan asujamistoa edustivat ulkomaiden
henkistä elämää. Siinä suhteessa olivat kaikkien puolueiden
sanomalehdet toistensa vertaisia. Paha vaan, että tämä lehti ei ollut
oppositsionissa.
Vähitellen ja päivä päivältä siirryin kuitenkin myös jo
pääkirjoituksiin, kronikoihin ja kotimaan osastoon. Monesti viskasin
lehden suuttuneena kädestäni. Kuinka niillä oli otsaa sellaista
kirjoittaa? Ja kuinka voi Suomen kansalla olla vatsaa sellaista
sulattaa? Mutta pian otin sen jälleen kiltisti armoihini, luin viikon,
luin toisen eikä kulunut aikaakaan, kun jo rupesin sisimmässäni
tunnustamaan, että se tavallaan ja monella tärkeällä rajoituksella
tietystikin saattoi sittenkin eräisiin yksityisseikkoihin nähden olla
oikeassa.
Luonnollisesti ei vielä itse pääasiaan nähden, sillä olinhan minä
jyrkkä perustuslaillinen. Olihan vastustettava keinoilla millä tahansa
venäläistä virkavaltaa: mikään ei mielestäni ollut luonnollisempaa.
Mutta kun oikein asiaa aprikoin, niin keinoistahan tässä vain taisikin
olla kysymys. Koko puolueiden välinen erimielisyys taisikin koskea vain
taktiikkaa. Olivathan ne nuokin toiset oikeastaan vastustavinaan,
vaikka omilla keinoillaan, jotka epäilemättä eivät olleet yhteiselle
suurelle asialle otollisia. Mutta täytyihän sitä sentään kunnioittaa
jokaista rehellistä vakaumusta ja täytyihän tehdä edes se oikeus
valtiollisille vastustajilleen, että myönsi heidänkin hyvää
tarkoittavan ja istuvan keisarillisessa senaatissa kukaties kuinka
jaloista ja epäitsekkäistä vaikuttimista. Ehkäpä he vielä aivan
arvokkaastikin historian tuomio-istuimen edessä selkänahkansa
säilyttäisivät.
Ja epäilys tunkeutui yhä syvemmälle minun sydämeeni. Minä en enää ollut
varma mistään, mutta katsoin siten kohonneeni vain korkeammalle
ihmisyyden asteelle. Minulle alkoi olla kaikki yhdentekevää, mutta
pidin sitä vain todistuksena avartuneesta ajatusmaailmastani. Enkä minä
voinut kyllin surkutella niitä poloisia, jotka kulkivat vain yhden
totuuden kytkyessä oivaltamatta, että sen vastakohtakin oli totuus.
Näin rakensin minä kirkkoni keskelle kylää ja pidin siellä omaa
poliittista jumalanpalvelustani.
Täytyihän sitä olla tasapuolinen, täytyihän sitä ymmärtää jokaisen
mielipiteen verrannollista oikeutusta. Myöskin venäläiset suomi-syöjät
saattoivat monessa suhteessa olla oikeassa. Lähtiväthän nekin
kansallisesta innostuksesta ja oman isänmaansa kunniaahan nekin
ajattelivat. Eikähän ollut taattu, miten Suomen omat natsionalistiset
valtiomiehet olisivat venäläisiä kohdelleet, jos Suomessa olisi ollut
toistasataa miljoonaa asukasta ja Venäjällä vain kolme. Kansojen
omantunnon avaruus riippuu useinkin vain niiden pinta-alan laajuudesta
ja valtakuntien oikeuskäsitys vain niiden luotosta ulkomaisilla
rahamarkkinoilla. Kun on heikko, täytyy puhua heikkojen oikeudesta. Jos
olisi voimakas, puhuisi ehkä voiman oikeudesta. Kullakin kansalla
samoin kuin yksilölläkin tässä maailmassa taitaa olla oikeutta elämään
vain sen verran kuin hän jaksaa ottaa ja puolustaa sitä. Suomen
kansalla nähtävästi on hyvin vähän oikeutta elämään. Eikähän ole
missään kirjoitetussa eikä kirjoittamattomassa laissa määrätty, että
sen välttämättä tarvitsee elää enempää. Eihän mikään kansa elä
iankaikkisesti. Kansat syntyvät, elävät ja kuolevat, ja kenties on
Suomen kansa jo aikansa elänytkin. Kenties on sen kuoleman kello jo
lyönyt eikä mikään mahti maailmassa voi enää huomenna sitä henkiin
virotella. Eikö se jo nytkin elä keinotekoisesti? Eikö täällä jo nytkin
tuoksu myskille? Varmaan tekee kuolema jossakin tuloaan.
Tietysti ovat venäläiset vielä tällä hetkellä Suomen valtiollisia
vastustajia ja sellaisina vihattavia. Mutta muuten he ovat aivan
erinomaista väkeä, onpa minulla heidän joukossaan monta herttaista
yksityis-ystävääkin. Minä taidan venäjänkieltä, olen opiskellut sitä
nuorena ylioppilaana sitä varten jonkun vuoden stipendiaattina
Moskovassa. Minulla oli siellä sangen hupaista ja muistelen niitä
aikoja usein ja mielelläni. Täytyy vain ymmärtää valtakunnan edut ja
antaa hiukan arvoa myöskin korkeammalle panslavistiselle politiikalle,
joka vaatii rajamaiden lähemmin liittämistä Pyhän Venäjän suureen ja
lämpimään sydämeen. Kenties eivät panslavistitkaan sillä niin aivan
pahaa tarkoita, yhtä vähän kuin juutalaisvainoillaan, jotka kyllä
itsessään saattavat olla inhoittavia ja ehdottomasti hylättäviä, mutta
periaatteellisesti ehkä hyvinkin oikeutetun isänmaallisen entusiasmin
aiheuttamia.
Tätä tietä kohosin minä yhä korkeammalle ihmisyyden ja valistuneen
suvaitsevaisuuden asteelle. Eikä minulla enää tuntunut olevan mitään
erikoista sitäkään vastaan, että Suomi todellakin olisi jonkun verran
sulanut tuohon suurempaan isänmaahan, kunhan se vaan olisi tapahtunut
siististi, rauhallisesti ja laillisia muotoja noudattaen. Mutta tämä
äkillinen ja päällekäypä tapa ärsytti minua. Minun venäläisillä
veljilläni ei nähtävästi ollut vähintäkään käsitystä suomalaisesta
kansansielusta, yhtä vähän kuin länsimaisesta oikeudenkäytöstä ja
järjestetyn yhteiskunta-elämän ensimmäisistä aakkosista. Ja joskus
havaitsin minä jo sydämessäni suuren halun opettaa niitä heille.
Kuitenkin pysyin minä — ja olen tähän päivään saakka pysynyt — vielä
perustuslaillisena. Minä otin osaa julkiseen mielenosotukseen
lakkautetun sanomalehden päätoimittajan ikkunan alla ja olin mukana
myöskin niillä päivällisillä, jotka saman toimittajan kunniaksi
kaupungin suurimmassa salissa pidettiin. Tuskin saatoin minä estää
silmiäni vettymästä kuullessani niin monta kaunista ja isänmaallista
puhetta. Hyräilinpä itsekin Maamme-laulua yleisen innostuneen mielialan
lainehtiessa.
Juuri tuollaiset suuret tilaisuudet, joissa on paljon kansaa koolla,
kaikki samaa ylevää tarkoitusperää varten, ovat jo varhaisesta
nuoruudestani saakka olleet minun henkisiä mässäyshetkiäni. Ne
herättävät minussa eloon kaiken sen sydämenlämmön ja inhimillisen
yhteenkuuluvaisuus-tunteen, joka muuten vetää sikeätä untaan sieluni
kimmeltävissä jääkammioissa. Siksi en koskaan puutu mistään
kansallisesta kunnianosotuksesta Runebergin patsaalla, yhtä vähän kuin
suurten merkkimiesten päivällisiltä tahi hautajaisista.
Minä otan esille silloin nuo tunteet oikeastaan jo kotoa lähtiessäni,
niinkuin otan hännystakin naulasta ja valkoisen kaulaliinan piirongin
laatikosta. Ja varsinkin kun astun suureen, valaistuun saliin, näen
pitkät, notkuvat pöydät ja pöydillä moniväriset lasit, samoin
huikaisevat sähkökruunut ja lukuisan, aaltoilevan juhlakansan, jota
sama tunne yhdistää, joka on täällä saman aatteen tahi saman henkilön
tähden, — silloin täyttyy rintani harvinaisesta autuudesta, silloin
unohdan minä kaikki ikävät asiat ja vedän sieraimiini ainoastaan
kauneutta, totuutta, oikeutta ja muita ihmiskunnan pyhimpiä ihanteita,
mikäli niihin nimittäin ei sekoitu pieni miellyttävä sivukäry keittiön
salatuista aarnihaudoista. Itse kärsimys tuntuu minusta silloin
suloiselta, itse suru vain suolalta elämän hernerokassa.
Näillä aistimuksilla on syvät juurensa koko minun sisällisessä
olemuksessani. Minä olen aina ollut vain kollektiivisten tunteiden
mies. Minun oma tunne-elämäni on köyhä ja surkastunut. Minä tarvitsen
tuollaisia juhlatilaisuuksia, ellei mieli minun kokonaan jähmettyä
omaan pikku-itsekkääsen yksilöllisyyteeni, jonka piiri ei ulotu
kauemmaksi ahtaan minuuteni miellyttäviä ja epämiellyttäviä olotiloja.
Minussa asuu tarve edes muiden kautta tuntea kuuluvani johonkin itseäni
suurempaan yhteyteen.
19.
Olli ei saanut unta sinä yönä. Hänen sydämensä tykytti
epäsäännöllisesti. Välistä se sahasi, välistä se höyläsi, —
ruumis-arkkua, ajatteli Olli. Toisinaan tuntui se jo naulaavan kiinni
sitä. Se piti jos jonkinlaista pikku naperrusta.
Taas toisin vuoroin oli kuin tuo väsymätön puuseppä siellä sisällä
olisi pysähtynyt työstään ja katsellut hetkisen mielihyvällä kättensä
aloja. Silloin tuntui Ollista sangen tuskalliselta. Oli sittenkin
parempi olla, kun se taas ryhtyi viheltäen veistämään.
Iloinen mies, ajatteli Olli. Tekisi mieli tarjota ryyppy sinulle.
Se olikin koko noita miehekseen. Nyt se viilasi, nyt se takoi.
Puuseppä-verstas oli äkkiä muuttunut konepajaksi. Nyt se soitti viulua.
Nyt se taas kalkutteli kuin kovaa graniittia.
Käsistään tekevä mies, ajatteli Olli. Panee perhana vielä minulle
hautapatsaankin.
Mies siellä sisällä oli äkkiä käynyt hyvin totiseksi. Vekkuli-puuseppä
oli kadonnut jäljettömiin ja sen sijaan tullut tekopyhä kolportööri. Se
saarnasi. Sanat putoelivat niinkuin jäätyneet hietaharkot
ruumiskirstulle. Nyt se messusi. Nyt otti nenäliinan taskustaan ja
nyyhki ääneensä niinkuin olisi surrut upporikasta setää tahi väkäleukaa
anoppiaan.
Minut viedään oikein koululla hautaan, ajatteli Olli. Eikös lempo
ajeeraa vielä armainta ystävääni!
Hänen oli mahdoton nukkua. Mies makasi, vaate valvoi. Jos hän joskus
hetkeksi koiran-uneen uinahtikin, kimposi hän taas kohta istualleen,
niinkuin sähkö-iskun saanut ja katsoi kahdella säikähtyneellä silmällä
yön pimeyteen. Hän oli luullut kuolevansa. Eikö viluinen vieras jo
seisonutkin tuossa hänen jalkapohjissaan?
Minun hermostoni on silmin-nähtävästi pilalla, ajatteli Olli. Minun
täytyy jo huomisena päivänä puhua asiasta lääkärini kanssa.
Hän nousi ylös, sytytti lampun ja katsoi kelloaan. Se näkyi olevan
viisi. Ei tästä kuitenkaan enää mitään kunnon nukkumista tulisi. Paras
jos hän ottaisi kylvyn ja koettaisi valvoa aamuun saakka. Sitten se
kyllä menisi. Hän voisi lähteä hiukan aikaisemmin virastosta ja
nukahtaa iltapäivällä.
Hän painoi sähkönappulaa. Kotvan perästä ilmestyi Eeva säikähtyneenä ja
unenpöpperöisenä huoneesen.
— Soittiko herra?
— Kyllä. Minä olen hiukan sairas enkä saa unta. Tahtoisiko Eeva olla
hyvä ja tehdä tulen kylpyhuoneesen?
— Varatuomari näyttääkin niin raihnaiselta.
Kylpy virkisti häntä, mutta karkoitti unen vielä kauemmaksi. Hän
istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Jospa hän koettaisi tehdä hiukan
työtä! Mutta mitä? Hän kirjoitti joskus sanomalehtiin ja oli
eilisenäkin päivänä lähettänyt erään artikkelin uuteen
perustuslailliseen äänenkannattajaan.
Mutta hän ei ollut tottunut kotona kirjoittamaan. Hän teki kaikki
sellaisetkin työt virastossa. Siellä tunsi hän olevansa oikeassa
mielialassa, juuri sellaisessa, jota julkiseen esiintymiseen
tarvittiin.
Mitä jos hän kirjoittaisi jotakin yksityistä? Kirjeenkö? Hän ei ollut
kirjevaihdossa kenenkään ihmisen kanssa. Muistiinpanoja? Hänellä ei
ollut mitään merkillistä muistettavaa. Päiväkirjaa? Hän oli usein
tuuminut sitä.
Mitä jos hän todellakin rupeisi pitämään päiväkirjaa? Voisi joskus
vastaisuudessa olla hyvin hauska selailla sitä. Luonnollisesti se olisi
naivia ja lapsellista. Mutta eihän kenenkään tarvitsisi tietää sitä. Ja
itsensä edessä hän kyllä voisi puolustautua tästä pienestä, viattomasta
heikkoudesta.
Hän kastoi kynän mustetolppoon ja kirjoitti kauniilla, täsmällisellä
käsialalla:
Ajat ovat sellaiset, että oikeastaan jokaisen jälkimaailmastaan
vähänkin välittävän kansalaisen tulisi pitää päiväkirjaa. Mutta enhän
minä välitä jälkimaailmasta.
Nykyisyys on minulle kaikki kaikessa, hetki kullan kallis, kuten
sanotaan.
Tällä minä en suinkaan vielä ole myöntänyt, että sekään olisi minulle
niin aivan kallis.
Itsestäni minä vielä sentään välitän jonkun verran. Ja siksi minun
tekisi mieleni merkitä muistiin ne erilaiset vaikutelmat ja
sieluntilat, joita nykyiset valtiolliset tapahtumat minussa
synnyttävät. Mutta arvattavasti siitä ei, parhaista ponnistuksistani
huolimatta, tulisi mitään oikeata päiväkirjaa, sillä eihän minulla ole
kykyä eikä rohkeutta valokuvaamaan sisällistä itseäni. Minun tekisi
mieli tyylitellä, yhdistellä ja erotella asioita, kenties vielä vähän
kaunistellakin. Siitä tulisi romaani.
Ja sehän olisi jotakin hirvittävää. Sillä enhän minä ole mikään
kirjailija.
Minä olen tyyni, talttunut virkamies. Minun päälakeni olisi kokonaan
kalju, ellen minä peittäisi sitä eräällä taitehikkaalla kampaustavalla,
joka on parturini salaisuus. Minä olen jo aikoja sitten jättänyt
jäähyväiseni elämäni ruusunpunaisille unelmille.
Oikeastaan ei minulla ole koskaan niitä liiaksi ollutkaan.
Paras sentähden, että tyydyn vain tilapäisiin ja hajanaisiin
muistiinpanoihin. Kirjoitan, mitä mieleeni juolahtaa.
Ne ihmiset, jotka voivat tarkoin määritellä itsensä, ovat hyvin
onnellisia. Jospa minäkin voisin sitä! Se onkin ainoa onni, jota enää
luokseni toivottelen.
Mutta se mahtaa olla liian suuri onni. Sillä se ei tule milloinkaan.
Kuitenkin on se mielestäni ainoa onni, joka ansaitsee toivomista ja
etsimistä. Minä olen etsinyt sitä lapsuudestani saakka ja tulen
nähtävästi etsimään, siksi kuin pimeys peittää minut. Tietysti aina
yhtä turhaan.
Usein pelkään minä etsiväni unikuvaa, jonka olen jossakin nähnyt, mutta
unohtanut jollekin toiselle taivaankappaleelle. Sillä tämä ei ole minun
oikea asuinsijani.
Minä en kuulu tänne. Minä en ole koskaan kuulunut tänne. Nyt te
tiedätte sen. Kuka tietää? Ei kukaan muu koko avarassa maailmassa kuin
minä itse, Olli Suurpää, joka istun ja kirjoitan tätä myöhään yöllä
taikka pikemmin varhain aamulla unta turhaan odotellessani.
Epäilemättä on se suuri onni. Sillä voida määritellä itsensä on jo
lohkaista itsensä irti äärettömyydestä, joka on paha ja peljättävä
sisälliseltä olemukseltaan.
Minä en voi uskoa itseäni kenellekään, jo siitä yksinkertaisesta
syystä, että minä en tahdo. Tuskin voin minä uskoa itseäni
paperillekaan. Mutta siinä on nähtävästi sentään joku huvitus, sillä
minusta tuntuu kuin kirjoittamalla ajatukseni voisin paremmin koota ja
vallita niitä.
Pelkään, että edessäni on uusi sisällinen murroskausi. Tahi kenties
minä olen jo keskellä sitä.
Sellainen on tietysti aina huolestuttavaa. Mutta erittäinkin on siinä
murheen aihetta minulle, joka jo luulin saapuneeni satamaan, laiva
täynnä kalliita kiviä ja myrhamia.
Minä olin jo toimittanut taloni, kuten sanotaan.
Minä en luullut enää, että mikään mahti maailmassa voisi minua
sielullisesti järkähyttää. Minun luonteeni pääpiirteet olivat jo
selvät, minun tapani ja tottumukseni kiteytyneet. Sitäpaitsi minulla
oli eräänlainen maailmankatsomus.
Merkillinen asia muuten tuo maailmankatsomus. Toisilla ihmisillä se on,
toisilla sitä ei ole. Silminnähtävästi se ei ole mikään leikin asia.
Kaikki katsovat tietysti maailmaa joltakin kulmalta. Mutta on aivan
kuin toiset katsoisivat sitä silmillä, toiset reijillä. Edelliset ovat
näkevinään siinä jotakin ajattelemisen arvoista. Jälkimmäiset eivät näe
mitään sellaista. Kumpaisillekin käy yhtä hullusti.
Edelliset miettivät ja miettivät päänsä puhki, ja kun he ovat kylläksi
miettineet, lyövät he sen pahki seinään, ja tekevät siitä sen sangen
loogillisen huomion, että siinä on seinä. Jälkimmäiset juoksevat päin
mäntyä aivan suorastaan, miettimättä mitään, kun he ovat juosseet yhden
kerran, juoksevat he toisen ja kolmannen kerran, aina uuteen mäntyyn,
eivätkä huomaa edes kuollessaan, että ihminen hyvin luultavasti jo
alunpitäen on syntynyt päin männikköön.
Edellisillä on maailmankatsomus, jälkimmäisillä ei. Minä tietysti
tunsin kuuluvani noihin edellisiin.
Minulla oli mielestäni jo varsin vakaantunut maailmankatsomus. Se ei
ollut mikään kirkko, jumala paratkoon, eipä edes kellotapuli, joita
suuret ajattelijat aivoillaan rakentelevat ja joista he sangen
ystävällisesti soittavat sielukelloja toisilleen. Minun
maailmankatsomuksen ei ollut niin huimaavan korkea.
Se ei ollut edes niin kohtuullisen korkea kuin joskus varhaisessa
nuoruudessani olin sitä kuvitellut. Mutta se oli mielestäni sitä
syvempi ja tanakampi. Minussa oli mielestäni enää hyvin vähän
humpuukia. Ja humpuukilla tarkoitan minä tässä tapauksessa sitä itsensä
ja muiden ylimalkaista pettämistä, joka sivumennen sanoen taitaakin
olla ensimmäinen ehto kaikelle inhimilliselle yhteis-elämälle. Minä
taas luulin pettäneeni vain muita enkä itseäni.
Ihmisillä ei ole voimaa katsoa totuutta silmiin. Siksi katselevat he
mieluummin vain — todellisuutta.
Minulla oli mielestäni joskus ollut tuo voima, vaikka minä en ollut
enää pitkään aikaan käyttänyt sitä. Ja siksi minulla oli
maailmankatsomus.
Se oli, kuten sanottu, sangen syvä ja rehellinen maailmankatsomus,
jolla sitäpaitsi oli se hyvä puoli, että se sopi kuin valettu minulle.
Se ei millään tavalla vanginnut minun personallista liikuntavapauttani.
Sillä se oli dualistinen niinkuin ihminen itse ja kaksijakoinen kuin
halaistu viikunanhedelmä.
On hyvä syödä elämän viikunoita, kun voi niiden lehdillä vielä verhota
häpeänsä.
Me tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, minä ja minun
maailmankatsomukseni nimittäin. Minä viihdyin sen seurassa, olin
tyytyväinen ja jaksoin elää s.o. kantaa oman elämäni. Ja mitä muuta voi
kurja luontokappale vaatia niin keinotekoiselta ja epämääräiseltä
asialta kuin maailmankatsomus?
Minä en ainakaan vaatinut mitään sen enempää. Sillä elämän kuorma ei
koskaan ole ollut keveä minulle.
Minun päiväni menivät rauhallista menoaan, liittyen viikoiksi, vuosiksi
ja kuukausiksi. Jokainen niistä toi aina jotakin uutta tullessaan.
Mutta mikään ei tuonut enää sellaista uutta, joka olisi syvemmältä
sieluni lähteitä läikähyttänyt. Enkä minä sitä enää katsonut
mahdolliseksikaan.
Minä olin mielestäni katsonut jo kerta kaikkiaan niin syvälle oman
olemukseni kaivoon, ettei sieltä enää pitänyt nousta mitään minulle
hämmästyttävää. Myöskin muista ihmisistä minä luin niinkuin kirjasta.
Minä tunsin elämän ja kirjat minä mielestäni olin vasta lukenutkin.
Ajan aatteet olivat minulle selvät kuin viisi sormeani. Minulla oli oma
kantani niiden jokaisen suhteen ja minä annoin niille kaikille
suhteellisen oikeutuksen. Minä olin mielestäni jo selittänyt myöskin
ijäisyyden ongelmat, ainakin mikäli ne minua koskivat, ja
maailmankaikkeus oli kuin sileä pöytä minun edessäni. Riippui kokonaan
minusta itsestäni, asettaisinko minä sille sämpylöitä tahi kaltiaisia.
Luonnollisesti minä en vielä ollut valmis. Mutta milloin ihminen on
valmis? Ei koskaan eläessään ja harvoin kuollessaan.
Nyt täytyy minun tunnustaa, että mieleni on jollakin tavalla joutunut
pois tavallisesta tasapainostaan. Onko se tuon naisen vuoksi, jota
odotan iltapäivällä? Sehän olisi sairaloista. Kuitenkin on hän
herättänyt minussa eloon sarjan sielunliikkeitä, jotka eivät ole
vähemmän outoja minulle kuin viimeaikaisten valtiollisten tapahtumien
herättämät. Mutta minä en tahdo nyt puhua niistä. Minun täytyy ensin
tutkia ne tarkkaan ja lajitella kukin omaan osastoonsa.
Mieluummin tahtoisin minä puhua vielä siitä maailmankatsomuksesta, joka
oli minulla. Se oli, kuten sanotaan, terve maailmankatsomus. Sen juuret
tunkivat syvälle maan uumeniin eikä sen katto kohonnut omaa päätäni
korkeammaksi.
Ei kukaan järjellinen ihminen olisi voinut väittää edes piloillaan,
että se oli mikään tuulentupa tahi pilvilinna. Pikemmin se oli
tavallinen virkamiespuustelli maalla, veistetty vankoista hongista,
aiottu ihmisten asuinsijaksi. Minä saatoin liikkua siinä missä hyvänsä
ja kuitenkin aina olla kotona. Tehdä työtä elämän pitkät arkipäivät ja
uneksia sen suuret sunnuntait.
Olivat näet minullakin muinoin harvat onnenhetkeni, jolloin himmeä
hartaus soitti kanneltaan sydämeni kylmässä ja sinertävässä
talvihämärässä. Ne olivat minun miellyttäviä lepopäiviäni. Minä kokosin
silloin niin paljon kauniita mielikuvia kuin katsoin tarvitsevani
pitkän viikon varalle.
Monellakin muotoa voivat kauniit mielikuvat olla ihmiselle hyödyllisiä.
Niitä voi käyttää esim. niinkuin pieksuja, jos sattuvat syksysateet ja
talojen takapihat rupeavat liian lokaisina lainehtimaan.
Minun taloni ei ollut kalliolle rakennettu, mutta ei myöskään pelkälle
juoksuhiekalle. Olipahan pystytetty vain sille pyhälle soraläjälle,
joka oli jäänyt nuoruuden hohtavasta romantiikasta ja ensi lemmen
lumotuista maurilaisista marmoripalatseista.
Arkena minä olin täysverinen realisti. Mutta pyhäpäivin saatoin minä
vielä muistaa, miltä tuntui olla Pyhä Yrjänä, jolle jokainen lohikäärme
kangasti kauniiden prinsessojen etuvartiana.
Minä pelkään, että lohikäärmeet ovat yksinkertaisesti lohikäärmeitä.
Ja koska minä en ollut nähnyt mitään kaunista kuninkaantytärtä muuta
kuin unissani, olin minä jo valmis vannomaan, ettei sellaisia ylipäänsä
olekaan olemassa muualla kuin miehen omassa mielikuvituksessa.
Siellä on näet kaikki mahdollista. Sillä siellä asuu jumala.
Siellä on jokainen ihminen kaikkivaltias. Onko hän samalla kaikkihyvä
ja kaikkiviisas, sen jätän minä mielikuvituksen teologien s.o.
estetiikan professorien tutkittavaksi.
Yksi ajatus vaivaa minua. Kun se nyt yön hiljaisuudessa tulee minun
ylitseni, käyvät minulla kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Mitähän jos mielikuvat toteutuvat? Se on minun suuri, musertava
kysymykseni.
Ei, ei, se olisi liian peljättävää. Kuka ei kuolisi silloin heti kuin
kärpänen pakkasessa? Sillä kuka ei ole nähnyt liian rumia ja liian
kauniita mielikuvia?
Minä en ole nähnyt monta, mutta ne sitä selvempään.
Ne eivät saa toteutua. Minä kiistän ja kiellän sen. Sillä totuuden
pitää olla eri ja todellisuus eri. Eihän elämä saa olla samaa kuin
unelma.
Mikä siivo siitä tulisi, jos ne kaksi yhtyisivät? Se olisi
maailmanloppu. Ainakin loppu minun maailmani. Sillä onhan se kokonaan
perustettu juuri tuolle järjelliselle kahtiajaolle. Ja onhan sama
kahtiajako ainoa mahdollinen tapa elää tämän ilman alla.
Ja mikä yhteys se olisi, jos ei olisi eroa todella eikä todellisella?
Minä oikein suutun, kun ajattelen sitä. Eihän jumala voi olla sama kuin
perkele. Eihän myöntäminen voi olla samaa kuin kieltäminen. Mutta jos
niin on, loppuu kaikki logiikka. Silloin seisotaan perikadon partaalla,
jota ei voi seurata muu kuin syöksyminen syvyyteen.
Mielestäni pitäisi jumalan pysyä erillään perkeleestä.
Mielestäni pitäisi jumalan pysyä mahdollisimman kaukana
perkeleestä. Sillä se on tuiki välttämätöntä meidän isiltäperitylle
maailmanjärjestyksellemme eikä vähemmän välttämätöntä minun omalle
henkiruumiilliselle hyvinvoinnilleni.
Mutta kuitenkin! Entä jos ne kaksi yhtyisivät? Entä jos ne olisivatkin
yhtä, olisivat olleet sitä hamasta iankaikkisuudesta, eikä olisikaan
olemassa kaunista eikä rumaa, ei totta eikä valhetta, ei yleensä
vastakohtia ollenkaan, vaan ainoastaan eri puolia samasta asiasta?
Silloinhan ei kukaan tietäisi enää oikeata kättä vasemmasta erottaa.
Silloinhan kuolisivat surusta kaikki jumalat ja perkeleet ja jäisi
jälelle vain suuri tuntematon taiteilija, jonka mielikuvat joka hetki
toteutuvat.
Jos niin on, mennään sitten maata, Olli Suurpää! Sinun aikasi on
auttamattomasti ohitse. Sillä sinun aikasi on ollut juuri sen
kaksinaisen moraalin, politiikan, estetiikan, filosofian ja
metafysiikan, jota itse edustat omassa sydämessäsi. Jos kerran päivä
koittaa, mitä on sen valossa kummituksilla tekemistä?
Tulevat toiset ihmiset, toiset ihanteet hallitsevat maailmaa. Mene
maata, Olli Suurpää, mene maata! Sinun ainoa oikeutuksesi elämään on
juuri ollut, että olet ollut liitossa sekä jumalan että perkeleen
kanssa.
Mutta jos ne kaksi tekevät liiton keskenään? Silloin perii sinut hukka,
Olli Suurpää! Silloin kostavat he kumpikin sinulle, sillä sinä olet
tehnyt liian paljon syntiä vastaan heitä molempia.
Minä luulin jo, että vain kaikki minun rumimmat mielikuvani toteutuvat.
Tämä aika yksin oli murtaa minut.
Mutta jos myöskin minun kauneimmat mielikuvani astuvat esiin ilmi
elävinä ja tulevat vaatimaan tilille minua, silloin on minun viimeinen
hetkeni lyönyt. Sillä mitä voin minä vastata heille?
Tuo nainen on minun kaunein mielikuvani.
20.
Hän nukahti pari tuntia.
Jo varhain aamulla kilisi hänen pöytäpuhelimensa. Hänen ystävänsä ja
puoluetoverinsa Pekka Kolehmainen tahtoi tavata häntä.
— Nyt heti? kysyi Olli hiukan kiusaantuneena. Hän olisi mielellään
loikonut vielä hetken kaksi.
— Nyt heti.
— Missä?
— Minun kotonani. Voitko tulla?
— Tietysti. Mutta mikä on hätänä?
— Lähemmin suullisesti. Minun on pakko vedota tällä kertaa suoraan
sinun ystävyyteesi. Tuletko?
— Olen siellä silmänräpäyksessä.
Pekan ääni oli matala ja kova. Noin puhui mies, jolla oli jotakin
erikoista sanottavaa. Nähtävästi oli taas jotakin tärisyttävää
tapahtunut jälkeen eilis-illan. Kenties oli Pekka saanut jonkun
arvaamattoman jobinpostin maaseudulta.
Sanomalehti, jonka Olli kahvia juodessaan sivumennen vilkaisi, ei
sisältänyt mitään erikoista. Mutta tärkeimmät uutiset kulkivatkin
nykyään kautta ilman. Siellä ei ollut mitään sensuuria. Siellä kohisi
ja myrskysi. Sanomalehdet sitävastoin lirisivät hiljaa kuin kuivaneet
metsäpurot.
Olli puki sutiputi päälleen. Jo parinkymmenen minuutin perästä hän oli
Pekan asunnossa.
Tämä otti hänet vastaan eteisen kynnyksellä.
— Täällä on ollut kotitarkastus, hän sanoi ensi sanakseen.
— Häh?
— Niin. Kolmen päivän kuluttua on minun lähdettävä.
Olli katsoi häneen kivettyneenä. Pekka oli aivan tyyni. Hänen
piirteensä olivat vain tavallista tiiviimmät ja hänen huulensa entistä
ohuemmat. Mutta pienet, harmaat silmät tuikkivat tuuheiden
kulmakarvojen alta pistävinä kuin kaksi puukonterää. Hän näytti
vaaralliselta mieheltä nyt.
Tuon näköinen mies, ajatteli Olli, on niinkuin kokonainen sotajoukko
varustuksissaan. Lyöty taapäin kenties, mutta ei muserrettu.
— Me emme mene sinne, sanoi Pekka, kun Olli eteisestä yritti hänen
tavalliseen työkammioonsa. Siellä on kaikki mullin mallin. Me voimme
istua esim. keittiössä. Sen jättivät he kuitenkin pahemmin penkomatta.
— He eivät käyneet siellä?
— He yrittivät, mutta poliisiupseeri, joka muutenkin oli hyvin
häpeissään, ymmärsi ylenkatseellisen huomautukseni. He siirtyivät
muihin huoneisiin.
Oli kovin hiljaista Pekan asunnossa. Olli katsoi kysyvästi ympärilleen.
— Minä olen lähettänyt perheeni ja piikani pois, selitti Pekka. He ovat
sukulaisten luona. Tämä ei ole enää heidän kotinsa. Sitäpaitsi tahdoin
minä olla hetken yksinäni.
Onni on helppo jakaa, ajatteli Olli. Paljon vaikeampi onnettomuus.
— He olivat kaiketi hyvin säikähtyneet? sanoi hän sitten.
— Lapset tietysti vähän, ei vaimo. Hän samoin kuin minäkin oli jo
ammoin ollut siihen valmistunut.
— Löysivätkö he jotakin?
— Eivät mitään tärkeätä. Tietysti minä olin jo ensimmäisten
kotitarkastusten jälkeen ryhtynyt siinä suhteessa tarpeellisiin
toimenpiteisiin. Ainoastaan joku määrä yksityisiä perhekirjeitä...
— Kaikki kelpasi heille?
— Kaikki paperit, mitä he vaan tapasivat, suljettiin sinetillä ja
vietiin pois, poliisikamariinko vai santarmihallitukseen, en tiedä.
— Ei mitään kiellettyä kirjallisuutta?
— Ainoastaan joku lentolehti. Se ei merkitse mitään, mutta tietysti ei
mikään enää vaikuttanut itse asiaan. Minun maanpakoni oli jo ennakolta
määrätty. Kolmen päivän perästä on minun lähdettävä.
Olli aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Kaikki sanat olivat äkkiä
käyneet hänen mielestään kovin kuluneiksi ja arkipäiväisiksi.
Seurasi hetken vaitiolo. He istuivat keittiössä, johon talven sarastuva
päivä heitti harmaata valoaan. Pekka oli tarjonnut paperossin. He
tupruttelivat lyhyitä tupakkasavuja ja vilkaisivat aina välillä
toisiinsa nopeasti ja terävästi.
— Se on sittenkin inhoittavaa, pääsi Pekalta vihdoin ajatustensa
lomassa.
— Mikä?
— Tuollainen kotitarkastus. Vaikka minä olin valmistunut kaikkeen,
vaikka minä tiesin kaikki, kuinka se tapahtuisi, niin sittenkin! Minä
en soisi sitä pahimmalle vihamiehelleni.
Eikä Olli vieläkään keksinyt mitään sanottavaa. Hänen huonosti nukuttu
yönsä painoi kuin lyijy takaraivossa. Tämä äkkiarvaamaton tapaus oli
hänet kokonaan typerryttänyt.
Pekka jatkoi:
— Maanpaosta minä en puhu mitään. Siinä on ainakin jotakin
suurpiirteistä, se on onnettomuus, se on elämänsuru, joka ei alenna
ihmistä eikä myöskään sitä esivaltaa, joka käyttää sitä
rangaistuskeinonaan. Valtiolle vaarallinen kansalainen? Sitä voivat
parhaatkin olla.
— Ovat olleetkin aina muinaisesta Hellaasta saakka, huomautti Olli.
— Mutta kotitarkastus! Se on raakaa, se on rumaa, saastaista ja
pikkumaista. Se jättää jälkeensä jotakin häpeällistä, jonka voi tuntea
jo nenällään. Minusta on kuin ei täällä enää koskaan saisi kyllin
tuuletetuksi.
Pekka meni ja avasi ikkunan viereisessä huoneessa. Talvinen ilma
huurusi autioon huoneustoon.
— Kuitenkin on kotitarkastus tuttu järjestyskeino kaikkialla
sivistyneissäkin yhteiskunnissa, virkahti Olli.
Pekka pysähtyi hänen eteensä. Hänen harmaat silmäteränsä tuikkivat
teräksisinä ja onnettomuutta uhkaavina.
— Siksi ei maan päällä ole vielä mitään sivistyneitä yhteiskuntia,
sanoi hän äänellä, joka tunki Ollin luihin ja ytimiin. On vain
siellä täällä joku sivistynyt ihminen kuin saari meressä. Ne ovat
raakalais-yhteiskuntia. Ne eivät ole luodut sivistyneitä ihmisiä
varten. Vai ovatko? Ajattele vain tullitarkastusta!
Olli ajatteli. Pekka saattoi kyllä tavallaan olla oikeassa. Oli vain
outoa kuulla tällaista anarkistista oppia häneltä, joka tavallisissa
oloissa oli niin järkevä, karu ja harvasanainen. Nähtävästi oli hän
sydänjuuriinsa saakka loukkaantunut. Hän tunnusti nyt sisimmän
uskontonsa.
— Pitäisi olla oikeastaan vain kaksi yhteiskuntaa, jatkoi Pekka, toinen
ihmisiä, toinen eläimiä varten, niinkuin meillä kohta on oleva vain
kaksi puoluetta, toinen rehellisten ihmisten, toinen ilmiantajien.
Mutta rehelliset, sivistyneet ja hienot ihmiset eivät vielä ole
muodostaneet mitään valtioita tai yhteiskuntia. Ne ovat eläinten ja
sangen saastaisten eläinten tekemiä. Meitä ihmisiä on vielä liian
vähän. Me emme mahdu tämän maan pinnalle. Täällä on noita toisia liian
paljon. He saastuttavat ilman meiltä. Me olemme syntyneet liian varhain
maailmaan.
Olli katsoi ihmetellen ystäväänsä. Mikä tarmo tuossa miehessä, mikä
äkillinen voima ja lento! Kuinka vastoinkäyminen oli hänet karkaissut,
kohottanut ja aateloinut! Pii oli sattunut teräkseen, napakaira
kallioon. Se iski sinistä tulta. Kipinät kirposivat hänen aivoistaan
ajan pimeyteen.
Ja Ollin mielestä oli äkkiä kuin olisi katto kohonnut, seinät
siirtyneet. Eikö se ollut ihana, mahtava ihmis-ajatus itse, joka puhui
tuon miehen suun kautta, vastaisuuden suurvalta, joka vaati tilaa
ympärilleen? Mitä merkitsivät sen edessä miljoonat painetit ja
poliisimiekat? Ne karisivat tien oheen kuin kellastuneet lehdet myrskyn
puhaltaessa.
— Mihin me menemme? virkahti Pekka katkerasti. Maa on heidän, ja heidän
taivaansa on yhtä raaka ja typerä kuin heidän yhteiskuntansa. Me olemme
maanpakolaisia kaikkialla. Täytyy tehdä uusi maa ja uusi taivas, ennen
kuin meistä tulee lainkuuliaisia kansalaisia.
Hän oli nyt syttynyt. Hän roihusi ilmi valkeana. Eikä Olli voinut
kylläkseen kummastella, mitenkä tuon miehen ajatuspiiri oli voinut
yhdessä yössä niin avartua. Mitä merkitsi tässä enää Suomen
vähäpätöinen autonomiakysymys, mitä helmikuun manifesti tahi
passiivinen vastarinta! Kysymys oli ihmiskunnasta, kysymys oli sen
nykyisestä kehityskaudesta ja sitä vastaavasta valtiojärjestelmästä.
Suomen pieni kysymys oli vain ohimenevä murto-osa siitä. Hänen edessään
ei seisonut kurja, yksityinen maanpakolainen, jonka venäläinen
virkavalta oli lumisen isänmaansa rajojen taakse karkoittanut, vaan
aatelis-ihminen, tulevaisuuden tyyppi, ihmiskunnan valoisa unelma
omasta onnellisesta kasvamisestaan kohti korkeuksia. Eikä tässä ollut
kysymys vuosista ja vuosikymmenistä, vaan vuosituhansista ja
aurinkovuosista, jotka kaikki olivat niinkuin hetki Hengen
kaikkivaltiaan jumalan edessä.
Hänen karmi selkäpiitään. Hän muisti, mitä hän oli viime yönä aikansa
kuluksi pannut paperille. Mitä jos mielikuvat toteutuvat? Tuossa seisoi
jälleen yksi ilmielävänä hänen edessään.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Heti sen perästä kävi kaikki hänelle
taas niin surkean pieneksi ja tragikoomilliseksi. Eivätkö he istuneet
keittiössä? Tämä oli todellakin sopiva ympäristö siipeen ammutun
ihmis-ajatuksen voimattomalle pyristelemiselle!
Eivätkö he istuneet kahden kammottavassa talossa, joka juuri oli
häväisty yöllisellä kotitarkastuksella? Tämä oli todellakin sopiva
paikka luoda uusia taivaita ja maailmoita!
Ja kuka oli puhuja itse? Ihmiskunnan sankariko, suuri tiedemieskö,
murtava taiteilijako tahi ennen tuntemattomien totuuksien ajattelijako?
Ei, aivan tavallinen ja yksinkertainen mies, Pekka Kolehmainen
nimeltään, jonka Olli hyvin tunsi ja joka ei missään suhteessa ollut
häntä etevämpi, vaikka hän nyt oli niin äkkiarvaamatta saanut
maanpakolaisen marttyyrikruunun otsalleen. Pekka, hänen vanha ystävänsä
ja puoluetoverinsa Pekka, siinä vain patojen ja kattiloiden keskellä
puski maan mahtavia vastaan viheriäistä sappeaan.
Toisakseen välkähti hänen mieleensä ajatus, että se kenties sittenkin
oli oikea paikka ja oikea ympäristö, että kenties sittenkin tässä
humahtivat korkeammat voimat ja että tuolla miehellä kenties sittenkin
oli oikeus puhua juuri noin. Eikö ihmisyys ollut läsnä siellä, missä
sen edestä kiivaimmin taisteltiin? Kenties tuo tavallinen mies tässä
silmänräpäyksessä kuitenkin oli uuden ja paremman ihmiskunnan apostoli?
Mutta hän karkoitti sen ajatuksen heti naurettavana mielestään. Ei
ollut sankareita, ei ollut aatteen apostoleita. Oli vain joko naiveja
tahi itsekkäitä ihmisiä.
Pekka veti syvään ilmaa sieramiinsa.
— Täällä on kalmanhajua, hän sanoi äkisti.
— Minusta täällä on kylmä, sanoi Olli väristen ja hieroi kämmeniään.
Pekka meni ja sulki ikkunan viereisessä huoneessa. Hän palasi takaisin
pieni pullo kädessään, jonka hän oli löytänyt eräästä avatusta
piironginlaatikosta.
— Se on hajuvettä, hän sanoi ja pirskutti Ollin päälle sitä. Mielestäni
me tarvitsemme hiukan raikastusta hermoillemme.
Myöskin Ollin täytyi hymähtää Pekan hullunkuriselle keksinnölle. Sitten
tulivat he molemmat jälleen hyvin totisiksi.
— Eivät kuitenkaan särkeneet mitään? virkahti Olli.
— Eivät. Nämä olivat tavallista siistimpiä tarkastajia.
Pitkä vaitiolo.
— Anteeksi, sanoi Pekka ja heräsi ajatuksistaan. Minä en ole kutsunut
sinua tänne saamaan hajuvettä taikka kuulemaan tunnepurkauksiani
nykyaikaisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Minun tarkoitukseni sinun
suhteesi oli paljon käytännöllisempi. Tahdoin neuvotella kanssasi
eräistä omista ja puolueemme asioista.
Pekka jätti hänen huolekseen paljon, myöskin raha-asioita. Olli suostui
tietysti kaikkeen mielellään. Hän, joka muuten ei suinkaan ollut
uhrautuvainen luonteeltaan, tunsi tällä hetkellä syvän sisällisen
tarpeen tehdä palveluksia ystävälleen. Hän ikäänkuin itsekin kasvoi
siten omasta mielestään. Hänkin tuli täten ikäänkuin jostakin suuresta
onnettomuudesta osalliseksi.
Juoksevat seikat olivat nyt heidän välillään suoritetut. Pekka laski
kätensä hänen olalleen ja katsoi suoraan silmäterään.
— Tehtäväni puolueessa, sanoi hän, jätän kokonaan sinulle.
— Minulleko? kysyi Olli hämmästyneenä.
— Niin. Minä en tiedä ketään sinua sopivampaa.
— Kaikki ovat sopivammat.
— Sinä tunnet heidät kaikki. Heillä on jokaisella työtä korviin saakka.
Sinä yksin olet päässyt vähällä, jumala ties kuinka. Nyt on sinun
todenteolla aisoihin astuttava.
— Minun? joka juuri olen päättänyt irtautua politiikasta!
Tämä tunnustus pääsi Ollilta aivan odottamatta. Hän itsekin säikähti
sitä. Hän oli tosin viime aikoina usein ajatellut sitä, mutta hän ei
suinkaan olisi tahtonut tässä silmänräpäyksessä Pekalle mielipidettään
niin jyrkästi määritellä.
Pekka katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti.
— Ei nyt. Nyt ei saa kukaan siitä irtautua. Kenties sitten, myöhemmin.
Nyt vaatii vastarinta kaikki käytettävät voimat puolueessa.
— Sinä uskot siis vielä siihen? kysyi Olli.
Tämä ei ollut enää vaistomaisesti lennähtänyt lause. Hänkin oli nyt
kerran päättänyt olla aivan rehellinen.
— Mihin?
— Passiivisen vastarinnan onnistumiseen?
— Suoraan sanoen: en.
— En minäkään.
He katsoivat tiukasti toisiinsa niinkuin kaksi miestä, joiden totuuden
hetki on tullut. Sitten kääntyi Pekka kävelemään.
— Mutta se ei suinkaan millään tavoin vapauta meitä
velvollisuuksistamme, lisäsi hän hetken perästä. Eikä meidän ole tarvis
tätä tietoa muille levittää.
— Eikö?
Olli ei voinut estää hienoa hymyä huuliltaan. Pekka katsoi häneen
tuuheiden kulmakarvojensa alta.
— Minä tunnen tuon, hän sanoi matalalla äänellä. Epätoivon henki on
meidän vaarallisin vihollisemme. Toivotonta taistelua kestävät vain
harvat. Minä luulin sinua siihen kyllin voimakkaaksi.
Olli tunsi kuin etäisen kannelkielen helähtävän povessaan. Hän oli
äkkiä käynyt kuolemankalpeaksi.
— Minä en jaksa enää, sanoi hän hiljaa. Minä olen lopussa.
— Ennen kuin olet alottanutkaan?
Pekan sanat tulivat kuin tykinluodit. Olli tunsi kaikkien muuriensa
maahan raukenevan.
Hänen täytyi nyt sanoa totuus, koko totuus. Tuolle miehelle hän ei
voisi enää kuitenkaan valehdella. Hänen täytyi nyt kertoa kaikki, mitä
hän oli miettinyt ja hautonut, ja miten epäilys oli yhä syvemmälle
hänen sydänjuuriinsa tunkeutunut. Täytyi puhua suunsa puhtaaksi,
ilmoittaa, miten hän oli muuttunut vähitellen ja miten hän jo nyt olisi
oikeastaan ollut kypsä hallituspuolueen riveihin astumaan. Oli pakko
olla aivan rehellinen. Hän yksinkertaisesti ei viitsinyt valehdella
enää.
Hän tahtoi puhua totta, mutta hän ei voinut. Hän oli valehdellut jo
liian kauan. Hänen kielensä ei kääntynyt enää totuuden karvasta sanaa
ilmaisemaan.
Vain hänen suupielensä värähtivät kummallisesti.
Samalla tunsi hän jotakin kosteata kohoavan silmäkulmaansa. Hänen
täytyi kääntyä syrjin Pekkaan, ottaa rillit nenältään ja olla niitä
pyyhkivinään.
Minun hermostoni on auttamattomasti pilalla, ajatteli Olli.
Hän itki.
Ei ääneen, ei valtoinaan. Kyyneleet eivät tulleet virtana ja
tulvaltaan, eivät suloisina ja vapauttavina. Ainoastaan pari suolaista,
kirpeää pisaraa pusertui esiin kuin kallion-alaisesta lähteensuonesta,
äärettömän painon alta.
Pekka tuskin huomasi hänen hetkellistä liikutustaan. Hän tuijotti
suoraan eteensä, pää leveiden hartioiden väliin hiukan kumartuneena.
Hän julisti samaa ylpeää, vuorenvankkaa oppia, jota hän jo eilen oli
tuolla salaisessa kokouksessa ohimennen välähyttänyt.
— Menestys ei ole ollut minun toiminnalleni ratkaiseva, sanoi hän. Minä
en ole tehnyt työtä tuloksien tähden. Minä en tiedä, voitammeko, mutta
minä tiedän ja tunnen sydämeni syvimmässä, että minulla ei ole valtaa
valita. Minun on täytynyt ja täytyy toimia juuri niinkuin olen
toiminut, jos minun mieli toteuttaa parasta itseäni.
Hän on onnellinen, ajatteli Olli. Minulla on vaalin valta. Minä en ole
kokoonpantu yhtä eheistä aineksista.
Hän oli jo taas täysin itsensä herra. Ja hänen äänensä oli jääkylmä,
kun hän lausui kultasankaisten nenäkakkuloittensa takaa:
— Ihminen taistelee aina itsensä tähden. Mutta kullakin on oma
vihollisensa.
— Meillä on vain yksi: sortovalta.
Taas katsoivat he kiinteästi toisiaan. Nähtävästi ei Pekka häntä
ollenkaan ymmärtänyt.
— Sinä olet kyllästynyt valtiolliseen taisteluun? kysyi hän.
Olli ei voinut olla sisällisesti hymyilemättä. Oliko tässä nyt kysymys
politiikasta! Elämästä ja kuolemasta tässä oli kysymys, epätoivoisen
miehen viimeisestä ponnistuksesta seisoa omilla jaloillaan.
Ja kuin korkeudesta kumahtivat hänen mieleensä tohtori Ylä-Heikkilän
sanat: "Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa
tahdoin minäkin kerran seisoa tahi kaatua paikalleni."