Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä
syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle
kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä.
Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon.
Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan
heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien
käräjissä.
17.
Puheen jälkeen seurasi yleinen innostus. Kaikki puhuivat yht'aikaa.
Olli katsoi salassa kelloaan ja huomasi, että se oli jo 1/2 3. Nyt oli
hänen lopullisesti lähdettävä.
Hän näki turhaksi ilmoittaa enää aikomustaan Mikolle. Tämä seisoi
nimittäin nyt tuolilla ja piti puhetta maallisesta rakkaudestaan.
Sikäli kuin Olli tämäntapaisia tilaisuuksia ymmärsi, ei hänen ystävänsä
tulisi kotiin ennen aamun koittamista.
— Tulen valossa näyttää hänen tukkansa aivan kultaiselta, kuuli hän
Mikon korkealentoisesti selittävän. Silloin peitän minä siihen pääni
mielelläni.
Hän puhui nähtävästi Allistaan. Kukaan ei enää kuullut häntä. Hetken
kultainen kupla kimmelsi vaahtoavien lasien yllä. Ilma räiskyi
ihmisneroa. Hengen miljonäärit heittelivät ympärilleen pääomia,
jotka olisivat riittäneet monen köyhän miehen elinkautiseksi
sielunravinnoksi.
Olli hiipi pois hiljaa ja huomaamatta.
Hän oli köyhä mies ja hän tunsi köyhyytensä. Hänellä ei ollut varaa
tuhlata. Hänellä ei ollut mitään muille annettavaa.
Helpotuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan, kun hän jälleen käänsi
avaimen oman ovensa lukkoon. Nyt voi hän jälleen olla oma itsensä, nyt
ei hänen enää tarvinnut leikkiä rikasta miestä. Mitä olikaan hänellä
ollut tuossa seurassa tekemistä? Eikö hän istunut sielläkin kuin Judas
Mestarin opetuslasten seassa? Muut kaikki olivat vapaita, luonnollisia,
onnellisia. Hän yksin istui synkkänä ja kylmänä huomioiden tekijänä,
vaikka väkinäinen hymy leikittelikin hänen huulillaan. Muut antoivat,
hän otti. Missä oli hänen muinainen ylpeytensä? Oliko hän joutunut jo
niin alas, että hän tyytyi elämään muruilla, jotka muiden pöydältä
putosivat?
Hän sytytti tulen lamppuun ja loi väsyneen katseen ympärilleen. Raskas
mieliala täytti hänet. Tämä oli siis se oma pieni nurkka, jonka hän oli
valloittanut itselleen maailman markkinoilta.
Hänen huoneustonsa oli Kruunuhaan puolessa. Siihen kuului salonki,
ruokasali, keittiö ja makuukamari, joka viimemainittu oli samalla hänen
työhuoneensa, vaikka hän ei koskaan tehnyt työtä siinä. Kirjoituspöydän
alla — jonka ääressä hän ei koskaan kirjoittanut — urahteli hänen vanha
hyväntahtoinen villakoiransa Matti. Keittiössä — jonka ovea hän ei
koskaan avannut — hoiti huoneenhallitusta hänen uskollinen
palkkapiikansa Eeva. Joskus järjesti hän kotonaan kortti-illan. Muuten
ei mikään häirinnyt täällä hänen päiviensä tyyntä menoa eikä hänen
öittensä rauhallisesti kuorsaavaa onnellisuutta.
Ollin ajatukset kääntyivät taas tavallista latuaan itse-ivallisiksi. Ja
kun hän oli istunut keinutuoliinsa, sytyttänyt paperossin ja ottanut
näön vuoksi kirjan yöpöydältään, ensimmäisen, joka käteen sattui, piti
hän itselleen yön hiljaisuudessa seuraavan myrkyllisen yksinpuhelun.
— Minä olen aitohelsinkiläinen. Vaikka maalta kotoisin, tunnen minä
itseni täysin koteutuneeksi pääkaupunkiin. Helsinki ei ole minulle
mikään tilapäinen tyyssija tahi yhden yön katto pään päällä, ei mikään
läpikulkupaikka, tori, hotelli tahi majatalo. Minä todellakin asun
siinä. Ja minä rakastan Helsinkiä, tätä kirkasta ja heleää kaupunkia
rannalla sinisen Suomenlahden, jossa niin monet nuoret voimat pursuvat
ja käyvät kiivainta taisteluaan maassa vallitsevat mielipiteet ja
ajatukset.
Itse minä en taistele enää. Minä olen tyyneen tullut. Minun
personallisuuteni on suunnilleen valmis, minun maailmankatsomukseni
kiinteä ja järkähtämätön. Ainakin minä itse mielelläni kuvittelen niin.
Mielestäni ei minulle enää sisällisesti voi tapahtua mitään. Minä olen
voittanut elämän taistelussa.