Siinä mies, ajatteli Olli, joka minua ymmärtäisi. Turhaan hän oli
aikonut sanoa totuuden Pekalle. Pekka olisi katsonut häneen kuin
kummitukseen.
Hän vastasi:
— Minä olen kyllästynyt vain valehtelemaan. Sillä minä en viitsi enää,
minä en viitsi!
Viimeiset sanat tulivat niin kiivaasti, että Pekka hämmästyi. Mitä ei
Olli mahtanut viitsiä enää? Agiteeratako? Olli puhui hänen mielestään
tänään niin merkillisen hämärästi.
— Teon tulee seurata ajatusta, sanoi hän sentähden vain ylimalkaisesti.
Minä ajattelen niin, siksi minä toimin niin. Muu kaikki on minulle
toisarvoista. Mutta minä olen tänä yönä vannonut valan, josta luulen,
että tulen myöskin sen pitämään.
— Mikä vala se on?
— Vihan vala. Tähän saakka minä olen vain surrut, säälinyt tahi
rakastanut. Nyt minä vihaan.
— Ketä?
— Sortajia.
Ylenkatse on nähtävästi tuiki outo tunne hänelle, ajatteli Olli.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
— Vielä yksi asia, muisti Pekka eteisessä. He eivät, kuten sanoin,
saaneet mitään tärkeitä papereita. Kuitenkin yhden.
— Minkä?
— Meidän eilisen kokouksemme pöytäkirjan.
— Kuinka? Pidettiinkö siinä pöytäkirja?
Olli tunsi ilkeän piston sydämessään. Aivan kuin olisi kylmä kyykäärme
sen ympäri luikertanut.
— Tein eräitä muistiinpanoja kotiin tultuani, selitti Pekka. Ikävä
kyllä, niissä olivat läsnäolijain nimet.
— Anteeksi, sanoi Olli. Minä en ole nukkunut oikein hyvin viime yönä.
Hän oli huomattavasti horjahtanut.
— Se oli varomatonta, myönsi Pekka. Mutta sitä on nyt jo liian
myöhäistä katua. Tahdoin vaan ilmoittaa sinulle asiasta, jos sinulta
mahdollisesti pyydettäisiin jotakin virallista selitystä.
Olli kiitti. Selityksen pyynti oli sama kuin virkaero.
— Huomasit ehkä tänne tullessasi, sanoi Pekka, että taloni on
vartioitu. Jos lähden ulos, seuraavat salapoliisit kintereilläni. Paras
on sentähden, ettemme näinä päivinä enää tapaa toisiamme. Jäähyväiset
voimme jättää rautatie-asemalla.
— Kuten tahdot, sanoi Olli.
Pekka puristi vielä kerran hänen kättään kynnyksellä.
— Me emme ole koskaan olleet oikein lähellä toisiamme, sanoi hän
ikäänkuin anteeksipyytävästi. Kenties on syy ollut minussa, kenties
vähän sinussakin. Me olemme umpimielisiä miehiä emmekä helposti avaa
sydäntämme. Mutta minusta on kuitenkin tuntunut joskus kuin juuri sinä
olisit kaikista ystävistäni minut parhaiten ymmärtänyt.
Jälleen tuo kirottu ymmärtäjän osa! ajatteli Olli. Eikö hän koskaan
pääsisi siitä? Hän ymmärsi jokaisen, mutta kuka hänet?
Mikko! Se oli totta. Mikko ymmärsi häntä jonkun verran. Tohtori
Ylä-Heikkilä? Se mies ymmärtäisi hänet täydellisesti.
Olli päätti vielä tänä päivänä hakea käsiinsä tohtori Ylä-Heikkilän.
Paraadiovesta ulos astuessaan huomasi hän heti kadun toisella puolella
epäilyttävän yksilön, puoleksi herran, puoleksi hampuusin, jonka silmät
pälyivät alituisesti Pekan porraskäytävään. Jälleen tunsi Olli tuon
ilkeän piston sydämessään. Jotakin kylmää, kosteaa ja likaista luikersi
hänen ympärillään.
Eikö tuo mies katsonut aivan erikoisesti häneen? Ainakin tuntui Ollista
niin.
21.
Olli pysähtyi kadun-nurkkaan ja katsoi kelloaan. Hän ehtisi vielä
vakinaisen lääkärinsä luo ennen virasto-ajan alkamista, jos hän aikoi
tutkituttaa sydämensä. Kenties siinä oli joku vika. Toista unetonta
yötä hän ei tahtonut enää sen vuoksi piehtaroida vuoteellaan.
Mutta viitsisikö hän mennä sinne? Olli voi niin hyvin kuvitella
mielessään koko vastaanoton. Lääkäri kuuntelisi, koputtelisi,
pudistelisi päätään ja puhuisi liiallisesta rasittumisesta,
tarpeellisesta levosta ja maaseudun hiljaisuudesta. Oliko hänellä
sydänvika? Ei, sitä ei lääkäri tahtonut väittää, mutta se voisi
kehittyä sydänviaksi. Toistaiseksi oli hänen sydämensä vain
hermostunut.
Niin ainakin Olli nyt kuvitteli lääkärin sanovan, kun hän hitaasti
vaelsi pitkin Pohjois-Esplanaadia. Yöllä oli satanut lunta. Ilma oli
lauha, päivä paistoi. Puut hohtivat kuin teatterien talvipuut, suuret,
vaikeat pumpulilaatat oksillaan.
Olli tunsi mielensä oikein virkistyvän. Hän jaksoi taas joltisellakin
hirtehishuumorilla ajatella heikontuneen terveytensä tilaa, joka äsken
oli häntä toden teolla huolestuttanut. Kenties hän olikin ainoastaan
hiukan hermostunut.
Siinäpä se, ajatteli hän. Ihminen on aina jollakin tavoin epäkunnossa.
Ellei se ole pää, niin on sydän, ellei sydän, niin maksa tahi
munuaiset. Nyt olin minä esim. saanut pääni jotakuinkin kuntoon.
Minulla oli terveet mielipiteet ja järkiperäinen maailmankatsomus,
niiden seurauksena taas hyvä virka, huoleton toimeentulo, ystävälliset
kylänmiehet, koti, koira, puolue, emännöitsijä ja rakastajatar. Minä
olin, kuten sanotaan, onnellinen mies. Silloin rupeaa minun sydämeni
äkkiä hulluttelemaan. Lääkäri sanoisi epäilemättä, että siellä
vallitsevat epälailliset olot. Arvattavasti kuvastaa sydämeni ajan
yleistä hämminkiä.
Mutta jos se kehittyy oikeaksi sydänviaksi? Silloin minä kuolen kuin
sammakko, joka tahtoi paisua härjän vertaiseksi. No niin, joku syy
täytyy kuolemalla olla. Mutta miksi juuri sydänvika? Siitähän voi saada
halvauksen.
Toisakseen on se kenties ylimyksellisin tapa kuolla. Ainakin arvokkain,
mitä nyt tässä kiireessä voin itselleni kuvitella.
Minä syön, juon, nukun, kävelen, pidän seuraa, kuten ennenkin. Eräänä
päivänä minä kaadun kadulle tahi oikaisen koipeni omalla sohvallani.
Tullaan, tutkitaan: sydän on halki kuin tupakkakukkaro. Toisakseen
saattaisi olla hyvä ruveta sitä hoitamaan.
Mutta millä tavoin? Poistamalla pahan syyt tietystikin. Mikä syy
saattaa minun sydämelläni olla hermostua? Minä en tee työtä liiaksi, en
nauti enkä huvittele liiaksi mielestäni. Mutta kenties minä politikoin
liiaksi? Se on mahdollista. Hyvä, minä heitän politiikan.
Se onkin totta: politiikka ärsyttää minua. Joskus sisältävät myöskin
sanomalehdet asioita, jotka voivat tehdä ihmisen raivohulluksi.
Ja ikäänkuin sattumalta muistui hänen mieleensä, miten kipeästi hänen
sydämensä oli vavahtanut, kun tuo poliisikätyri Pekan porraskäytävän
edessä oli häntä silmiin tirkistänyt. Siinäpä se, vähemmästäkin voi
ihminen saada sydänvian. Minä palajan takaisin yksityis-elämään.
Se on ainoa keino, ajatteli hän, ellen tahdo seurata lääkärin neuvoa ja
muuttaa maaseudulle. Ja sitähän minä en tahdo. Mitä Herran nimessä minä
maaseudulla tekisin? Jättää virkani, huoneustoni, hyvät toverini,
sileät asfalttikäytäväni? Mahdotonta. Kenties minun pitäisi olla siellä
vuosi, kenties kaksi? Kävellä havumetsissä? Kuolla ikävään? Juoda
lämmintä lehmänmaitoa? Prrr, paras kun en enää ajattele sitä asiaa.
Nyt muistui hänen mieleensä Mikko ynnä tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.
Mitä jos hän muuttaisi johonkin pikkukaupunkiin. Eihän olisi mikään
mahdottomuus saada virka jossakin lääninhallituksessa. Kenties hän
voisi hyvinkin viihtyä siellä? Sydän paranisi, pää tuhmistuisi. Kaikki
tyyntyisi ja hiljeneisi.
Autiot kadut, pieni valittu seurapiiri. Mennä varhain maata,
nousta ylös auringon kanssa. Odottaa pääkaupungin postia, käydä
rautatie-asemalla, nähdä vilaukselta suuren maailman humua ja tuttuja
ohikulkijoita. Se voisi olla idylli.
Mutta ei! Sehän olisi maankavallusta.
Olli karkoitti pelästyneenä luotaan mokomat vaaralliset mielikuvat.
Parempi on, että jätän politiikan, ajatteli hän. Myöskin Helsingissä
voi elävältä hautautua.
Tietysti täytyy sen tapahtua vitkaan ja varovasti, niin ettei kukaan
huomaa sitä. Mutta pidänkö minä myös päätökseni? Pidän. Rupean aluksi
jäämään pois puolueeni kokouksista. Mutta se voi olla omiaan vain
lisäämään sisällistä levottomuuttani. Luen ehkä sanomalehdistä asioita,
jotka kiinnittävät huomiotani: tahdon tietää enemmän niistä. Sitä taas
en voi, ellen tunne syntyjä syviä, sanojen alla piileviä
salaviittauksia, niiden kärkiä ja tähtäimiä. Nykyisinä aikoina täytyy
voida lukea rivien välistä. Huomaan kenties äkkiä kuuluvani suureen
yleisöön, siihen, jota johdetaan, sen sijaan, että itse tähän saakka
olen ollut johtajia. Se olisi sangen epämiellyttävää. Paras, että
lakkaan lukemasta myöskin sanomalehtiä.
Se voisi auttaa jonkun aikaa. Nukkuisin hyvin enkä tulisi pahalla
tuulella virastoon. Mutta jo siellä kertoisivat virkatoverini minulle
sanomalehdistöstä saamiaan tietoja, jotka kenties olisivat omiaan
mielenrauhaani häiritsemään. Illalla ravintolassa olisi tilani kahta
kamalampi. Joka taholta tehtäisiin minulle kysymyksiä, joihin minä en
voisi vastata mitään. Puhuttaisiin asioita, joita en tunne. Jos
vaikenisin, ruvettaisiin minua pitämään salaperäisenä ja umpimielisenä.
Sanottaisiin ehkä, että haudon jotakin taikka luulen olevani viisaampi
kuin kaikki muut. Pelkään, että minun olisi parasta välttää myöskin
tovereitani eikä käydä enää kapakoissa.
Mutta mitä minä sitten tekisin? Minun elämäni muodostuisi yhä
synkemmäksi ja yksinäisemmäksi. Istuisin illat kotona, lukisin,
kävelisin, loikoisin sohvallani ja ajattelisin. Elämä tuolla ulkona
rupeisi tuntumaan minusta yhä suuremmalta hassutukselta. Minä
heittäisin jalat ristiin sohvallani, sylkisin kattoon ja miettisin
esim. näin: Mitä ovat minun toverini? Onko heidän joukossaan yhtään
viisasta miestä, joka ei olisi kettu, tai yhtään rehellistä miestä,
joka ei olisi oinas? Ja tuo heidän ikuinen politikoimisensa sitten?
Onko siinä mitään meininkiä? Räyhäämistä se on, rähisemistä ja
tuulenpieksämistä, jolle hallituksen jäsenet epäilemättä vain partaansa
hymyilevät. Entä sitten minun oma puolueeni? Mikä se on? Kourallinen
rähisijöitä, jotka vielä ylläpitävät turhaa vastarintaa kotimaista
hallitusta vastaan, sen jälkeen kuin Suomen kansan suuri enemmistö jo
on sen toimenpiteet hyväksynyt. Ne mahtavat olla hyvin naiveja ja
kehittymättömiä, jotka moisen asian edestä rahansa ja aikansa
kuluttavat.
Tällaiselta mahtaisi elämä ruveta yksinäisestä tuntumaan, koska se
nytkin minusta jo melkoisesti tuntuu niin.
Eikä sillä hyvä. Jos minun oma puolueeni ei ole mitään, ovat sitä
tietysti vielä vähemmän muut puolueet. Mitä varten yleensä tarvitaan
puolueita? Hyvien asioidenko ajamista varten? Ei, vaan ansiokkaiden
kansalaisten kohottamiseksi hyviin virkoihin ja hallitukseen. Etten ole
tuota ennen huomannut! Minullahan on jo hyvä virka ja paremman voisin
saada, jos minä vaan lakkaisin hallitusta vastustamasta. Kuinka naivi
minä olen ollut!
Politiikka saattaa ehkä olla paikallaan kansanvaltaisessa
yhteiskunnassa. Mutta nythän isännöi maassa venäläinen virkavalta.
Täytyy olla tomppeli miehekseen, joka uskoo sitä voitavan vastustaa
pelkällä politiikalla. Valtiotaitoa siinä tarvitaan. Suomi kaipaa ennen
kaikkea valtiomiehiä. Ei politiikalla, vaan diplomatialla on venäläinen
virkavalta kukistettava.
Luulen, että minusta todellakin voisi tulla taitava diplomaatti,
ajatteli Olli. Mutta sitä varten minun täytyisi muuttaa puoluetta.
Olisi pakko vaihtaa väriä, notkistaa selkänsä, myöntyä ja alistua.
Kenties ei se niin vaarallista olisikaan. Alistuvathan sanomalehdetkin,
nimittäin sensuurin alle. Maanpakolaiset myöntyvät maasta lähtemään.
Koulut suostuvat uusiin lukujärjestyksiin, ravintoloitsijat uusiin
ruokalistoihin, talonomistajat kolmikielisiin katukilpiin. Kaikki ovat
tavalla tahi toisella alistuneet.
Entä jos siitä huolimatta saisin osakseni häpeää ja halveksimista? Kah,
eihän ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta.
Mutta saattaisi myös tapahtua, että minulta diplomaattisella tielläni
vaadittaisiin suoranaisia palveluksia venäläiselle virkavallalle.
Tietysti, juuri siinähän piilikin diplomatian salaisuus. Palvelus
palveluksesta. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella. Onhan parempi
sittenkin, että virat jäävät kotimaisten miesten käsiin kuin että
kaikenkarvaiset sivistymättömät roistot pääsevät niissä rehentelemään.
Jos minun esimerkiksi, ajatteli Olli, tulisi ajaa oma veljeni
maanpakoon, niin olisihan sittenkin sopivampi, että minä sen tekisin,
kuin että sen tekisi joku kylmä, tunteeton onnen-onkija. Minä voisin
sen tehdä edes jonkinlaisella lämmöllä ja veljen rakkaudella. Pää-asia
on, ettei jätä pulaan isänmaata, kun ahtaat ajat sitä murtelevat. Mies
se, joka pysyy paikallaan eikä väisty raukkamaisesti, kuten ne
virkamiehet, jotka eroavat muka pahan omantunnon syiden takia. Kenellä
ei ole pahaa omaatuntoa, mutta kuka joutaa nyt siitä välittämään?
Täytyy kestää nyt siveelliset kiusat kansan ja yhteiskunnan todellisen
edun takia. Hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa. Täytyyhän kaikissakin
oloissa olla tilaa hyödylliselle kansalaistoiminnalle.
Mitä on sitäpaitsi omatunto? Eikö se ole vain menneiden sukupolvien
ääni meissä? Eikö kaikki rohkea, kaikki repäisevä inhimillinen edistys
ole useimmiten tapahtunut juuri vasten omaatuntoa? Valistunutta miestä
ei sen ääni suinkaan saa kerran viitotulta tieltä järkähyttää.
Mutta laki ja oikeus? Kansan etu on korkein laki, ja oikeus se, minkä
kansallishenki kullakin hetkellä tunnustaa oikeaksi. Valtiomies on
olennoitu kansallishenki. Hänen tulee kullakin hetkellä ja kussakin
yksityiskohdassa punnita parhaan ymmärryksensä mukaisesti, mitä kansan
todellinen etu vaatii. Laki on olemassa vain pässinpäitä varten. Viisas
mies osaa jo tavallisissakin oloissa aina sen pykälien lomitse itsensä
puhtaaksi pujotella. Vielä vähemmän saa se levottomissa oloissa sitoa
kenenkään isänmaanystävän toimintavapautta, saati sitten valtiomiehen,
joka tekee tilinsä vain historian tuomio-istuimen edessä. Jos hän
onnistuu, hän on oikeassa. Jos hän epäonnistuu, hän on väärässä. Muuta
oikeutta ja vääryyttä ei valtiollisella alalla ole ja lain määrää se,
jolla on onni puolellaan.
Mitä jos minäkin kerran koettaisin onneani? ajatteli Olli. Mielestäni
minulla olisi kaikki edellytykset onnistuneesen uhkapeliin.
Hän oli ajatuksissaan tullut Etelä-satamaan. Meri lainehti mustana ja
lyijyisenä. Mutta rannat olivat valkeat, lumi kimmelsi Luodon jyrkillä
kalliorinteillä ja päivä paistoi päälle Tähtitorni-mäen neitseellisen
viattomuuden. Kaikki hyvät haltiat tuntui talvinen aamu kutsuneen
kokoon peittämään maata puhtaan vaippansa alle.
Mutta merta se ei voinut vielä peittää. Se eli omaa elämäänsä kaikista
haltioiden tuutulauluista välittämättä.
Maa valehtelee, ajatteli Olli. Meri on rehellisempi ja puhuu totta.
Mutta siitä ei suinkaan seuraa, että minun nyt tekisi mieleni merelle.
Päinvastoin olisi hauska nyt ajaa kilisevin kulkusin pitkin loivaa
myötämäkeä, kaunis nainen kainalossa.
22.
Häntä hiukasi. Hän katsoi jälleen kelloaan. Lääkäriin hän ei missään
tapauksessa ehtisi enää. Mutta aamiaisen hän vielä kerkeäisi puraista
jossakin, jos hän kiirehtisi. Pekka pahuus oli soittanut hänelle
nimittäin niin varhain, että hän tuskin oli saanut kahvinsa
nielaistuksi.
Hänellä ei nyt ollut halu tavata ketään. Ja hän valitsi miellyttävän,
rauhallisen, maanalaisen paikan, jossa hän katsoi voileivän ja ryypyn
olevan tällä hetkellä Herralle otollisimman.
Mutta ihminen päättää, jumala säätää. Hän erehtyi surkeasti
valinnassaan.
Siellä söi aamiaista sama taiteilijaseura, jonka hän oli tavannut
klubissa pikkutunneilla. Ne olivat jatkaneet koko yön eivätkä
peijakkaat näyttäneet edes väsyneiltä, vain ehommilta entistään.
Kuitenkin kuuli heidän äänekkäästä puheestaan, että maapallo alkoi olla
jo sangen vähäpätöinen kalu heidän käsissään.
Olli olisi mielellään luikkinut tiehensä, mutta ei voinut enää. Hänet
oli huomattu, hänet vedettiin riemuhuudolla samaan pöytään.
Mikko ei ollut enää heidän joukossaan. Hän oli unohtunut klubin
sohvalle kuorsaamaan.
Hetken tunsi Olli itsensä kokonaan avuttomaksi; Kaikki puhuivat ja
nauroivat yht'aikaa ja selittivät jotakin, josta viimeksi oli ollut
kiista heidän välillään. Hänen korvansa rupesivat jo tilliä soimaan.
Mutta sitten hän muisti valttinsa, jonka hän myöskin laukasi pöytään
tarpeellisella juhlallisuudella.
— Pekka Kolehmainen on maasta karkoitettu, pisti hän äkisti puheen
lomaan.
Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki tunsivat Pekan ja pitivät paljon
hänestä. Joku tahtoi tietää enemmän tapauksesta.
— Hänen luonaan on viime yönä ollut kotitarkastus, selitti Olli. Hänen
on lähdettävä kolmen päivän perästä.
Se suuri taiteilija, joka oli puhunut punaisesta tähdestä viime yönä,
nousi nyt ylös. Hänen äänensä ei ollut enää etäisen ukkosen, vaan
jalopeuran, joka karjui saalistaan aution erämaan pimeydessä. Hän puhui
jälleen Suomen maasta ja Suomen kansakunnasta, kuvasi ajan yleistä
mielialaa, ja miten ei ulkoa, tuolta suuresta maailmastakaan, ollut
pitkään aikaan saapunut kuin musertavia ja mieltä ahdistavia sanomia.
Tässäkään ei ollut kysymys vain Pekasta, vain maapakolaisesta, vain
passiivisesta vastarinnasta tahi Suomen pienestä valtiollisesta
kysymyksestä. Tässäkin oli läsnä koko ihmisyys.
Mutta hän puhui paremmin kuin Pekka ja osasi antaa lennokkaamman muodon
ajatuksilleen.
— Vuosisata vaihtui onnettomuutta uhkaavana, sanoi hän. Ranskassa
Dreyfusjuttu, joka järkytti koko ihmiskunnan luottamuksen omaan
parempaan itseensä ja suuren vallankumouksen julistamiin ihanteihin,
joilla se oli sata vuotta elänyt. Preussissä raskas, byzantiininen
rautavalta. Englanti, suuri Englanti, nyt Chamberlainin astinlauta,
kävi kunniatonta sotaansa vasten buurikansaa. Itse vapaa Amerikka
näyttää kulkevan kohti välttämätöntä imperialismia. Valtioitsekkäisyys,
valtakuntien aineellinen hyöty ja oman voiton pyynti, jotka ulospäin
esiintyvät sydämettömänä siirtomaa-politiikkana, sisäänpäin yhä
kasvavina sotavarustuksina ja yhä kultuurivihollisempana taantumuksena,
tuntuvat tukahduttaneen jo kaikki jalommat ja pyhemmät pyrkimykset
maailmasta.
Ja kuten aina, valitsee ajan henki itselleen myös arvoisensa
välikappaleet. Suurilta valtiomiehiltä ei vaadita enää Gladstonen,
eipä edes Bismarckin hyveitä, vaan keinottelijan, pörssimiehen ja
poliisipäällikön. Sydämettömyys on pantu systeemiin, julmuudesta tehty
järjestelmä. Pienten kansojen kohtalo ei ole vielä milloinkaan
kangastanut niin pilkkopimeältä.
Ainakin tuntuu se niin meistä, Suomen kansasta ja kansalaisista, jotka
olemme kasvaneet vapaan ja valoisan skandinaavisen kultuurin
vaikutuksen alla. Meitä on opetettu välttämään vääryyttä,
kunnioittamaan oikeutta, pitämään pyhänä ihmisyyttä, vihaamaan
valhetta, vilppiä, matelevaisuutta ja silmänpalvelusta. Tämä kansa on
kasvanut myöskin kristillisen kirkon vaikutuksen alla, joka on
opettanut sille, että esivalta on jumalasta ja että jumala on sekä hyvä
että vanhurskas. Se on varttunut vielä koko ihmiskunnan
kultuurivaikutusten yhteydessä, istunut kuin kiltti koulupoika Saksan,
Ranskan, Englannin, Itävallan ja Italian jalkojen juuressa, katsonut
aina ylös niihin, ihaillut suurten kansojen etevämmyyttä, niiden
valtavia ennätyksiä tieteen, taiteen, lainsäädännön, kaupan ja
teollisuuden aloilla, niiden elinkeinojen kehitystä, niiden kyliä,
kaupunkeja, nykyaikaisia viljelystapoja, erinomaisesti järjestettyjä
vesijohtoja ja lokaviemärilaitoksia. Enin kuitenkin niiden vapaampia ja
iloisempia ihmisiä.
Meille on sanottu, että ihmiskunta edistyy höyryn ja sähkön nopeudella
ja että pienen kansan on koeteltava pysyä perässä, ellei sen mieli
kuolla ja hankiin hautautua. Seitsemänsataa vuotta ovat papit tämän
kansan kirkoissa saarnanneet, että hyvä palkitaan hyvällä ja paha
pahalla, että nöyryys on kaunein kaikista ja vaatimattomuus sangen
suloinen nähdä nuorisossa. Kolmatta sataa vuotta on tälle kansalle
yliopiston kateederista ojennettu tieteen totuuksia, tutkivan
ihmishengen hedelmiä, teologiaa, historiaa, filosofiaa, metafysiikkaa,
matematiikkaa, vanhoja klassillisia ja itämaisia kieliä, muinaisen
Rooman ja Ateenan kultuuria, ja samalla sanottu, että tuo kaikki on
jotakin, jota ilman ei mikään kansa voi tulla toimeen, ei elää eikä
kauan maan päällä menestyä. Ja tällä kansalla on lopuksi oma aikojen
aamuhämärästä kumpuava laulu — ja loitsuviisautensa, joka kertoo, että
tieto on valtaa, että ajatus on voimaa ja että oikeata sanaa, oikealla
hetkellä lausuttua, tottelevat ihmiset, luonnonvoimat ja itse
jumalatkin. Ja tämä kansa on uskonut tuohon kaikkeen ja se on
rehellisesti, vähien voimiensa mukaan, koettanut kohota
sivistyskansaksi.
Ja nyt sanotaan sille äkkiä, että kaikki tuo on turhaa, että se ei
merkitse mitään, että kansan voima ei riipu kouluista, vaan
kasarmeista, että kansan oikeutta elämään ei mitata sen sivistysmäärän,
vaan sen painettien luvun mukaan, ettei kysytä kansalta elämän
taistelussa, montako peltoa se on perkannut tahi montako tiedemiestä,
taiteilijaa, runoilijaa, yhteiskunnan ja julkisen elämän sankaria
synnyttänyt, vaan montako sotalaivaa sillä on ja paljoko rahaa niitä
kunnossa pitääkseen ja uusia hankkiakseen. Oikeastaan ei sitä kukaan
ole sanonut meille, mutta me ymmärrämme sen kyllä sanomattakin.
Maailman meno puhuu siksi selvää kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan
ympärillä. Ja mitä sen sisällä tapahtuu, on vain omiaan tuota ulkoapäin
tulevaa vakaumusta vahvistamaan.
Ei ole ihme, jos järkkyvät silloin juuriltaan täällä monet
ihanteelliset maailmankatsomukset, jos tuntuu monesta vähemmän
ihanteellisestakin, että elämä on turha eikä maailma luotu ihmisiä
varten, vaan petoja, Calibaneja ja vedenpaisumuksen takaisia
hirviöitä. —
Olli nousi, maksoi nopeasti ja puikahti pois huomaamatta. Vasta kadulle
tullessaan tohti hän hengähtää.
Oliko tuo mies puhunut hänelle? Ainakin sattuivat hänen sanansa Olliin.
Hänenkin mielessään oli jotakin järkähtänyt. Hänenkin suoniinsa oli
ajan myrkky tunkeutunut. Elämä oli käynyt liian rumaksi, ihmisyyden
kuorma liian raskaaksi hänelle. Punainen tähti oli tullut likelle
maata. Ihmiset olivat muuttuneet hulluiksi, julmiksi ja
verenhimoisiksi.
Eikö ollut hassua kävellä enää kahdella jalalla? Eikö ollut parempi
heti langeta neljälle jalalle?
Kuitenkin on minun pysyttävä pystyssä, ajatteli Olli. Kuitenkin on
minun taisteltava urhokkaasti, vaikka mädätyksen siemen jo kasvaa
keltaista kukkaa sydämessäni.
23.
Olli oli myöhästynyt jonkun minuutin tavallisesta virka-ajastaan.
Heti omaan osastoonsa tultuaan kuuli hän, että viraston päällikkö oli
kysynyt häntä.
Olli säpsähti. Joko nyt? ajatteli hän. Oliko päällikkö jo nyt saanut
salaisen raportin santarmihallituksesta? Täällä toimittiin välistä
huimaavan nopeasti. Tiedettiinkö jo eilisestä kokouksesta vai
pidettiinkö häntä noin vaan ylimalkaan vahingollisena kansalaisena?
Päällikkö oli venäläinen, taisi hiukan maan molempia kieliä, mutta
mursi vahvasti puhuessaan. Hän otti Ollin hyvin ystävällisesti vastaan.
— Painakaa puuta, hän sanoi. Olkaa niin hyvä.
Olli istui. Päällikkö tarjosi hänelle paperossin omasta kotelostaan.
— Teidän ei tee mielenne maaseudulle? kysyi hän äkkiarvaamatta.
Siinäpä se, ajatteli Olli. On se lempo saanut vihiä jostakin. Tahtoo
neuvoa minulle maa-elämän yksinäisyyttä. Se on niin paljon kuin
jäniksenpassi.
Mutta ääneen hän sanoi:
— Eipä erityisesti.
— Kentiespä kuitenkin? hymyili päällikkö päivänpaisteisesti.
— Minä viihdyn varsin hyvin Helsingissä, vastasi Olli.
Paholainen, ajatteli hän itsekseen. On vielä kohtelias, hymyilee ja
kiusoittelee. Leikkii kuin kissa hiirellä. Tahtoo kärventää hiljaisella
tulella. Mutta et minusta niin hevillä suoriudu. Tule vain
karkeammaksi!
— Teillä on lainopillinen tutkinto? kysyi päällikkö.
— On tutkinto.
— Ja te osaatte venäjää?
— On tainnut jo unohtua.
— Niin suomalaiset aina sanovat. Mutta te olette kuitenkin kerran
osannut sitä?
— Kävinhän minä sitä varten Moskovassa.
— Moskovassa! Te olette ollut Moskovassa! Rakas ystävä, miksi ette ole
ennen sanonut minulle sitä?
Päällikkö näytti kerrassaan ihastuneelta.
— Ei ole sattunut puheeksi, vastasi Olli.
Tässä täytyy pitää kieli keskellä suuta, ajatteli hän. Ne voivat olla
usein hyvinkin viekkaita nuo herrat. Kukaties minkä ansan asettaa?
Tässä voi jo nyt olla vipu viritetty.
Päällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään.
— Erinomaista, aivan erinomaista, sanoi hän. Te olette kuin luotu
siihen.
— Mihin?
Päällikkö tuli hänen eteensä ja löi häntä vastauksen asemasta
tuttavallisesti olalle.
— Onko teidän siis aivan mahdoton sanoa jäähyvästit Helsingille? kysyi
hän sitten.
Olli oli noussut.
Jotakin se viittilöi, ajatteli hän. Mutta mitä? Jos voisi mitään
päättää hänen sydämellisestä äänenpainostaan, niin ei tässä sittenkään
mahtane olla kysymys virkaerosta.
— Miksi minun pitäisi jättää jäähyvästit Helsingille? sanoi hän
suoraan.
Päällikön ääni kävi omituisen pehmeäksi ja salaperäiseksi.
— On paikka auki, ystäväni. Hyvä paikka, edullinen paikka.
Virkaylennys! Aivan kuin teitä varten.
— Mikä paikka?
— Lääninsihteerin paikka eräässä maaseutukaupungissa.
Päällikkö mainitsi kaupungin nimenkin.
Olli hämmästyi. Se oli sama, jossa Mikko ja Ylä-Heikkilät asuivat.
Hänen vanha koulukaupunkinsa! Mitä hän oli äsken tuolla kadulla
kulkiessaan ajatellut? Autiot kadut, pieni valittu piiri...
Toteutuivatko siis kaikki mielikuvat silmänräpäyksessä?
Omituinen sattuma todellakin.
Mutta ääneen hän sanoi:
— Minä jään mieluimmin Helsinkiin.
Epäilemättä se olisi ollut virkaylennys. Epäilemättä se olisi ollut
aika harppaus eteenpäin. Mutta samasta paikasta oli juuri äsken entinen
vanhoille perustuslaeille kuuliainen lääninsihteeri erotettu. Kukaan
kunniallinen lakimies koko maassa ei olisi taipuvainen hänen toimeensa
nykyisissä oloissa astumaan.
Päällikkö ei nähtävästi voinut taikka tahtonut käsittää häntä.
— Te olette hullu, sanoi hän. Lääninsihteeristä te voitte päästä
kuvernööriksi, kuvernööristä senaattoriksi, senaattorista
ministerivaltiosihteeriksi. Lyhyesti: minä luulen, että teillä on
loistava diplomaattinen tulevaisuus edessänne.
Päällikkö näytti sitä sanoessaan aivan totiselta. Olli tunsi kylmien
väreiden käyvän pitkin selkäpiitään. Diplomaattinen tulevaisuus! Juuri
samaahan hän oli äsken itsekseen aprikoinut. Oliko hän siis lasista?
Katsoivatko kaikki ihmiset hänen lävitseen?
Mielikuvilla oli siis joku todellisuus. Ihminen oli siis jossakin
edesvastuussa myöskin mielikuvistaan.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän. Mutta minä olen aivan tyytyväinen
nykyiseen asemaani. Se on tosin vaatimaton eikä suuripalkkainen...
Päällikkö vihelsi.
— Minä ymmärrän, sanoi hän. Te pelkäätte muuttokustannuksia? Kaikki
korvataan. Kaikki maksetaan. Kruunu maksaa. Teidän ei tarvitse muuta
kuin istua junaan ja pakata kapsäkkinne.
— Ei se aivan niin käy, sanoi Olli.
— Kuinka ei? Vaimo ei suostu? Poika ylioppilas? Eikö? Käy kimnaasia?
Olli ei voinut olla hymyilemättä.
— Ei ole vaimoa ollenkaan, sanoi hän.
— Harashoo! vapaa mies? valmis lähtemään? Voi mennä naimisiin vaikka
ruhtinattaren kanssa? Eikö? Mikä piru teitä sitten täällä pidättää?
— Voivathan ne olla omat esteensä poikamiehelläkin, hymyili Olli.
Nyt iski päällikkö silmää hänelle.
— Joku kaunis tyttö siis? Ahaa, minä ymmärrän. Tanssijatar?
Varieteelaulajatar? Tumma? Vaalea? Tunnustakaa pois! Te voitte kertoa
kaikki minulle niinkuin isällenne.
— Ei ole tyttöäkään.
Päällikkö katsoi häneen surumielisesti.
— Ai, ai, sanoi hän. Olisitte muuten voinut ottaa mukaanne hänet.
Hän ottaisi Liisan mukaansa? Ollin teki mieli purskahtaa täyteen
nauruun tälle ajatukselle.
— Se sattui nyt niin pahasti, sanoi hän.
— Minä ymmärrän. Teillä on sydämensuru. Melankolia, ah, sille ei ole
muuta lääkettä kuin aika. Teitä pelottaa maaseudun yksinäisyys?
— Mahdollista kyllä.
— Se ei ole mikään Pietari, jumala paratkoon, ei mikään Moskova.
Kauanko te olitte Moskovassa?
— Kaksi vuotta.
— Kaksi vuotta! Sallikaa, että syleilen teitä.
Päällikkö syleili häntä puustavillisesti.
— Mikä kaupunki! Mikä kaupunki! huudahti hän sitten. Moskova! Ah,
Moskova!
Hän sulki silmänsä sisällisen liikutuksen valtaamana. Nähtävästi oli
hänelläkin mitä herttaisimmat muistot sieltä.
— Kaupunki, jota ehdotan teille, sanoi hän sitten, ei ole edes mikään
Helsinki. Ei mitään iltahuveja, ei naamiaisia, ei teattereita, ei
konsertteja. Ah!... Te käytte mielellänne konserteissa?
— Joskus.
— Minä olen nähnyt teidät siellä. Myöskin minä harrastan musiikkia.
Harjoitankin sitä. Taide on oikeastaan aina ollut minun ensimmäinen ja
suurin rakkauteni.
— Erittäin hauskaa kuulla.
— Niinkuin teidänkin epäilemättä? Minä laulan, minä soitan, lausun,
kirjoitan runojakin. Tietysti vain kotitarpeiksi. Miksi ette koskaan
käy minun perheessäni?
Se oli kiusallinen kysymys, johon Ollin tässä yhteydessä oli sangen
vaikea vastata rehellisesti. Mutta päällikkö ei odottanutkaan
mitään vastausta, vaan jatkoi hehkuvalla slaavilaisella
kaunopuheliaisuudellaan:
— Tekin olette taiteellinen mies. Minä näen sen teidän silmistänne.
Teidän pitäisi välttämättömästi päästä Pietariin. Tahdotteko, että
toimitan teille paikan ministerivaltiosihteerin virastossa? Minä pidän
teistä. Te olette gentlemanni.
Olli kumarsi.
— Suomalaiset valtiomiehet eivät yleensä ole gentlemanneja. Te olette
ainoa sivistynyt mies, minkä minä olen tavannut virastossani. Muut ...
tshinovnikoita! Te olette luotu suurempia oloja varten. Kuka tietää ...
moni suomalainen on kohonnut korkeihin virkoihin Venäjällä. Täällä
teidän henkiset lahjanne surkastuvat. Helsinki! Mikä on Helsinki? Ei
oopperaa, ei balettia, ei hienostunutta seura-elämää! Teidän pitäisi
päästä hovin läheisyyteen... Ah! Myöskin minä tukahdun täällä.
— Teidän Korkea-arvoisuutenne ei voi siirtyä takaisin Pietariin? kysyi
Olli viattomasti.
Päällikkö levitti kämmenensä.
— Mitä minä voin? Hänen Majesteettinsa korkea tahto on minun lakini.
Minut on määrätty tänne. Soromnoo! Ihminen ei saa ajatella vain omaa
mukavuuttaan. Kaikki keisarin ja isänmaan edestä.
Hänkin on onnellinen, ajatteli Olli. Hän ei vaivaa päätään asioilla,
jotka eivät kuulu häneen. Hän on kone. Hän on virkamies. Hän tekee
vaan, mitä hänen käsketään. Sillä välin virvoittaa hän sieluaan
kauniilla ja valikoidulla elämän nautinnolla. Eikö se oikeastaan ollut
kerran minunkin ohjelmani?
Mutta minä en ole yhtä ehyt luonne kuin hän, ajatteli Olli sitten. Hän
on täydellinen. Virkamiehenä hän epäilemättä on valmis kirjoittamaan
nimensä minkä korkeammasta paikasta tulleen käskyn alle tahansa.
Ihmisenä hän ei tahdo pahaa itikallekaan. Siitäkin näkyy, mikä ero on
ihmisen ja virkamiehen välillä. Ne ovat kaksi vastakkaista käsitettä.
Tuo osaa yhdistää vastakohdat. Hän on vuoroin hyvä virkamies, vuoroin
mallikelpoinen ihminen, ilman että ne kaksi koskaan joutuvat
ristiriitaan keskenään. Hän on vain pyyhkäissyt pois kaiken
aatteellisen puolen itsestään. Minä olen paljon huonompi ihminen enkä
niin erinomainen virkamiehenäkään. Minun käy hullusti viimeisellä
tuomiolla. Aivan varmaan istuu hän isä Abrahamin helmassa, silloin kun
minä poloinen poika tulisessa järvessä peppuroitsen.
Se johtuu siitä, että hän on dualisti. Koko kuolemantakainen elämä on
järjestetty dualisteja varten. Hän riisuu vain virkamiehen yltään ja
astuu iloisena ihmisenä taivaasen. Virkatakki on vain suojellut hänen
ihmisyytensä puhtaana ja sekoittumattomana.
Hän on ihanne. Minä vain epätäydellinen välimuoto ihmisen ja
virkamiehen välillä.
Tuon rinnalla tunnen minä itseni tuiki monistiseksi. Mutta se mahtaa
johtua siitä, että minä en ole vielä aivan yhtä täydellisesti voinut
pyyhkäistä pois aatteellista puolta itsestäni. Tuo on sen tehnyt
kokonaan. Tuo ei ajattele, hän vain tuntee, uskoo ja kuvittelee. Ja
juuri sellaisia vartenhan taivaan valtakunta minun tietääkseni on
valmistettu.
— Suomen virkamiehet, jatkoi päällikkö, typerät virkamiehet! Eivät
ymmärrä omaa etuaan. Venäjä on virkamiesten paratiisi, jos Suomi onkin
heidän luvattu maansa, kuten olen kuullut sanottavan. Tulla
venäläiseksi, tulla paratiisiin. Miksi erota? Miksi niskoitella? Kansa
ei niskoittele. Vain intelligenssi. Miksi intelligenssi? Tuhma
intelligenssi! Lukenut vallankumouksen historiaa? Harmaantunut? Vapaus?
Veljeys, tasa-arvoisuus? Venäjällä ovat kaikki veljiä. Venäjällä ovat
kaikki tasa-arvoisia tsaarin ja jumalan edessä.
— Ja vapaita? uskalsi Olli kysyä.
Päällikkö katsoi häneen lempeästi ja isällisesti. Sitten kohautti hän
olkapäitään.
— Vapaus! sanoi hän. Se on utopia. Se kuuluu runoilijoille. Byronille,
Pushkinille, Lermontoville. Miksei, myöskin Runebergille. Runeberg
suuri runoilija. Suomen kansa viettää hänen muistoaan. Hyvä, saa
viettää. Lermontov on minun lempirunoilijani. Mikä nero, ah! Nerot
yksin ovat vapaita. Mutta nekin vain mielikuvituksessaan.
Mitä minä kirjoitin viime yönä? ajatteli Olli. Tuo mies sanoo sen nyt
minulle päivän valkeudessa.
— Maan päällä, jatkoi päällikkö, on kaikki pientä, sidottua ja
kahlehdittua. Vain ihmisen mielikuvitus on vapaa. Siellä saa jokainen
tehdä mitä tahansa. Ei kukaan käske, ei kukaan tottele siellä. Kaikki
ovat herroja, kaikki pajareita. Mutta maan päällä? Ei ole vapautta maan
päällä. Vain kahleita, vain orjia. Suomen intelligenssin tulisi
ymmärtää se. Intelligenssille on itsevaltius paras. Sosialidemokraatit
eivät mitään intelligenssiä. He eivät tarvitse sitä. Kuulkaa, onko
teillä mielikuvitusta?
— Ei niin hituistakaan.
Päällikkö katsoi häneen suurin silmin.
— Se on mahdotonta, sanoi hän sitten. Te laskette leikkiä. Sivistynyt
mies ei voi olla ilman mielikuvitusta. Minulla on ääretön mielikuvitus.
— Todellakin?
— Minä voin kuvitella itseni miksi tahansa. Välistä kuvittelen minä
itseni Turkin keisariksi, välistä mushikaksi, kynänvarreksi tahi
peltopyyksi. Jos minä suljen silmäni, näin, voin minä olla vaikka
sukkanauha. Eikö se ole merkillistä?
— Epäilemättä.
— Nero ei mielikuvituksessaan tunne mitään mahdottomuuksia. Minä en ole
mikään nero. Siksi minä esim. en voi kuvitella itseäni nälkäkurjeksi.
Se on koomillista, mutta minä en voi sitä. Se sotii vasten minun
synnynnäistä luontoani.
Tuolla miehellä on synnyntähumala, ajatteli Olli. Mutta ääneen hän
sanoi:
— Jos minä koettaisin sitä, tuntisin minä itseni varmaan
prima-ballerinaksi.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla tuota miekkoista kadehtimatta. Mikä
onnen myyrä! Hänellä on ääretön mielikuvitus. Nyt sulkee hän silmänsä
ja kuvittelee itsensä kukaties herttakuninkaaksi. Ja sillä aikaa seison
minä poloinen tässä hänen edessään tuhmana kuin pata-ässä, ilman yhtään
kaunista mielikuvaa aivoissani. Hän on nero. Hän on suuri taiteilija.
Päällikkö oli todellakin sulkenut silmänsä ja huokasi pateettisesti:
— Mielikuvitus! Ah, mielikuvitus!... Mitä olisi ihminen ilman
mielikuvitusta!
Seuraavassa hetkessä hän jälleen oli mallikelpoinen virkamies.
— Siis päätetty? sanoi hän äkisti ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.
— Mikä?
— Teistä tulee lääninsihteeri.
— Ei suinkaan.
— Kaikki on valmista. On ollut kysymys teistä jo Hänen Ylhäisyytensä
kanssa. Hänen Ylhäisyydellään on mitä parhaat tiedot teistä.
Sepä pentelettä, ajatteli Olli.
— Te kuulutte vastustuspuolueesen, hyvä. Te ette matkusta maaseudulla,
parempi. Pysytte Helsingissä, ette agiteeraa, istutte ravintoloissa,
syötte, juotte, seurustelette, käytte konserteissa, paras. Me
tarvitsemme juuri teidän kaltaisianne itsenäisiä ja sivistyneitä
virkamiehiä, jotka nauttivat elämästä, tekevät työnsä säännöllisesti ja
antavat maailman mennä menojaan. Roistoja ja onnenonkijoita meillä on
tarpeeksi. Sallikaa, että onnittelen teitä, herra Lääninsihteeri.
— Mahdotonta. Minä en voi.
— Te voitte kyllä. Teidän täytyy. Suuri tulevaisuus kutsuu teitä. Oma
isänmaanne odottaa teitä. Huomatkaa: Suomella on paljon virkamiehiä.
Mutta Suomella ei ole paljon valtiomiehiä.
Tuo mies on itse piru, ajatteli Olli. Hän sanoo kaikki julki, mitä minä
olen salassa ajatellut.
— Te olette liian kohtelias, lausui hän kumartaen.
Päällikkö hyvästeli molemmin käsin häntä.
— Te olette syntynyt valtiomieheksi, sanoi hän. Teistä tulee toinen
Yrjö-Koskinen. Saattepa nähdä. Hän suuri valtiomies. Te lääninsihteeri.
Vuoden päästä senaattori. Te pudistatte päätänne? Älkää vielä päättäkö!
Pyytäkää miettimis-aikaa. Te saatte. Ajatelkaa asia valmiiksi
huomiseen.
Olli palasi aivan huumautuneena päällikön huoneesta. Hän ei ollut
koskaan elämässään kokenut niin suurta ystävällisyyttä.
24.
Virkatuntinsa suoritettuaan laskeutui Olli Pohjois-Esplanaadille. Hänen
mielensä oli synkkä, hänen aivonsa monen vastakkaisen ajatuksen
raatelemat. Silloin löi joku häntä olalle takaapäin.
Se oli Yrjö.
Se oli todellakin Yrjö, Suurpään kartanon isäntä, hänen vanha
luokkakumppaninsa ja onnellisempi kilpailijansa Lindan suosiosta. Olli
oli kyllä tavannut hänet ennen nuorena luutnanttina, mutta tahtoi nyt
tuskin tuntea häntä.
Tuoko oli jälellä kerran niin komeasta voimistelijasta? Yrjö oli
vanhentunut, käynyt laihaksi kuin luuranko, varsi kumartunut. Mutta
hänen silmänsä olivat suurentuneet ja ikäänkuin kahdeksi
kaukonäköiseksi linssiksi lasittuneet, kasvoista oli kulunut pois
kaikki häiritsevä ja epäoleellinen, niiden ilme muuttunut henkevämmäksi
ja älykkäämmäksi. Hän puhui hiljaisella äänellä ja pyysi saada jutella
hetken Ollin kanssa.
Noin voi vaan suru kalvaa ihmisen, ajatteli Olli. Taikka onko hän ehkä
ollut sairas? Mahdollisesti hän ei myöskään ole onnellinen Lindan
kanssa.
— Minua vastaan on tehty ilmianto, kertoi Yrjö. Eräs minun omista
torppareistani. Hän sai kuitenkin sitten omantunnon vaivoja ja tuli
tunnustamaan minulle asian. Vaimoni kehoituksesta matkustin minä
silloin päätäpahkaa tänne tiedustellakseni kenraalikuvernöörin
kansliasta, olisiko sinne ehkä saapunut joku sellainen paperi. Minulla
on ilmiantajan omakätinen peruutus taskussani.
— Oletko ottanut osaa politiikkaan? kysyi Olli.
— Alussa vähän. Nyt elän minä kokonaan kamariini sulkeutuneena. Tuskin
olen vuosikausiin enää käynyt edes kuntakokouksissa.
Hän ei ole onnellinen, ajatteli Olli.
— Mitä sinä teet siellä maatilallasi? kysyi hän sitten.
— Minä luen. Kuten muistat, olivat minun tietoni jo koulussa hyvin
hatarat; nyt on minulla ollut niissä paljon parsittavaa. Olen etsinyt
esiin vanhat koulukirjani ja kerrannut ne perinpohjaisesti. Sitten olen
ostanut uusia. Kartanossa oli jo ennaltaan hyvä kirjasto. Minun
aikanani se ei suinkaan ole huonontunut.
— Lukeminen huvittaa sinua?
— Kyllä. Sinä et usko, kuinka vähän ihminen tietää itsestään ja muusta
maailmasta. Minä en tarkoita nyt sinua, joka olet lukenut aina. Mutta
sellainen kuin minä esimerkiksi: uusi elämä on auennut minulle.
Suuri muutos on hänessä epäilemättä tapahtunut, ajatteli Olli. Mutta
onkohan hänessä murtunut jotakin? Mies, jolla on kartano ja perhe, ei
tavallisesti ole noin tiedonhaluinen.
— Sinä luet päivät päästään? kysyi hän.
— Niin. Ja sitten minä ajattelen. Kävelen edes takaisin kamarissani ja
pysähdyn välistä ikkunan ääreen. Usein kävelen minä koko yön ja
heittäydyn vasta aamupuhteella maata sohvalleni.
— Sinä et saa unta?
— En tiedä. Minä olen nukkunut ennen niin paljon, että voin nyt hiukan
valvoakin. Vaimoni, joka asuu toisessa kerroksessa, pelkää vaan, että
teen joskus tulipalon. Sillä minä unohdan säännöllisesti lamput ja
kynttilät palamaan.
Hänen vaimonsa asuu toisessa rakennuksessa, ajatteli Olli. Hän on siis
onneton avioliitossaan.
Mutta ääneen hän sanoi:
— Sinä asut vanhassa rakennuksessa?
— Niin. Koko alikerta on minun hallussani. Joskus yöllä valaisen minä
kaikki huoneet, sytytän kynttiläkruunut katoissa ja polttelen tulta
uuneissa. Sinä et usko, kuinka monta riemua yksinäisyys tarjoaa
minulle.
— Ja sinua vastaan on tehty ilmianto?
— Niin. Eikö se ole hullunkurista? Minua, joka en enää lue edes
sanomalehtiäkään. Mutta torpparini eivät pidä minusta. He näkevät
tulien tuikkivan läpi yön vanhasta rakennuksesta ja luulevat minun
tekevän väärää rahaa tahi laittavan pommeja kuka ties. Enostani, jolta
perin kartanon, he sen sijaan pitivät paljon. Hän oli iloinen ja
elämänhaluinen mies, näki mielellään vieraita luonaan ja kestitsi
joskus alustalaisiaankin. Verot ovat minun aikanani heillä kauttaaltaan
pienemmät, mutta se ei nähtävästi ole auttanut asiaa. Nuori isäntä on
ylpeä, sanovat he. Eikä meillä käy ketään vieraitakaan.
Olli sai vähitellen täydellisen mielikuvan hänen elämästään. Samalla
ilmestyi hänen sielun-silmiensä eteen tarkkapiirteisenä tuo yksinäinen
kartano kuusien keskellä, alempana järvenlahti ja kaunis lehtiranta.
Enemmän kuin koskaan tuntui hänestä, että siellä oli hänen oikea
kotinsa, juuri samassa vanhassa rakennuksessa, jossa Yrjö asui, juuri
samoissa autioissa huoneissa, joissa Yrjö öisin tulta poltti, saman
kirjaston läheisyydessä, jota tämä nyt näytti ruvenneen niin uutterasti
viljelemään. Mutta Linda, hänen ensi lempensä esine? Kuinka hän mahtoi
voida? Asuiko hänkin yksin vai oliko hänellä ehkä laaja lapsiliuta
seuranaan?
— Vaimosi voi hyvin? kysyi Olli.
— Kyllä. Hän hoitaa kartanoa mallikelpoisesti.
Akkavalta siis, ajatteli Olli. Nuori, verevä lääninkarjakko, joka on
ottanut ohjat omaan käteensä vanhalta ja heikontuneelta herrassuvulta.
Miehelle ei ole jäänyt muuta kuin lukeminen ja ajatteleminen.
Nähtävästi hän on lukenut ja ajatellut paljon. Hänen henkiset lahjansa
ovat huomattavasti kehittyneet.
He olivat jutellessaan jättäneet Pohjois-Esplanaadin ja kävelivät nyt
pitkin Kaivopuistoon vievää rantatietä. Huolimatta koulutoveruudestaan
he olivat ennen olleet sangen vieraita toisilleen. Nyt saattoivat he
puhua samalta tasolta. Nyt tunsivat he keskinäisen ymmärryksen
kutoutuvan välilleen.
He puhuivat politiikasta. Sitten ajan hengestä ja koko nykyisestä
kultuurikaudesta. Yrjö tuntui kehittyneen täydelliseksi
individualistiksi.
— Pelastakoon itsensä, kuka voi, hän sanoi. Pääasia on, ettei itse
millään tavalla myötävaikuta ajan raakuuteen.
— Eikä laittomuuteen? kysyi Olli.
— Se seuraa edellisestä.
Olli ihmetteli, kuinka selkeästi Yrjö yksinäisyydestään huolimatta oli
Suomen kansan nykyisen psykologian ymmärtänyt. Hän ei puhuessaan
suinkaan säästänyt herrasluokkaa. Mutta hän ei uskonut myöskään paljoa
hyvää mahdollisesta kansanvallasta eikä Venäjän vallankumouksen
ihanteista.
— Sinä olet tolstoisti? kysyi Olli.
— Minä olen yksinäinen mies, jonka ainoa toivo on tehdä itseään vähän
täydellisemmäksi.
Se oli hänen mielestään ainoa keino ihmiskunnan edistykseen. Täytyi
suunnata toimintansa sisäänpäin eikä ulospäin, niin kansojen kuin
yksilöiden. Ennen kaikkea Suomen kansan, jota oli vain kolme miljoonaa.
Laumana se ei muiden suurempien laumojen rinnalla merkinnyt mitään,
mutta kolme miljoonaa sivistynyttä ja kehittynyttä yksilöä oli mahti,
jonka suhteen mikä suurvalta tahansa oli aseeton. Mutta sitä varten oli
turha ruveta kansaa valistamaan. Kunkin tuli valistaa vain itseään.
Kultuuri oli aurinko, joka kyllä säteilisi ympärilleen, missä se kerran
oli ottanut asuntonsa ihmissydämeen.
— Mistä sinulla on nämä mietteet? kysyi Olli.
— Minä olen niitä itsekseni ajatellut.
Olli huomasi pian, että yksilöllisyyden oppi oli Yrjössä muodostunut
täydelliseksi uskonnoksi. Hän puhui siitä hartaudella niinkuin
uskovaiset omista jumalallisista asioistaan. Keskellä ajan pimeyttä hän
näytti säilyttäneen uskon ihmiseen, niin puhtaan, hurskaan ja
ihanteellisen, että se todellakin kilpaa talvisen auringon kanssa
heitti säteitä Kaivopuiston kimmeltäville lumipeitteille. Olli tunsi
itsensä tuiki köyhäksi hänen rinnallaan.
Hän käänsi puheen mieluummin taas politiikkaan.
— Mutta jos he nyt tulevat ja pitävät luonasi kotitarkastuksen? kysyi
Olli. Mitä sinä silloin teet?
— En tiedä. Mahdollisesti minä ammun itseni, mahdollisesti jonkun muun.
Kaikissa tapauksissa minä olen ladannut enoni vanhat ratsupistoolit.
Tuo nyt on kerskailua, ajatteli Olli. Ei ihminen niin vain itseään
ammu. Ei sivistynyt ihminen hevillä miesmurhaa tee. Hänessä elää vielä
sentään vanha mahtipontinen koulupoika.
Sitä suuremmalla mielihyvällä hän kuunteli Yrjön esitystä ilmiantojen
sielutieteellisestä alkuhistoriasta.
— Suomen kansa, selitti Yrjö, oli Ruotsin vallan aikana vain
näennäisesti vapaa. Se nautti tosin lakien turvaa ja lähetti edustajia
Ruotsin valtiopäiville. Mutta sen kieli oli kytketty, sen henki
kahlehdittu, sen koulut ja yliopisto epäkansallisia, samoin sen ylemmät
ja alemmat virkakunnat. Itse tämän onnettoman kansan omat lapset, ne
harvat nimittäin, joilla oli varoja ja tilaisuutta opin tielle,
unohtivat usein suomalaisen alkuperänsä ja muuttuivat niin mieleltään
kuin kieleltäänkin muukalaisiksi isiensä maassa.
Ruotsi edusti korkeampaa kultuuria. Siellä oli kaikki: sivistys,
varallisuus, sotamaine, virat, arvot, hovi ja hienostuneet elämäntavat.
Täällä ei ollut mitään: karu kannikka vaan ja nimetön kuolema korpien
pimennossa.
Ruotsi oli maan sivistyneen säädyn puhekieli. Ruotsiksi runoiltiin,
ruotsiksi rakastettiin, ruotsiksi käytiin kauppaa ja kirjoitettiin
tuomio-istuinten pöytäkirjat. Vain jumalan sanaa saarnattiin suomeksi.
Vain korpien povessa saattoi suomalainen kansallishenki elää omaa
itsenäistä elämäänsä, jonka kukka oli Kalevala. Suru oli tehnyt siitä
suuren runoilijan.
Mutta muuten asui kansassa syvä epäluulo ja katkeruus ruotsalaisia
herrojaan kohtaan. Virkamiesten käytös täällä etäisissä rajamaissa ei
aina ollut mallikelpoinen eikä Ruotsin esivalta aina pitänyt
tarpeellista huolta suomalaisista alammaisistaan. Sitäpaitsi panivat
Ruotsin suuret sodat usein maan tuhkaksi ja raunioiksi, ryöstivät
Suomen sorjimman miehuuden ja uhrasivat sen etäisille tappotantereille,
ilman että kansa siitä sai edes mainehikasta kansallista historiaa
korvaukseksi.
Ei auttanut enää, että Suomi oli sisällisesti itsenäisenä
suuriruhtinaskuntana Venäjään yhdistetty. Ei sekään, että kautta koko
maan sivistyneen säädyn kävi kansallinen herätys ja että laajat piirit
sen jaloimmista aineksista tunsivat äkkiä kuuluvansa juuriltaan tähän
samaan suo-maahan, jota he ennen olivat niin suuresti hävenneet tahi
halveksuneet. Ei sekään, että ruvettiin äkkiä suomenkieltä
harrastamaan, sen sukulaiskieliä tutkimaan, kaivamaan esille
suomalais-ugrilaisten heimojen muinaismuistoja sekä niiden lauluja,
loitsuja, sananlaskuja ja arvoituksia keräämään. Ei sekään, että
alettiin tätä ennen niin kylmästi kohdeltua suomalaista kansanainesta
ihailla ylenpalttisesti, kehua sen kuntoa ja hyviä tapoja, sen nöyrää
vaatimattomuutta ja liikuttavaa lainkuuliaisuutta, sen urhoollisuutta
sodassa ja ahkeruutta rauhan askareissa, sen harrasta jumalanpelkoa ja
järkähtämätöntä uskoa sallimukseen pahimman päivän päälle rynnätessä.
Eikä sekään, että huomattiin äkkiä olevan kunnia kuulua tähän kansaan,
jolla oli niin sitkeä selkäranka ja niin klassillisesti puhdasviivainen
maailmankatsomus.
Turhaan havaittiin samalla, että Suomi oli kaunis maa, Europan
ihanimpia. Turhaan tunnustettiin itkusilmin ja käsi sydämellä, että se
tuhansine järvineen, metsäisine vaaroineen ja kukkuloineen, synkkine
korpineen, syöksyvine virtoineen ja koskineen, niittyineen, peltoineen,
lempeine lehtirantoineen, valkeine kesä-öineen, hohtavine hankineen,
revontulineen ja talvistaivaineen hyvin ansaitsi kaikkien lastensa
jakamattoman rakkauden ja uskollisuuden. Mikään ei auttanut enää.
Suomen kansan syvissä riveissä pysyi edelleen vanha katkeruus kaikkia
sivistyneitä kohtaan, joita se vuosisatojen vieriessä oli oppinut vain
vieraskielisenä vallasluokkana tuntemaan.
Liian myöhään ruvettiin ruotsiksi kirjoittamaan kauniita runoja
isänmaasta ja suomeksi julkaisemaan sanomalehtiä ja kirjallisuutta.
Liian myöhään kiirehdittiin perustamaan suomenkielisiä kouluja,
kasvattamaan suomalaisia virkamiehiä, vaatimaan kansankielen
kunnioitusta ja kaiuttamaan sitä tieteessä, taiteessa, kodeissa,
seura-elämässä, näyttämöltä ja laululavalta. Liian myöhään syntyi
suomenkielinen sivistynyt sääty, joka otti kansan asian omakseen ja vei
sitä voitosta voittoon kiivaassa taistelussa aikaansa ymmärtämättömän,
harvalukuisen, mutta varakkaan ja yhteiskunnallisesti merkitsevän
ruotsalaisen virka- ja kauppaylimystön kanssa. Liian myöhään tämä sama
epäkansallinen yläluokka osoitti tajuavansa ajan merkit paremmin kuin
moni kansallismielinen, kun byrokraattisen Venäjän hallitus päätti
hävittää Suomen sisällisen itsenäisyyden. Liian myöhään se, uskollisena
germanisen kultuurinsa kauneimmille traditsioneille, nousi ylös yhtenä
miehenä puolustamaan lakien pyhyyttä ja kansalaisen vapautta, tuomarien
loukkaamattomuutta ja koko sitä länsimaista oikeusjärjestystä, joka
ammoisesta keskiajasta saakka oli ollut Suomen yhteiskunnan kulmakivi.
Vuosisatojen vääryydet olivat olleet liian suuret. Suomen kansan syvät
rivit eivät kauttaaltaan enää luottaneet heihin.
Turhaan yhtyivät heihin kaikki ne kansallismieliset, jotka tajusivat,
ettei mikään kansanvaltainen, ei mikään vapaamielinen, eipä edes
suomalaiskansallinen edistystyö ollut maassa mahdollinen, ilman
perustuslaillista yhteiskuntajärjestystä. Turhaan koetettiin tältä
taholta kansalle todistaa, ettei nyt ollut kysymys ruotsinmielisistä
eikä suomenmielisistä, vaan Venäjän keisarikunnan suhteesta Suomen
suuriruhtinaskuntaan, että oli pidettävä kiinni lain puustavista, jos
mieli säilyä sen hengenkään, että oli valmistauduttava kukaties
vuosisataiseen vastarintaan ja että tuon vastarinnan tuli olla
passiivinen, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei voinut olla
aktiivinen ja että se oli ainoa mahti, minkä me täällä voimme Venäjän
miljoonalukuista painettimetsää vasten asettaa. Epäluulo pysyi ja
suuri, liian suuri osa Suomen kansaa seurasi vanhoja, kansallismielisiä
johtajiaan, jotka olivat liian vanhoja syntyäkseen uudestaan ja liian
rajoitettuja valtiolliselta kyvyltään kääntääkseen muuttuneiden
olosuhteiden mukaan äkkiä rintamansa pois ruotsinmielisistä ja yhdessä
ruotsinmielisten kanssa päin uutta vihollista. Kansa meni kahtia eikä
ole sen jälkeen saavuttanut eheyttään.
Ja tuolta Suomen sydämestä, sen omista syvistä riveistä, alkoi pursua
esiin aineksia, jotka hämmästyttivät häijyydellään, raakuudellaan,
julkeudellaan ja pohjattomalla siveellisellä turmeluksellaan. Repesi
aukkoja siihen ohueen, pettävään sammalkerrokseen, jonka vieras
kultuuri oli hädin tuskin saanut kudotuksi yli kansanluonteen pahimpien
lätäköiden, ja sen alta ammotti liejuisia, selkäpiitä karmivia
kurimoita, joista vuosituhansien routa huokui hallaista ja myrkyllistä
henkeään. Alkuperäinen raakuus kohotti päätään. Villit vaistot
heräsivät unestaan, johon pintapuolisen puolisivistyksen seireenilaulut
olivat sen hetkeksi tuudittaneet. Kaikki eläimelliset intohimot,
väkisin vangitut sydämen syvimpiin komeroihin, lähtivät liikkeelle,
lähtivät viekkaina, karsaina, pahansuopina ja salakavalina, etsien
saalistaan hämärtyvässä yössä, keltaiset silmät julmuudesta kiiluvina,
sieramet väreilevinä nälästä ja hävityksen kauhistavasta hekkumasta.
Paljastuivat silloin suomalaisen kansanluonteen pahimmat puolet: sen
kateus, sen epäluuloisuus, sen eripuraisuus ja viha naapurien välillä,
sen korpien yksinäisyydessä kytevä kostonhimo ja sen rajaton, silmitön,
äkkiarvaamatta esiin purskahtava raivopuuskaisuus. Samoin sen ääretön
kevytmielisyys, sen huolettomuus huomisesta päivästään, sen
suurisanaisuus ja vähätekoisuus, sen velttous, sen tarmottomuus käydä
käsiksi kohtalonsa pyöriin, sen yhteistunnon puute, sen valtiollinen ja
yhteiskunnallinen kypsymättömyys, sen kerskailu uhkaavan vaaran suussa
ja sen toimeton, vapiseva pelko, kun vaarasta näytti totta tulevan.
Konnia ja roistoja ilmestyi niin runsaasti, ettei rehellisten ihmisten
mielipide enää parhaalla tahdollaankaan riittänyt tuomitsemaan niitä
kaikkia kyllin ankarasti. Salaisia ilmiantoja tulvaili niin tukuttain
lääninhallituksiin, että itse venäläiset kuvernööritkin olivat siitä
ihmeissään.
— Täytyy nyt sokeimmankin isänmaan-ystävän, puhui Yrjö, huomata
kauhistuksella, ettei kansa, tuo oma, rakastettu kansa, olekaan niin
kaunis kuin sitä on kansallisen innostuksen ylläpitämiseksi ja
epäkansallisen yläluokan vastapainoksi vuosikymmeniä toitotettu, vaan
että sen hengessä päinvastoin piilee laajoja, viljelemättömiä aloja,
louhikoita, joissa kyykäärmeet kähisevät, ja upottavia rämeitä, joiden
pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Ja ne uhkaavat levetä ja
peittää koko maan tuhoa-tuottavaan syleilyynsä.
He olivat saapuneet Kaivopuiston rantaan. Aava meri aukeni heidän
edessään. Viaporin linnoitukset mustine tykkineen ja valkeine
lumivaippoineen nousivat merestä niinkuin uhkaavat todistajat
alkuperäisistä luonnonvoimista, joita eivät ihmisjärjet hallinneet.
Päivä oli mennyt pilveen, meri vyöryi raskaana ja rautaisena. Ja tuolta
kaukaa, kahden linnoitetun saaren takaa, näkyi lähestyvän sankka
sumuseinä tulevan kostean tuulen mukana ja kulkevan suoraan kohti
kaupunkia. Olli tunsi kaidepuuta vasten nojatessaan jo nyt sen jäisen
henkäyksen kasvoillaan.
Hän puhuu minusta, ajatteli hän. Minussakin on revennyt aukkoja ohueen
sammalkerrokseen. Minunkin mielessäni ammottaa kurimoita, joiden
pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Sielläkin ovat villit
vaistot lähteneet liikkeelle. Sielläkin kiiluvat keltaiset silmät ja
käyvät väreet hävityksen hekkumasta.
Hän vavahti. Hän oli muistanut tuon naisen muotokuvan, joka oli
luvannut tulla häntä katsomaan iltapäivällä. Eivätkö silläkin olleet
keltaiset silmät? Oliko tuo nainenkin ehkä vain ajan hengen herättämä
mielikuva hänen omasta rinnastaan?
Vilu karsi hänen ruumistaan.
— Lähdemmekö? sanoi hän sitten.
He palasivat kaupunkiin synkkinä ja äänettöminä.
25.
Olli söi päivällisensä hyvällä ruokahalulla. Sitten heittäytyi hän
salin-sohvalleen ja nukahti heti. Valvottu yö yhdessä äskeisen
kävelymatkan kanssa oli hänet perinpohjin uuvuttanut.
Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen
kera, jolla oli keltaiset silmät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli
näyttelevinään kaikkia sen merkillisyyksiä kumppanilleen ja
haastelevinansa näin valkeassa kesä-yössä, käsi kättä vasten, kummun
himmeän kuusen alla:
* * * * *
Tämä on minun kotini, täällä minun syntymäsijani.
Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut.
Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan
tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit
sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa?
Ja miltä minä?
Vuodet pitkät olen tuuminut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen
karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja
koettanut oikean kotini kuvaa pikku palasista jälleen mielessäni
sommitella.
Nyt ei minun ole enää tarvis tehdä sitä.
Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin
avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea
sitä.
Se kirja olen minä.
Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas
maanitellen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki
muut minuuteni ja jonka päällä ne muut vain kuplina keinuilevat.
Lue! Se on tässä sinun edessäsi.
Tuo järvi on minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot
vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva kumea ja epämääräinen
koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen.
Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen
päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin
minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä
kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää.
Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään
muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut.
Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän
lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta.
Ei ole yö, ei ole päivä. On ijankaikkinen valoisuus, ilman alkua, ilman
loppua. Silloin tällöin vain uninen yörastas äännähtää. Joskus kilahtaa
hevosenkello lahden tuolla puolen.
Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy vain olla hyvät
korvat sitä kuullakseen.
Se ei ole mikään tavallinen koski nimittäin. Se on jumalan koski,
pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä.
Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se
kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä
ja valkeata sitä kuullakseen.
Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin kaukaisuudessa
haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun
ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja
aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on
Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä.
Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä.
Kuinka en siis itse myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi
toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka.
Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen
kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin
täällä? Vai lepattavatko haavan lehdet —?
Eivät missään niinkuin täällä. Sillä täällä ne lepattavat aina.
Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään
leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä
keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina
karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja
surumielisyyttä, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön.
Ne ovat kaikki minun mielialojani —.
* * * * *
Hän herää siitä, että ovikello helähtää. Hän herää vielä enemmän siitä,
että hänen vanha palvelijattarensa tulee sisälle ja sanoo jotakin.
Enimmän kuitenkin herää hän erottaessaan iltahämäräisen huoneen
ovipielestä mustapukuisen naisen, jonka silmät sattuvat kuin kaksi
keltaista pilkkua hänen aivoihinsa.
Hän nousee ylös. Hän on nyt jo aivan valveillaan.
— Minä tulin, sanoo nainen hiljaisesti.
— Tervetulemaan, sanoo Olli ja käy vastaan hänelle. Missä teidän
miehenne on?
— Minun mieheni on kuollut.
Olli hämmästyy sanattomaksi. Eihän ihminen niin voi kuolla. Vasta
eilenhän he olivat yhdessä keskustelleet. Juuri tänään hän oli tahtonut
tavata häntä. Kuollut! Sehän oli mahdotonta. Eihän voi kuolla ainoa
ihminen, joka kenties olisi hänet täydellisesti ymmärtänyt.
Mutta hänen äänensä sanoo:
— Milloin ja miten kuoli teidän miehenne?
— Hän kuoli viime yönä aivohalvaukseen.
Olli katsoo ja katsoo tuohon naiseen. Hänen kylmä ja kiiltävä katseensa
tunkeutuu kuin jäätikari naisen silmäterään. Mutta nainen ei sulje
silmiään eikä käännä kasvojaan pois hänestä. Päinvastoin näyttävät
hänen silmäteränsä suurentuvan ja ikäänkuin imevän itseensä sitä
harmaata hallanhenkeä, joka uhoaa häntä vastaan Ollin koko olennosta.
Ja Ollista tuntuu samalla kuin keltaiset tulenlieskat tuon naisen
silmistä ojentuisivat häntä kohden ja kiertäisivät hänen päänsä kuumaan
kultarenkaasen.
Epäilemättä on tuossa naisessa jotakin rikollista, ajattelee Olli.
Ikävä kyllä, vastaa hän täydellisesti sitä nais-ihannetta, joka
sydämessäni minä olen syntynyt maailmaan. Onneksi hän ei ole olemassa.
Onneksi on hän vain minun mielikuvani. Mutta miksi seisoo hän tällä
hetkellä edessäni ja tuijottaa minuun? Tahtooko hän vaatia tilille
minua? Olenko minä edesvastuussa hänen teoistaan?
Mutta hän kuulee äänensä sanovan:
— Se ei ole totta. Sinä murhasit hänet.
Naisen silmät täyttyvät äkkiä kyynelillä.
— Nyt te jälleen poljitte rikki minun laahukseni, sanoo hän.
Sitten painaa hän päänsä alas ja puhkeaa hillittömästi itkemään. Hän
haastaa halki kyynelien. Olli seisoo avuttomana hänen edessään. Hän
kuulee tarinan miehestä, jolle elämä oli käynyt liian raskaaksi, ja
naisesta, joka kaikella elinvoimallaan turhaan koetti tukea häntä. Hän
hämmästyy sen suhteen hienoutta, joka oli vallinnut noiden kahden
yksinäisen sielun välillä, ja hän tuntee musertuvansa niiden kauniiden
mielikuvien painosta, jotka tuon naisen nyyhkytysten seasta virtaavat
hänen aivoihinsa. Onko maailmassa siis sellaisiakin ihmisiä? Onko
elämässä niin paljon kauneutta? Silloin on hänen tuomionsa tullut.
Mihin oli hän itse oman synnynnäisen hienoutensa maailmassa hävittänyt?
— Hän otti myrkkyä, sanoo nainen. Minä tiesin hänen päätöksestään ja
olin sen jo aikoja sitten hyväksynyt. Minä en voinut nähdä hänen
kärsivän enää. Mutta minä tahdoin salata hänen tekonsa muilta. Te
pakotitte minut puhumaan.
Hän tyyntyy vähitellen eikä itke enää. Huoneessa on jo melkein pimeä.
He seisovat kauan äänetönnä.
— Hyvästi, sanoo nainen vihdoin ja ojentaa kätensä. Minä en voi sanoa
enää näkemiin.
— Menettekö nyt? kysyy Olli säpsähtäen.
Hänestä tuntuu kuin tuon naisen keralla poistuisi hänen paras
ajatuksensa.
— Menen. Minä tahdoin vain pitää lupaukseni.
— Minne?
— Sinne, mistä minä tulin. Sumuun ja hämärään.
Olli tahtoo pidättää häntä. Hän vetää kätensä hiljaa pois ja häviää.
Minä olen mennyt mies, ajatteli Olli. Minä olen ajatellut liian pahaa
maailmasta. Sen mukaan minä olen itseni muodostanut. Minä en tahtonut
olla parempi enkä huonompi kuin muut. Nyt ovat muut paremmat minua.
Hän kävelee koneellisesti makuuhuoneesensa ja sytyttää lampun. Koko
kohtaus on vaikuttanut häneen kuin unennäkö.
26.
Heti sen perästä tulee Mikko. Hän on kokonaan poissa suunniltaan.
— Se oli kauhea tapaus, sanoo hän jo ovessa. Tohtori Ylä-Heikkilä on
kuollut.
— Aivohalvaukseen?
— Niin. Mutta mistä sinä sen tiedät?
— Hänen vaimonsa oli juuri täällä ja kertoi sen minulle.
— Niinkö? Minä menen hotelliin ja kysyn tohtori Ylä-Heikkilää. Siellä
vastataan minulle, että hän on kuollut. Minä en usko sitä, syöksyn
sisälle ja kohtaan hänen tyttärensä. Joku lääkäri on jo käynyt siellä
ja kirjoittanut kuolemantodistuksen.
Hän vaipuu väsyneenä tuolille istumaan. Eikä kumpikaan pitkään aikaan
puhu mitään.
— Hän oli hieno mies, virkahtaa Mikko vihdoin.
— Hän oli liian hieno tähän maailmaan.
Jälleen pitkä vaitiolo.
— Minä puhelin hänen kanssaan paljon viime talvena, sanoo Mikko. Hän
oli suuri isänmaanystävä. Hän suri syvästi Suomen kohtaloa. Pelkään,
että valtiolliset seikat ovat paljon hänen yleiseen terveydentilaansa
vaikuttaneet.
— Hän oli ystävä ihmisyyden. Elämän rumuus on hänen kuolemansa
aiheuttanut.
Mikko katsoo kummastuneena häneen. Eivätkä he taas pitkään aikaan puhu
mitään.
— Sattuu sitä kaikellaista, sanoo Mikko vihdoin keveämmällä äänellä.
Minä menen Seurahuoneelle syömään päivällistä. Siellä istuvat kaikessa
rauhassa Ilmari Paatsalo — tiedäthän, tuo toverikuntarunoilija, josta
kerroin sinulle eilen klubissa — ja minun lemmittyni Alli. He sanoivat
matkustaneensa muka minua hakemaan.
— Myöskin Paatsalo?
— Hän ihailee minua suuresti, sillä hän näkee minussa todellisen
gentlemannin. Arvattavasti hänen on tullut ikävä tohtoritar
Ylä-Heikkilää. Mutta Alli sanoi, että hänen oli tullut ikävä minua.
Eikä hän koskaan vielä ole niin verisesti valehdellut.
— Kuinka niin? Onko sinulla joku syy epäillä hänen sanojaan?
— Minä huomasin heti ensi katseella, että hän on silmittömästi
rakastunut Paatsaloon. Eikä tämäkään näyttänyt aivan viaton olevan. He
punastuivat ja vaalenivat molemmat, kun näkivät minut, ja kysyivät
katseillaan aina kesken puhetta neuvoa toisiltaan. Pahoin pelkään, että
he ovat karanneet yhdessä. Kaikissa tapauksissa on minun suhteeni
siihen tyttöön nyt lopussa. Minä en aio kilpailla kunniasta herra
Paatsalon kanssa.
— Mutta eikö hänen ihanteensa ole tohtoritar?
— Tohtoritar on hänen taivaallinen rakkautensa.
Olli muistaa Mikon oman rakkausrunon, jonka tämä oli klubissa viime
yönä deklamoinut. Ja hän sanoo piloillaan:
— Sinä voisit kirjoittaa runon siitä.
— Ihminen kirjoittaa vain yhden runon elämässään, vastaa Mikko
vakavasti. Se oli minun runoni. Muut tulisivat olemaan vain sen
toisintoja.
— Mutta tämä yksi sinun oli pakko kirjoittaa?
— Se oli suorastaan välttämättömyys. Minä en päässyt siitä.
— Siinäpä se, vastaa Olli. Toisilla voi olla pakko kirjoittaa useampia.
Vaitiolo.
— Nämä kaksi tapausta ovat minut kerrassaan järkyttäneet, sanoo Mikko
sittemmin. Voisit tarjota lasin viiniä minulle. Kenties se hiukan minun
surullista mieltäni virkistäisi.
Olli tekee työtä käskettyä. Mikko valittelee jälleen tohtori
Ylä-Heikkilän kuolemaa.
— Onneksi ei kaikki kaunis kuollut hänen kerallaan, sanoo hän.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan hänen vanhempaa tytärtään.
— Niin, huokaisee Mikko. Minulle jää nyt vain taivaallinen rakkauteni.
— Ja muisto menneestä armaastasi?
— Niin. Mutta minä en saata hänestä uneksia.
— Miksi et?
— Hän ei ollut minulle mikään taivaallinen yrttitarha.
— Eikö? Mikä hän oli?
— Pikemmin muistutti hän minulle Semiramiin riippuvista puutarhoista.
Mies parka, ajatteli Olli. Hänkin on dualisti. Mutta nyt hän on toisen
puolen minuudestaan kadottanut.
— Minä matkustan pois tänä iltana, selittää Mikko. Hyvä kun pääsen koko
Helsingistä. Se viime yö kohisee vielä pääkopassani.
— Taisit tulla hyvään hutikkaan?
— Olin aivan kuollut vielä aamupäivällä.
Mutta nyt muistaa Olli, että hänelle tänään aamupäivällä on tarjottu
lääninsihteerin paikka samassa kaupungissa, missä Mikko asuu. Hän
päättää kysyä Mikon ajatusta asiasta.
Mikko ihastuu ikihyväksi.
— Sehän on erinomaista, sanoo hän. Me tapaamme joka päivä toisemme,
voimme vaikka asua yksissä. Me kaksi vanhaa ystävää.
Olli huomauttaa, että hän oikeastaan kuuluu perustuslailliseen
puolueesen. Hänen toverinsa tulevat mitä ankarimmin hänen tekoaan
tuomitsemaan.
— Yleinen mielipide on, kuten tiedät, drakooninen, selittää hän. Sen
kanssa ei nykyään ole leikkimistä.
— Mutta kunnon mies menettelee vain vakaumuksensa mukaan, sanoo Mikko.
Minä hyväksyn täydellisesti sinun askeleesi.
Siinäpä se, ajattelee Olli. Jospa minulla olisi siitä niin vankka
vakaumus! Mutta eihän minulla ole sitä. Minulla on vain epäilykseni sen
vakaumuksen vastakohdasta.
Mikko nousee ylös ja menee. Hänellä on vielä jotakin asiaa kaupungilla.
Olli jäi yksin. Hän otti esiin pienen käsipeilin, johon juuri mahtui
miehen naamataulu, tarkasti sen ja seinäpeilin avulla, oliko jakaus
niskassa vedetty varmasti ja kohtisuoraan kuin laskinluoti. Sitten
istui hän keinutuoliin ja vaipui omien kasvojensa perusteelliseen ja
lahjomattomaan tutkimiseen.
Aluksi kuletteli hän peiliä ympäri päätä, katseli itseään profiilissa,
vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta. Hän oli vielä sangen kaunis mies
mielestään. Päälaki oli tosin auttamattomasti kalju ja otsa kohonnut
liian korkeaksi, jakautuen ylhäällä kahteen sarakkeesen, jotka
vastustamattomalla voimalla pyrkivät kohden pohjoisnapaa. Mutta vielä
ne eivät kuitenkaan olleet yhtyneet, vielä erotti niitä melkoinen
hiustupajas, joka järkiperäisesti viljeltynä riitti peittämään suuren
osan päälaenkin puhdasviivaisesta tonsuurista. Niskassa hänellä taas
oli karvoja liiaksikin, samoin ohimoilla, jossa ne olivat
miellyttävästi hopeoituneet.
Nyt pullisti hän silmänsä ja puski päänsä eteenpäin, pitäen peiliä niin
korkealla kuin hänen katseensa kulmien alta suinkin ylettyivät. Sitten
vei hän sen suunsa eteen, irvisti ikeniään, pisti ulos kielensä ja
tarkasti hampaansa, sekä ne, jotka olivat ehyet, että ne, joista
kultapaikat kauniisti kimaltelivat. Lykkäsi sitten leukansa eteenpäin,
ujutti niin pitkälle kuin nikamat suinkin sallivat ja koetteli vielä
kerran käsiselällään, oliko parturi ennen päivällistä tehnyt
mallikelpoisesti tehtävänsä. Samalla oli hän huomaavinaan, että hänen
toinen leukansa, joka muuten hiukan herrahtavassa siroudessaan oli
hänen ylpeytensä, osoitti poroporvarillisia pyöristymisen oireita. Hän
päätti sen johdosta taas ruveta noudattamaan spartaanista
ruokajärjestystä.
Tämä kaikki oli kuitenkin vielä vain sitä karkeampaa tarkastelua, jota
hän ei laiminlyönyt milloinkaan ennen maatamenoaan. Nyt vasta alkoi
hänen sisällisemmän ihmisensä tutkistelu, se, jossa myöskin sielu oli
mukana, muistoineen, toiveineen, pettymyksineen, pysyvine pyyteineen ja
hetkellisine mielihaluineen. Sitä varten oli peili vietävä aivan
silmien tasalle, tuijotettava siihen kotvanen liikahtamatta,
rypistettävä kulmakarvojaan, hymyiltävä, tultava jälleen totiseksi,
vilkutettava silmää itselleen ja tehtävä jos jonkinlaisia
kasvojen-eleitä, joiden määrä oli salaman-nopeasti tulkita hänen
vaihtelevia ajatuksiaan. Tässäkin suhteessa hän tuli sangen
tyydyttäviin tuloksiin.
Epäilemättä oli hänen henkensä vielä virkeä, hänen tahtonsa terve,
hänen älynsä terävä ja tunne-elämänsä kirkkaaksi kiteytynyt, niinkuin
timantti, joka loisti omalla valollaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa
täydellisessä henkisessä hajoamistilassa. Mistä se mahtoi johtua? Hän
oli aina asettanut mielen tasapainon kaikkia muita hyveitä
korkeammalle.
Minä menen varhain maata tänä iltana, ajatteli hän. Kaikki riippuu vain
yön valvokista.
Mitä jos todellakin ottaisin vastaan tuon lääninsihteerin
viran? ajatteli hän sitten. Meillä voisi Mikon kanssa siellä
maaseutukaupungissa olla sangen miellyttävää. Kenties tohtoritar
Ylä-Heikkiläkin vielä jää sinne kauniine tyttärineen. Tänä keväänä
tosin ovat sotaväen-kutsunnat ja minulle saattaa tulla pakko toimia
pontevasti niiden menestymiseksi. Mutta mitä ei ihminen tee isänmaansa
takia? Suomella on vähän valtiomiehiä. Minä olen kuin luotu niiden
lukua ainakin yhdellä lisäämään.
Sitten johtui hänen mieleensä taas Suurpään kartano asukkaineen.
Mahdollisesti siellä tapahtuu kotitarkastus. Mitähän jos minä saisin
tehtäväkseni sen toimittaa? Minä lähestyisin kartanoa hyvänä miehenä
paikkakunnan nimismiehen kanssa; poliisin minä jättäisin pihalle
hevosta pitämään. Meidät otettaisiin harvinaisina vieraina vastaan,
tuotaisiin viinit pöytään ja tarjottaisiin illallinen. Linda yksin
aavistaisi kaikki; hänen silmänsä seuraisivat minua palavina
kaikkialle. Ohimennen, keveän puheen lopussa, mainitsisin vihdoin
asiani. Yrjö vetäisi esiin ratsupistoolinsa ja aikoisi ampua minut.
Linda huudahtaisi ja heittäytyisi meidän välillemme, laukaus pamahtaisi
ja Linda lepäisi kuolleena lattialla. Hän katsoisi äärettömällä
rakkaudella Olliin. "Sinua minä olen aina rakastanut", olisivat hänen
viimeiset sanansa.
Hänen mielikuvansa kävivät nyt aistillisiksi ja hekkumallisiksi.
Kuitenkin sekoittui niihin ikäänkuin käärinliinojen hajua. Linda ei
olisikaan kuollut, vaan ilmestyisi yöllä hänen huoneesensa tuolla
uudessa rakennuksessa, jonne hänet oli lähetetty nukkumaan. "Minulla
oli niin epämukava vuode siellä haudassa", sanoisi Linda. "Minun täytyi
nousta tänne nukkumaan." "Tervetulemaan", sanoisi Olli. "Sehän onkin
minun häävuoteeni", sanoisi Linda. "Me mahdumme kyllä molemmat siihen",
vastaisi Olli. Linda kietoisi kylmät käsivartensa hänen kaulaansa ja
suutelisi häntä. Hänen huulensa polttaisivat niinkuin rauta pakkasessa.
Se oli hyvin miellyttävä kuvasarja Ollin mielestä eikä hän hevillä
tahtonut päästää sitä haihtumaan. Hän tunsi siitä samaa nautintoa kuin
hän joskus aamulla sängyssään oli tuntenut lukiessaan sanomalehdistä
vallankumouksellisten venäläisten kiduttamisesta, piiskaamisesta ja
naisten raiskauksista esivallan valvonnan alla. Ennen hän oli aina
sydämessään kauhistunut tätä turmeltunutta tunnettaan. Nyt hän nautti
siitä niinkuin mato kalmanhajusta.
Se, että hän nautti, oli uusi sielullinen vaarinotto, joka kiinnitti
hetkisen hänen huomiotaan. Vuosi vuodelta olivat sellaiset käyneet
hänelle yhä harvinaisemmiksi. Jos se odottamaton onni hänelle vielä
joskus oli tapahtunut, että hän oli löytänyt sisältään jonkun uuden ja
tähän saakka hänelle tuntemattoman mielenliikkeen, oli hän aina ottanut
sen vastaan niinkuin kunnioitetun juhlavieraan tahi luonnontutkija
oudon perhosen, joka asettuu suorastaan hänen nenälleen istumaan.
Eilinen ja tämä päivä olivat kuitenkin siinä suhteessa olleet siksi
runsaita hänelle, että hän ei joutanut sen harvinaisuutta kauemmin
ihailemaan. Hän määritteli vain nopeasti sen suvun, lajin ja
yksilölliset ominaisuudet sekä tuikkasi sen vihdoin hyönteisneulan
päähän entisten koreasiipisten lukua lisäämään. Sitten ylensi hän
hetkeksi mielensä täysin uskonnollisella tunteella tahi oikeammin
sanoen syvällä sisällisellä nöyryydellä taivaan tutkimattoman jumalan
puoleen, ihmetellen elämän rikkautta ynnä suuren luonnon mahtavaa ja
loppumatonta monipuolisuutta.
Minä olen kypsä lääninsihteeriksi, ajatteli Olli. Huomenna minä menen
ja otan vastaan viran.
Sitten rupesi hän mielessään jättämään hyvästejä Helsingille. Ihmisistä
hän oli pian suoriutunut. Kaupunki itse antoi hänelle enemmän
surumielisen hyvästijätön aihetta, samoin meri, jonka hän oli nähnyt
milloin kauniina kesä-iltana Katajanokan kahden puolen taivaan
terhenistä kuulakkuutta heijastavan, milloin synkässä syysmyrskyssä
pauhaavan vasten Kaivopuiston kallioita. Kapakat hän myös hyvästeli,
vaikka jotenkin joutuin, sillä siellä istui yleinen mielipide ja
langetti terroristisia tuomioitaan poliittisista puoluepettureista.
Siellä istui myöskin Saarni, pirullinen hymy huulillaan. Jo huomenna ne
ehkä samoin Ollia tuomitsisivat. Tuomitsisivat eivätkä huomaisi
ollenkaan, että juuri silloin Olli Suurpään henki leijaili heidän
ylitsensä. Sillä mitä hän oli muuta kun torajyvä siitä samasta
siemenestä, josta he itse olivat niin kauniisti kukoistaneet?
Liisan hän oli kokonaan unohtaa hyvästelemättä. Entä jos Liisa tulisi
liikutetuksi hänen poislähdöstään ja lupaisi itkeä itsensä kuoliaaksi?
Silloin ei auttaisi muu kuin jättää Matti, Ollin uskollisesti
urahteleva villakoira, hänen lohdutuksekseen. Matti saikin jäädä tänne,
sillä hän ei tahtoisi viedä täältä mukaansa tuonne maaseutukaupunkiin
mitään, joka entistä Olli Suurpäätä muistuttaisi.
Tietysti se olisi kova kolaus Matille, joka oli tottunut ainoastaan
miesseuraan. Matin täytyisi muuttaa aika lailla luonnettaan ja
elämäntapojaan voidakseen viihtyä uusissa olosuhteissaan. Kenties hän
muuttaisikin. Kenties hänenkin silmänsä saisivat saman nöyrän ja
kirkollisen ilmeen, joka Liisalla joskus parempina hetkinään oli ja
jolloin tämä aina haki esiin kaikki postillat ja virsikirjat, mitkä
hänellä vielä olivat tallella viattomilta tyttö-ajoiltaan.
Ja Liisa antaisi hänelle vastalahjaksi Mirkin. Se olisi danaolainen
lahja hänelle, sillä sen silmät kiiluivat keltaisina pimeässä. Ne
muistuttaisivat hänelle aina tohtoritar Ylä-Heikkilää. Jotakin outoa
tulisi sen mukana hänen taloonsa. Hän ei koskaan enää nukkuisi yötään
rauhallisesti.
Suomenmaassa on jotakin mätää, ajatteli Olli. Miksi loistaisivat kaikki
mielikuvani muuten kuin lahopuu minun ympärilläni?
Hän heitti peilin kädestään.
Häntä inhoitti enää katsoa siihen. Oli joskus ennen ollut hetkiä
hänellä, jolloin hän oli hävennyt koko ihmisrodun puolesta. Nyt tuntui
hänestä kuin olisi ihmisyys hävennyt hänen puolestaan. Ja samalla
tuntui hänestä kuin mielikuvituksen vaaralliset henget, jotka muuten
kautta elämän olivat nöyrinä madelleet hänen lainopillisen järkensä
edessä, olisivat nyt tehneet kapinan ja kantaneet hänet tahdottomana,
ei kohti korkeuksia, vaan päin yhä yöllisempiä ja pöyristyttävämpiä
syvyyksiä.
Hänelle tuli ääretön tarve äkkiä ajatella jotakin kaunista. Ja hän
istui kirjoituspöytänsä ääreen ja luki hymähdellen, mitä hän edellisenä
yönä oli kirjoittanut. Sitten kastoi kynän mustetolppoon ja jatkoi
aivan uudessa äänilajissa:
* * * * *
On jossakin vanha talo viheriällä nurmipenkereellä ja sen alla pieni
metsälampi. Siellä sanotaan minun syntyneen kerran kesäisnä yönä. Mutta
se ei ole totta. Minä tulin siihen jollakin tuntemattomalla tavalla
Suurpään kartanosta.
Siinä talossa on sarja huoneita, pieniä ja matalia, mutta sen toisessa
päässä asuu mies niin voimakas ja väkevä ja sen toisessa päässä
askartelee nainen niin hiljainen ja hieno, ettei sellaisia näe muualla
kuin mielikuvituksessaan. Ne ovat minun isäni ja äitini. Ikävä vaan,
että he molemmat jo ammoin ovat kuolleet ja elävät vain silloin tällöin
minun mielikuvituksessani.
Muille on se talo tyhjä ja kolkko, rakennus, jossa ei asu kukaan ja
jonka lahonneet seinät odottavat vain viimeistä tuomiotaan. Seuliainen
raksuttaa sen jokaisessa hirressä ja porraspuut ovat jo vanhuuttaan
maahan varisseet. Pian onkin koko talo maan tasalla.
Kaikki, minkä aion kertoa, elää ainoastaan minun aivoissani. Tokko se
koskaan lie muualla elänytkään?
Muistinko mainita, että tuon salaperäisen talon huoneesta huoneesen
juoksentelee meluisa lapsilauma, joita sanotaan minun sisarikseni? Nyt
he kaikki ovat kuolleet, ja nousevat haudoistaan vain joskus, kun minä
heitä ajattelen.
Niiden joukossa on yksi, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä varten hän on
tullut tähän maailmaan.
Tämä on tarina talosta, jota ei ole ollut, ja laulu lapsesta, joka ei
ole elänyt muualla kuin joskus jonkun tuntemattoman jumalan
aivokomerossa. Siinä ei siis voi olla mitään jännittäviä seikkailuja
eikä se ole juuri hupainenkaan. Sen ainoa etu ja viehätys on, että se
ei ole pilassa pituudella. Oikeastaan voisi se jo loppua tähänkin.
Mutta sittenhän jäisi minulta kertomatta, miten nuo nurmikentät kesällä
lemuavat ja miten kummalliset perhot niiden yli äänettömästi
leijailevat. Ja jokainen perhonen on niinkuin sen lapsen ihmettelevä
ajatus, joka aavistaa olevansa kotoisin Suurpään kartanosta eikä
ymmärrä, mitä varten hänet on viskattu tähän vanhaan talorotteloon,
keskelle outoja ihmisiä, joita hänen käsketään rakastaa ja kunnioittaa,
jos hänen mieli kauan elää ja maan päällä menestyä.
Enkähän minä vielä ole virkkanut sitäkään, miten punaisena kuu
kurkistaa yli metsälammen ja vetää laiturin päähän pitkän, välkkyvän
ajatusviivan. Luonnollisesti siinä ei ole mitään järjellistä ajatusta.
Mutta varmaan siinä on joku ajatus, jos laiturilla istuu yksinäinen
orposielu, joka ei ollenkaan tiedä, mitä varten hänet on tehty tähän
maailmaan. Ja varmaan on siinä vielä enemmän ajatusta, jos tuon sielun
täyttää ääretön, sanaton ikävyys eikä hänellä ole ketään, kenelle
kertoa ikävänsä.
Hän ikävöi kotiinsa, josta hän on tullut, ja ihmettelee, miten kaikki
täällä on hänelle outoa ja hämärää. Miksi sanotaan tuota taloa tuossa
hänen kodikseen, eikä esim. jotakin toista taloa, ja miksi hän on poika
eikä esim. tyttö? Miksi on tämä maailma ylipäänsä niinkuin se on, eikä
esim. ylös alaisin, kuten maailma veden pinnassa hänen vierellään?
Hänellä on hyvin paljon miettimistä. Mutta tulee muistaa, että hän on
lapsi, ja lapsethan, kuten tunnettu, eivät ymmärrä mitään. Tämä taas ei
tunnu ymmärtävän edes elämän ensimmäisiä alkeellisia kysymyksiä.
Kuitenkin tajuaa hän jo aivan tarkkaan, että ellei hän sattumalta olisi
syntynyt elämään, hän arvattavasti ja hyvin luultavasti ei ollenkaan
olisi viitsinyt elää, vaan jäänyt mieluummin elämättä. Tässä
tapauksessa voisi hän kuitenkin ehkä sivumennen katsahtaa siihen. Ettei
se ollut mitään erinomaista, siitä hän oli jo edeltäpäin varmasti
vakuutettu.
Se oli viisas lapsi, hymähtää joku. Epäilemättä hän ei ollut kaikkein
typerimpiä. Ikävä vaan, että hän isänkodista tähän maailmaan tullessaan
ei ollut saanut muuta perintöä kuin palasen parkaa valhekudosta
aivoihinsa. Siitä ei kuitenkaan johdu, että tuo valhe olisi ollut
vähemmän totta kuin tuollainen tavallinen, kulunut totuus, jonka kuka
tahansa suustaan singahuttaa — — —
* * * * *
Seuraavana päivänä hän meni ja otti vastaan viran. Nyt nauttii hän
suurta eläkettä, tekee tiheään ulkomaamatkoja ja on yleiseen
olemassa-oloonsa sangen tyytyväinen.