— Minä tiedän. Me olimme parhaat ystävät jonkun aikaa.
— Kuinka kauan?
— Niin kauan kuin minä olin teihin ihastunut.
— Onko se mahdollista?
Olli pysähtyi ja katsoi häneen humoristisesti.
— Onpa niinkin. Teidän sisarenne tiesi kyllä siitä.
— Tosiaan! Miksi minä en koskaan tavannut teitä hänen luonaan?
— Siksi että te ette koskaan käynyt häntä katsomassa.
Olli mietti. Tuo puhuu totta, päätteli hän. Hän oli todellakin
ylioppilaana ollessaan aivan sydämettömästi laiminlyönyt sisartaan.
— Mutta hän kävi minua katsomassa, sanoi hän. Te olisitte voinut tulla
joskus minun luokseni.
— Kyllä. Mutta minä pidin sitä sopimattomana.
Miksi hän minulle keimailee? ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi:
— Nyt te ette pitäisi enää?
— Kuka tietää. Minä kuulin jo silloin niin paljon pahaa teistä.
— Minä olenkin siitä saakka tullut monin verroin paremmaksi.
— Siinä tapauksessa minä ehkä voin tulla teidän luoksenne.
— Milloin?
— Milloin vaan haluatte.
— Kenties jo huomenna?
— Kenties jo huomenna.
— Mihin aikaan?
— Mieluummin silloin kun te olette kotona.
— Minä olen kotona koko iltapäivän.
— Minä tulen siis iltapäivällä.
— Te ette tiedä minun osotettani.
— Minä näen sen kyllä osotekalenterista.
Tuo nainen on joko hullu taikka rikkiviisas, ajatteli Olli.
Luonnollisesti hän ei tule. Mutta jos hän tulee? Mitä sitten? Niin, ei
mitään sen enempää. Me juomme kupin kahvia yhdessä taikka tarjoan minä
lasin viiniä hänelle. Mutta jos hän ei tule yksin? Silloin on hän suuri
leikinlaskija. Olli päätti heti ottaa selvän siitä.
— Te tulette tietysti miehenne kanssa? kysyi hän.
— Ettehän te ole minun miestäni kutsuneet.
— Mutta minä voin kutsua hänet.
— Se on kokonaan teidän vallassanne.
He olivat tulleet Fennian ovelle. Tohtoritar ojensi kätensä hänelle.
— Näkemiin, sanoi hän. Ja kiitos saattamisesta.
— Kiitos itsellenne.
Muutkin hyvästelivät.
— Meillä olisi paljon puhumista toistemme kanssa, lausui Ollille
tohtori Ylä-Heikkilä. Mutta ikävä kyllä, täytyy meidän nyt erota.
— Niin, virkkoi Olli. Te puhuitte äsken niin kauniisti taistelusta
kuolemaa vastaan. Sekö on teidän mielestänne arvokkain sota ihmiselle?
— Se on sota ihmisyyden.
He erosivat lujalla kädenlyönnillä.
— Te olette ollut uskoton meille viime aikoina, kuului tohtoritar
toruvan Mikkoa, käsi ovenrivassa. Missä teitä on pidetty viime aikoina?
Ettehän ole käynyt meitä viikkomääriin katsomassa.
— Paljon työtä, hyvä rouva.
— Teidän täytyy oppia siis jälleen laiskottelemaan. Näkemiin saakka,
hyvät herrat. Ja te, herra varatuomari, lupaatte varmaan käydä
katsomassa meitä, jos satutte joskus sinnepäin maailmaa.
— Epäilemättä. Onhan se minun vanha koulukaupunkini.
Olli voi huoleti luvata. Hän ei arvattavasti enää elämässään tulisi
sielläpäin pistäytymään.
10.
— Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he
jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan.
— Sinä kuulit: työtä, työtä.
— Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä,
jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat
syysi siihen.
— Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni
lemmentarina näet.
— Kerro!
— Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni.
— Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi?
— En juuri sitä.
— Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän.
— Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä
lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on
Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä
tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin
mukavaa.
— Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat?
— Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän
tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen
kerallaan.
— Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele?
— En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli
poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät,
katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini
on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa.
— Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole
koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista.
— Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä
et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy,
miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta
päästä kotonani.
He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli
hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää
itselleen sangen siedettävät olosuhteet.
Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan
rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan
puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä
nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne.
Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin
vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut
ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan,
jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua
kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset
kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen
mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin
terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä,
niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä
kangastivatkin.
Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei
ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei
nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan.
Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen
mitään ajallisia ikävyyksiä.
Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi
korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut
tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman
tunnin kuluttua yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä
ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin
joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa
turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky
jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen
hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät
silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa.
Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja.
— Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi.
— Yhdeksäntoista vuotta.
Ero on ijällä, ajatteli Olli.
Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja
kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen,
että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan
vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain
perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina.
Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa,
tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset
tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi
heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden
ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen.
Mikko oli äkkiä pysähtynyt.
— Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän?
— Minkä?
— Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan?
— Arvattavasti.
— Me emme pääse enää minnekään?
— Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet.
— Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu
Helsingissä näet...
— Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani.
— Kuivin suin?
— Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota.
Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi
hermostuneena.
— Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä.
Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni.
— Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani.
— Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha
kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin!
— Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön?
— Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa.
— Mutta sinulla sitä vastoin...?
— Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua
kotiinpäin?
Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä.
— Niin olisi hieno meininki. Entä itse?
— Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi
Mikko nyt suoraan ajatuksensa.
— On kyllä. Klubi on.
— Jonne saa viedä vieraitakin?
— Saa viedä.
— No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne.
Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli
väsynyt. Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko
personallisuutensa vaakalautaan.
He menivät klubiin.
11.
He saivat klubissa yksityisen huoneen. Mikko tilasi heti sampanjaa.
Olli katsoi häneen kummastuen.
— Oletko perinyt? kysyi hän.
— En. Minä olen rakastunut.
— Minä tiedän. Sinä kerroit jo äsken siitä.
— Oh, se oli vaan minun maallinen rakkauteni!
— Sinulla on siis toinenkin?
— On. Taivaallinen.
— Olethan oikea Sardanapalus mieheksesi. Kuka se sitten on?
— Se on hän. Hän, jota saatoin äsken hotelliin.
— Neiti Ylä-Heikkilä?
— Sirkka on hänen nimensä.
— Mutta hänhän on lapsi vielä.
— Kaksikymmentä vuotta.
— Hän näyttää vasta seitsemäntoista vuotiaalta.
— Voi olla. Mutta hän on sielultaan sitä kehittyneempi.
— Tosiaankin! Sitä en minä huomannut.
Mikko hymyili tyytyväisenä.
— Seurassa näet hän on täydellinen pyryharakka. Mutta jospa kuulisit,
kuinka syviä ja vakavia asioita me kahdenkesken juttelemme!
— Minä voin kuvitella sen.
— Silloin hän on yksinkertaisesti hurmaava.
— Minä en epäile sitä ollenkaan. Mutta sinähän voisit olla setä
hänelle.
— Minä olenkin setä. Mutta se ei estä minua häntä platoonisesti
rakastamasta.
— Se on toista. Maljasi sitten, vanha veikko! Minä pesen käteni.
He kilistivät ja tervehtivät toisiaan silmillään. Mikko oli nyt tullut
hyvin totiseksi.
— Sinä voisit pestä myöskin sydämesi, sanoi hän. Sillä minä näen sinun
ivallisista suupielistäsi, että sinä et vielä ole selvillä, mistä tässä
on kysymys oikein. Tässä on kysymys rakkaudesta, kuuletko sinä, siitä
oikeasta, pyhästä, suuresta ja ijäisestä rakkaudesta, josta runoilijat
puhuvat ja jota on kuin onkin maailmassa, huolimatta teidän
irvistävästä epäilyksestänne.
— Minä en epäile, kun näen sinut.
— Enkä minä, kun näen hänet. Minä uskon, uskon täydellisesti niinkuin
ainoastaan heränneet ihmiset uskovat, uskon onneen, uskon elämään,
uskon kaikkien hyvien ihmisten yhteyteen. Kuuletko sinä, mitä minä
puhun?
— Minä kuulen.
— Se soinnahtaa tietysti sinun korvissasi vanhalta katkismukselta. Se
onkin katkismusta, minun katkismustani nimittäin, ei Martti Lutherin
eikä sitä teidän poliittista kansalaiskatkismustanne, jolla te
perustuslailliset nykyään kansaa turmelette.
— Anteeksi, mutta meidän toverillisen yhdessäolomme kannalta luulen,
että meidän on parasta olla puhumatta politiikasta.
— Kernaasti minun puolestani. Me puhumme siis vain rakkaudesta.
Rakastaisit sinäkin, Olli, rakastaisit yhtä ainoaa ihmistä maailmassa,
syvästi, eheästi ja sydämellisesti, niin sinä et voisi enää vihata
ketään, et pahinta valtiollista vastustajaasi. Oh, rakkaus! Sinä et
tiedä, mitä rakkaus on. Ihminen sulaa sen kautta ikäänkuin johonkin
itseään suurempaan kokonaisuuteen.
— Mutta sinä rakastat kahta.
— Se juuri on minun tragiikkani. Minä olen kirjoittanut myöskin runon
siitä. Tahdotko kuulla?
— Kuinka? Sinä olet vimman villitty mies. Oletko ruvennut kirjoittamaan
runojakin?
— Siellä meidän kaupungissamme runoilevat kaikki säätyhenkilöt
postimestarista ja pormestarista vähäpätöisimpään lääninhallituksen
ylimääräiseen asti. Minä olen vain seurannut yleisen muodin mukana.
— Se mahtaa olla autuaitten asuinsija.
— Meillä on myöskin oikea, todellinen runoilija siellä, Ilmari Paatsalo
nimittäin, joka on tunnettu jo kaukana toverikunnan ulkopuolellakin.
— Koulupoika?
— Ylioppilaskokelas. Ikävä kyllä, hän on intohimoisesti rakastunut
rouva Ylä-Heikkilään.
— Huvitteleeko tämä ihastuttava tohtoritar siellä panemalla pyörälle
raukkojen koulupoikien pääkomeroita?
— Minä en tiedä. Pääasia on, että hän on tehnyt Paatsalosta runoilijan.
Suuren runoilijan. Minä olen vain mitätön kyläkirjuri hänen rinnallaan.
— Sinä olet siis todenteolla tehnyt synnin pyhää henkeä vastaan?
— Vain tämän yhden ainoan kerran. Mutta sallihan, että luen sen
sinulle. Minä osaan sen kyllä muistostani.
Ja Mikko deklamoi liikutuksesta väräjävällä äänenpainoilla:
Toinen — toinen.
Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle mä annoin,
joka ei antanut mitään.
Toista mä kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin mä kuolohon saakka häntä,
ken kiusasi mua.
Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan mä liekkiä julmaa —
rakkaus vaieten palaa.
— Mutta sinähän olet runoilija! huusi Olli. Tule tänne, että saan
syleillä sinua.
Mikko katsoi eteensä surumielisesti.
— Siinä ei ole loppusointuja, virkahti hän.
— Tjah, se on kyllä arveluttava asia. Mutta mitäs tehdä?
— Minä en löydä niitä. Sehän se juuri onkin ero oikeiden runoilijain ja
meidän kyläkirjurien välillä.
— Paatsalolla on loppusoinnut?
— On aivan erinomaiset. Minä näytin hänelle kerran tämän tekeleeni. Hän
hymyili säälivästi. Ei se ole mikään runo, hän sanoi.
— Mikä se sitten on?
— Katsos, sen se veitikka jätti juuri sanomatta. Mutta minä näin hänen
naamastaan, että hän ei tahtonut loukata miestä vanhempaa.
— Tästä lähtein sinä voit vedota minun valistuneesen arvosteluuni.
— Ja se kuuluu?
— Että muutamia tuhansia tuollaisia säkeitä vaan...
— Pahoin pelkään, että nämä jäävät minun viimeisikseni.
— Kuinka? Sinä peljästytät minua. Miksi panna kynttiläänsä vakan alle?
Mikko tuijotti synkkänä sampanjalasiinsa. Sitten siemaisi hän sen
tyhjäksi ja rupesi hiljakseen haukuskelemaan Ollia.
12.
— Sinä olet hieno mies, sanoi hän, hienompi kuin monet muut. Käytät
kaljua päälakea ja kultasankaisia nenäkakkuloita. Puku moitteeton,
parta parisilainen. Kuulut niihin, jotka antavat leiman Helsingille.
— Kiitän nöyrimmästi.
— Tarkoitan tuota tunnettua varatuomari-leimaa, joka on yhtä oleellinen
Suomen pääkaupungille kuin upseerileima Pietarille, kamasaksa-leima
Berlinille, kokotti- ja monokkelileima Parisille. Olet paljon lukenut,
paljon matkustellut, kieliniekka, kaikenniekka. Suorittanut kunnialla
akatemialliset oppiarvot. Vakavan yhteiskunnallisen aseman saavuttanut.
Käytetty monessa tärkeässä luottamustoimessa. Mieluinen vieras
jokaisessa seurapiirissä.
— Jatka, jatka! Kuuntelen tässä henkeä pidättämättä sinun lennokasta
kuvaustasi.
— Miesten mies, naisten mies, taiteentuntija, ihmistuntija, itsetuntija
ynnä asiantuntija useimmilla elämän eri aloilla. Mutta sinulla on yksi
vika.
— Todellakin?
— Sinä pelkäät olla naurettava. Ja naurettavia ovat sinun mielestäsi
kaikki ihmiset, jotka jossakin suhteessa ovat toisellaisia kuin sinä
itse. Siis enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset maailmassa. Itse sinä et
sitävastoin koskaan ole omasta mielestäsi naurettava.
— Onko se vika?
— Sellaisenaan ei se arvattavasti mikään niin hengenvaarallinen virhe
olisi, ei jo yleisyytensäkään vuoksi, sillä niinhän useimmat ihmiset
naurettavuussuhteensa muihin määrittelevät. Mutta sinussa on tämä,
kuten sanottu, sangen luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus
tavallista pitemmälle kehittynyt. Se on joka hetki sinun
tietoisuudessasi. Se muodostaa sinun sanasi ja mielipiteesi, määrää
sinun tekosi ja toimintasi. Sinä et millään ehdolla tahdo olla elämän
narri. Siksi sinä olet itsesi narri.
Viinassa totuus, ajatteli Olli.
Mutta hän ei tahtonut sanallakaan häiritä ystävänsä haltioitunutta
esitystä.
— Muut ihmiset, jatkoi Mikko, ovat mielestäsi naurettavia siksi, että
sinä oikeastaan katsot olevasi heitä kaikkia etevämpi. Ja heitä
etevämpi katsot sinä olevasi siksi, että sinä et ole ollenkaan
naurettava. Jo pelkkä ajatuskin, että muut mahdollisesti voisivat
keksiä sinussa jotakin naurettavaa, taikka niinkuin se sinun kielelläsi
kuuluu: naivia, saattaa sinun sydämesi kuolettavasta tuskasta
kouristumaan.
— Mutta minä en toivottavasti osoita muille kuin sinulle tätä
mieskohtaista heikkouttani?
— Et, sinä olet aivan liian viisas siihen. Muuten ei se sinun
mielestäsi suinkaan ole heikkous, vaan päinvastoin suuri etevämmyys. Se
on koko sinun henkisen rakenteesi kulmakiviä. Sinä et kuitenkaan tahdo
ylvästellä sillä, hyvin tietäen, että se olisi typerää ja juuri sen
vuoksi omiaan tekemään sinut naurettavaksi.
— Herran henki on tullut sinun päällesi, hymyili Olli. Sinä puhut kuin
Bileamin aasi kosteikossa.
— Älä keskeytä minua! Siksi sinä olet esiintymistavaltasi tyyni ja
vaatimaton, puristat kädestä Pekkoja ja Paavoja, juot sinun-maljoja
oikeaan ja vasempaan. Käyt sanalla sanoen läpi tämän matoisen maailman
niinkuin valepukuinen prinssi taikka Tuhannen ja yhden yön kaliifi,
samalla kuitenkin kaiken aikaa hymyillen salaperäisesti ja ikäänkuin
vilkuttaen silmää itsellesi?
— Itselleni? Mikä se on?
— Se on tuo oikea kaliifi, joka kankeana ja synkkämielisenä istuu
sydämesi salaisimmassa komerossa. Sinä tahdot olla ihminen ihmisten
seassa, mutta myöskin jumala jumalten seassa, ilman että ne kaksi
millään tavalla joutuvat ristiriitaan taikka häiritsevät sinun samalla
kertaa inhimillistä ja yli-inhimillistä olemassaoloasi.
— Tuo kaikki on totta kuin kaksikertaa kaksi on neljä.
— Mutta entä jos se kerran olisikin viisi? Silloin romahtaisi koko
sinun henkinen rakennuksesi raunioiksi.
— Silloin olisi se totta vain siihen saakka. Mutta mitä on tuolla sinun
sielullisella läpileikkauksellasi, jonka totuutta ihmettelen, tekemistä
äskeisen rakkaudentunnustuksesi kanssa?
— Enemmän kuin luuletkaan. Rakkaus on intohimo. Mutta sinä olet jo
hamasta varhaisesta nuoruudestasi ollut huomaavinasi, että intohimot,
tahi niinkuin ihmiset niitä usein nimittävät, paheet ovat aivan
erikoisesti omiaan tekemään viisaimmankin miehen naurettavaksi.
— Siksi minä palvelen hyvettä, näetkös. Sillä paheet liittävät
todellakin asianomaisen isäntänsä liian läheisesti muihin ihmisiin.
Mikko nauroi.
— Saattaa piillä pieni totuus sinun puheessasi.
— Minä olen itse kokenut sen. Jos minä nuorena ylioppilaana joskus
oikein join, pelasin, tappelin, söin kielletyn puun hedelmästä taikka
vietin yleensä velttoa ja epäsäännöllistä elämää, heti tunsin minä
lähimmäisenrakkauden ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen
virtaavan suloisena, lämmittävänä viininä kautta kaikkien solujeni.
Mutta jos minä kävin luennoilla, istuin kotona, opiskelin ahkerasti ja
olin hyvä esimerkki kaikille tovereilleni ... tiedätkö, mitä silloin
tapahtui? Minä tunsin itseni heti hyvin epätoverilliseksi. Ja jos minä
jatkoin sitä jonkun aikaa, tulin minä niin ilkeäksi ja itsekkääksi,
että hirvitti sieluani, rupesin ajattelemaan omaa etuani,
suunnittelemaan tulevaisuuttani y.m.s. halpamaista. Mistä se johtui?
— Siitä, että sinä tarvitset pahaa omaatuntoa pysyäksesi ihmisenä.
— Nyt minulla on sangen hyvä omatunto.
— Siksi ovatkin sinun sanasi kylmät ja kyynilliset.
He kilistivät keskenään ja vaikenivat. Mikko joi aina lasinsa pohjaan.
Olli vain hiukan kostutti huuliaan.
Kumpikin tunsi nyt hetkeksi puhuneensa pisteesen.
Vaitiolon aikana he salassa tarkastelivat toisiaan. Mikko oli Ollin
mielestä lihonut, Olli Mikon mielestä laihtunut. Hänen nenänvartensa
oli ohennut ja silmien ympärille ilmestynyt pienten, hiuksenhienojen
vakojen sädekehä. Sitäpaitsi hän näytti kovin kalpealta.
Mahtoiko mies olla sairas? Mikko ajatteli huolestuksella ystävänsä
yleistä terveydentilaa.
Olli taas mietti, miten he kaksi puhuivat oikeastaan kuin eri
taivaankappaleilta.
Joskus entisinä aikoina he olivat ymmärtäneet toisensa täydellisesti.
Olivat voineet yhdessä esitellä samoja huomioita ja tehdä niistä
sielutieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt oli Mikon olentoon tullut jotakin
muuta, joka oli outoa Ollille, jotakin naivia, onnellista ja
epäitsekästä. Hän myönsi elämän. Hän eli nähtävästi autuaassa
sopusoinnussa elämän ikuisten valtojen kanssa, jotka Ollin mielestä
olivat yksinomaan pahat, julmat ja peljättävät.
Mahdollisesti oli maaseutu vaikuttanut epäedullisesti Mikkoon.
Taikka on se sittenkin rakkautta, ajatteli Olli.
Ja ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta lähestyä toisiaan
rupesivat he äkkiä puhumaan entisistä koulupoika-ajoistaan. Siellä oli
jotakin, jota eivät vuodet eivätkä eri elämänkokemukset olleet
murentaneet.
Tuhannet muistot yhdistivät heitä. He siirtyivät takaisin muinaisiin
aikoihin ja monet kauniit kuvat vaelsivat heidän kostuvien silmiensä
ohitse.
Oikeastaan ne olivat vain Mikon silmät, jotka kostuivat. Mutta
myöskin Olli tunsi mielensä kummallisen keveäksi, vienoksi ja
päivänpaisteiseksi. Jumalat olivat antaneet hänelle helpon hetken.
Menneisyyden kultainen taikasauva oli häntä koskettanut.
13.
He olivat kotoisin samasta pitäjästä Länsi-Suomessa. Ollin isä oli
ollut varakas maanviljelijä, Mikon taas velkaantunut nimismies. Yhdessä
heidät oli pantu kouluun, rinnakkain he olivat kaikki luokat istuneet,
Olli ensimmäisenä ja Mikko toisena. Molempia heitä oli pidetty hyvin
lahjakkaina.
Samana päivänä he olivat päässeet yliopistoon.
Jo koulussa olivat näyttäytyneet selvästi heidän erilaiset
taipumuksensa. Olli sai aina parhaat arvosanat historiassa ja kielissä,
Mikko taas matematiikassa ja luonnontieteissä. Samoin tulivat jo
varhain esille heidän luonteittensa eroavaisuudet.
Olli herätti sekä toveriensa että opettajiensa kunnioituksen terävällä
kielellään, nopealla käsityskyvyllään ja muistillaan, joka oli
suorastaan kuulumaton koko oppilaitoksessa. Mikosta taas pitivät
opettajat hänen ahkeruutensa ja huolellisuutensa, toverit taas hänen
herttaisen sydämensä ja leveän leikinlaskunsa tähden. Hänellä ei ollut
yhtä hyvä pää kuin Ollilla, mutta hän korvasi sen muilla erinomaisilla
ominaisuuksillaan.
Olli oli ihailtu, peljätty ja kunnioitettu, Mikko yksinomaan pidetty ja
rakastettu.
He asuivat samassa koulupoika-kortteerissa, jossa taloutta hoiti
nimismiehen vanha palvelijatar Anna-Kaisa. Se muodostui pian koko
luokan yhteiseksi kokouspaikaksi. Olli ja Mikko olivat heidän
tunnustetut johtajansa.
Toverikunnassa toimitti Olli aina vakavaa sanomalehteä, jolla oli tuo
traagillinen nimi Kullervo. Mikko taas oli pilalehden itseoikeutettu
julkaisija. Kumpikin he katsoivat väärällä uralla olevansa.
Olli piti itseään suurena humoristina, vaikka hän itse asiassa ei
voinut olla muuta kuin hiukan ivallinen. Mikko taas oli mielestään
syvästi ristiriitainen luonne, joka jo ennakolta oli määrätty murtumaan
ja menemään perikatoon. Ainoastaan toverien yksimielinen äänestys voi
pakottaa heidät toimimaan näin täydellisesti vasten omaa pyhintä
vakaumustaan.
Kahdeksannella luokalla he kumpikin rakastuivat. Siihen saakka he
olivat intohimoisesti halveksineet naisia, varsinkin kaikkia nuoria
tyttöjä, jotka eivät olleet vähintään viittäkolmatta täyttäneet.
Heidän yhteisen valittunsa nimi oli ollut Linda. Hän oli ollut kaunis
kuin karamellikuva punaisine huulineen ja mustine kulmakarvoineen.
— Mutta hänen käynnissään oli jotakin aistillista, sanoi Olli.
— Aivan varmaan asui hänen äänessään selvä lihallisuus, myönsi
Mikkokin.
— Luuletko, että hän oli kevytmielinen?
— Se on hyvinkin uskottavaa. Muuten ei Yrjö ikinä olisi häntä meiltä
valloittanut.
Yrjö oli ollut heidän yhteinen kilpailijansa. Mutta sen he olivat
saaneet vasta myöhemmin tietää. Siihen saakka he olivat olleet
mustasukkaisia toisilleen ja äkäisiä kuin ampiaiset.
— Minä näin teidät kerran yhdessä syrjäkadulla, sanoi Olli.
— Ja minä teidät kirkkopuistossa, sanoi Mikko. Se oli synkin hetki
minun elämässäni.
— Me vihasimme intensiivisesti toisiamme.
— Emmekä viikkokauteen puhuneet mitään.
— Vaanimme.
— Ja vakoilimme.
— Sinä hehkuit halusta vahingoittaa minua.
— Keskitetty ilkeys uhosi sinun silmäteristäsi.
— Kaikki ihmiskunnan huonoimmat vietit näyttivät ottaneen asuntonsa
meidän sydämiimme.
— Minä olisin mielelläni ampunut sinut.
— Siksi kuljit sinä synkkänä kuin murhanenkeli.
— Ja sinä kelmeänä kuin velisurmaaja. Onneksi saimme me kuulla aivan
sattumalta, ettei Linda rakastanut meitä kumpaakaan.
Hän oli rakastanut Yrjöä. Yrjö oli heiltä ryöstänyt hänet. Mutta ihme
kyllä, he eivät olleet siitä Yrjöä vihanneet. He olivat halveksineet
nimittäin jo silloin Lindaa sanomattomasti. Ja vannoneet toisilleen
ijäisen ystävyyden.
— Minä olen pitänyt sen tähän saakka, väitti Mikko.
— Myöskin minä, väitti Olli.
He vaikenivat hetkeksi ja katsoivat toisiinsa hymyillen
kaihomielisesti.
— Kuitenkin oli Linda hyvin kaunis, huokasi Mikko.
— Ilman ei Yrjö arvattavasti olisi hänestä huolinutkaan.
— Hän oli naisten mies.
— Hän oli mielevä mies, vaikka ei juuri etevä koulunpenkillä.
— Huonopäisenä häntä pidettiin. Mutta hyvä voimistelija.
— Rinta kuin ryövärillä. Aina iloinen ja mielinen.
— Eheä luonne. Ei koskaan ylenantanut ystävää hädässä eikä ilmoittanut
syyllistä opettajalle.
— Otti usein omaksi syykseenkin.
— Istui kerran karsserissa koko luokan edestä.
Yrjö oli sitten mennyt kadettikouluun. Hänestä oli tullut upseeri ja
hän oli viettänyt vuosia Venäjällä. Sitten hän oli perinyt rikkaan
enonsa, joka oli vanha kenraali, ja ottanut eron sotapalveluksesta. Nyt
asui hän Suurpään kartanossa Turun lähistöllä.
— Minun vanhalla sukutilallani, sanoi Olli.
— Niinhän sinä olet aina väittänyt sitä, nauroi Mikko.
— Se on totta. Minä polveudun vanhasta Suurpään aatelissuvusta.
— Ikävä kyllä, kuoli se jo vuosisatoja sitten sukupuuttoon.
Se oli Ollin omituinen päähänpisto. Hän oli aina katsonut olevansa tuon
keskiaikaisen aatelissuvun viimeinen jälkeläinen. Samoin oli hänen
järkähtämätön vakaumuksensa, että tuo kartano oikeastaan kuului hänelle
ja että se oli ammoisina aikoina ollut hänen isiensä omaisuus.
— Minä en voi todistaa sitä millään lakipykälillä, tunnusti hän
avomielisesti. Mutta minä tiedän sen itse, tunnen luissani, kuten
sanotaan. Se tieto iski minuun ensi hetkessä, kun kerran koulupoikana
eräällä jalkamatkalla lähestyin taloa.
— Minä olin sinun mukanasi, huomautti Mikko.
— Se on totta. Sitten muistat sinä myös, että ojensin mäen päällä
käteni ja sanoin: "Tuossa on minun kotitaloni."
— Luulin, että laskit leikkiä.
— Se oli totista totuutta. Minä en ole mistään asiasta elämässäni ollut
niin vakuutettu.
— Kenties vieläkin olet?
— Kuin omasta elämästäni. Minä en voi epäillä sitä. Se on selvää
minulle. Minä olen syntynyt se totuus sielussani.
— Paha vaan, että se kuolee sinun kerallasi.
— Minulla ei todellakaan ole mitään keinoja tehdä sitä yleispäteväksi.
Jos puhuisin siitä, suljettaisiin minut hulluinhuoneesen. Mutta sinä
tiedät, miksi minä kannan nimeä Suurpää.
— Sinä otit sen koulupoikana.
— Minä otin sen sillä oikeudella, jolla kukin ottaa omansa, mistä hän
sen sitten löytäneekin. Eihän minun nimeni enää sen jälkeen kuin olin
nähnyt korkean kotisijani voinut olla hetkeäkään Olli Hägglund!
— Sinulle naurettiin silloin vahvasti, vaikka vaan harvat tiesivät
sinun kummallisesta mielikuvastasi.
Olli väitti edelleen, ettei se suinkaan ollut mikään mielikuva. Hän oli
tuntenut jokaisen ikitammen ja lehtokujan siellä, samoin jokaisen
kolkan ja komeron vanhassa rakennuksessa, joka oli autiona.
Kummallisesti oli kohtalo satuttanut. Nyt elivät Yrjö ja Linda siellä.
Linda oli tyttökoulun käytyään mennyt karjakkokouluun. Hän oli
meijerinhoitajattarena ja karjanhoidon neuvojana kiertänyt Länsi-Suomen
suuria kartanoita ja jäänyt vihdoin Yrjön enon taloon. Eno oli kuollut,
Yrjö ottanut isännän ohjat käsiinsä, Linda keimaillut hänelle vuoden
kaksi ja saanut vihdoin vanhan rakkaudenliekin leimahtamaan hänen
sydämessään. Hän oli päässyt Suurpään kartanon emännäksi.
Ystävykset muistelivat vielä hetken häntä. Sitten sanoi Olli iloisesti:
— Sen pituinen se. Samaan aikaan kuin hän petti meidät koulunpenkillä,
me joimme itsemme ensi kerran juovuksiin.
— Se oli surullinen tarina, sanoi Mikko.
Hutikka oli tehnyt heihin tuiki erilaisen vaikutuksen. Mikko oli käynyt
äänekkääksi, istunut käsi kaulalla, avannut sydämensä ja itkenyt. Olli
oli otsa rypyssä koettanut säilyttää arvokkaisuuttaan. Molemmat olivat
joutuneet asiasta rehtorinkansliaan ja saaneet alennetun käytöksen
päästötodistukseensa.
Muuten he olivat tulleet ylioppilaiksi suurella kunnialla. Mikko oli
laskenut kaikki laskut, Olli taas ottanut korkeimman arvosanan
latinassa ja ainekirjoituksessa.
Yliopistossa he kumpikin olivat kirjoittautuneet filosofiseen
tiedekuntaan, Olli sen historiallis-kielitieteellisen, Mikko
fyysillis-matemaattisen osaston jäseneksi. Uransa olivat he jo usein
valkeina kevätöinä koulukaupunkinsa puistossa suureksi suunnitelleet.
— Minä aioin historioitsijaksi, sanoi Olli.
— Ja minä luonnontutkijaksi, sanoi Mikko.
He olivat sitä usein yhdessä haaveilleet. Mikko oli väräjävällä äänellä
ilmoittanut sisimmän halunsa vetävän Etelä-Amerikan synkkiin
aarniometsiin, tutkimaan eräitä tuiki harvinaisia hyönteislajeja,
joiden pelkät latinalaiset nimet jo kangastivat houkuttelevilta ja
salaperäisiltä. Olli taas oli joskus heikkona hetkenä tunnustanut, että
hänen pyhin päämääränsä oli kerran istahtaa vanhan Niniven ja Babylonin
raunioille sekä kaivaa esiin vuosituhansien sorasta menneitä
valtakuntia ja kultuurikausia. Pian oli karu kohtalo kuitenkin
pakottanut heidät aikalailla tinkimään toiveistaan.
Ollista oli tullut totinen lakimies, Mikosta taas keskinkertainen
lääkäri pikkukaupunkiin.
Ylioppilaina olivat ajan aatteet heidät jo sisälliseltä vakaumukseltaan
toisistaan erottaneet. Olli oli omaksunut nykyaikaisen, vapaamielisen
ja kosmopoliittisuuteen viittaavan maailmankatsomuksen, joka oli
jyrkässä ristiriidassa suomalaisuuden liikkeen silloisten
tunnusmerkkien kanssa. Mikko taas oli pysynyt vanhoille johtajille
uskollisena. Niin olivat he routavuosien kohdatessa aivan
kuin itsestään liukuneet kumpikin eri leirikuntaansa: Mikko
myöntyväisyyspuolueesen, Olli passiivisen vastarinnan kannattajiin.
Ainoastaan heidän vanha ystävyytensä ja kenties myöskin se tärkeä
seikka, että he asuivat eri paikkakunnilla, saattoi heidät vielä
keskellä ajan myrskyjä näin viinan vierellä toverilliseen
kanssapuheesen yhdistää.
Muuten oli puolueiden väli kuin puukolla leikattu. Pidettiin suorastaan
kuolemansyntinä seurustella valtiollisten vastustajiensa kera.
Mikko tilasi lisää sampanjaa. Olli opponeerasi, Kello oli jo paljon ja
hänen olisi tehnyt mielensä jo levolle. Pieninkin ylimääräinen
valvominen oli sitäpaitsi vastaan hänen säännöllisiä elämäntapojaan.
Mutta Mikko oli taipumaton.
— Minä tahdon nyt kerrankin puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Puhua
pitkien vuosien perästä.
— Minä olen väsynyt, selitti Olli. Minä en jaksa laverrella enää.
— Sinun ei tarvitsekaan sitä. Minä puhun. Sinä voit muodostaa
kuulijakunnan.
Hän ajoi tahtonsa lävitse. Ollin täytyi uhrautua. Hän oli todellakin
liian väsynyt voidakseen enää tarpeellisella voimalla puolustaa
personallista vaalivapauttaan.
14.
Mikko tuijotti hetkisen eteensä syvämielisen näköisenä.
— Kuinka vanha sinä olet? kysyi hän sitten äkkiarvaamatta.
— Kolmekymmentä kahdeksan. Mutta mieleltäni minä olen vähintään itseni
iso-isä.
— Siinäpä se. Sinä et ole onnellinen. Ja miksi sinä et ole onnellinen?
Siksi että sinä olet umpimielinen mies etkä anna taivaantuulien
puhaltaa kautta sydämesi. Minä puolestani avaan itseni aina
selkoselälleen.
— Minä olen mies, joka pidän kiinni yksilöllisyydestäni enkä sitä
kaikkiin ilmansuuntiin siroittele.
— Sinä elät elämän ulkopuolella, intti Mikko itsepäisesti.
Mahdollisesti myöskin elämän yläpuolella. Mutta sinä et elä mukana
elämässä, et siinä elämässä, jossa ihmiset iloitsevat, surevat,
kärsivät ja kamppailevat. Se kaikki on sinulle jotakin epäoleellista.
Olli hymyili itsekseen. Hän tiesi hyvin, mitä kohden Mikko tähtäili.
Hänen pitäisi tietysti myöskin rakastua! Tulla hulluksi, juosta jonkun
keskenkasvuisen tyttöletukan perässä, itkeä, ulvoa, nauraa ja joutua
naurettavaksi. Rakastuneilla oli merkillinen halu tehdä kaikki muutkin
yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.
— Elämä on epäkaunista, sanoi hän.
— Sano mieluimmin, että se on liian karkeasyistä sinulle. Sinä olet
heikko mies etkä uskalla elää sitä.
— Elän omaa elämääni, sanoi Olli.
— Siinäpä se. Sinä et elä kenenkään muun elävän olennon elämää. Sinusta
ei lähde mitään lankoja muihin ihmisiin.
— Eikö? sanoi Olli ja nauroi kulmakarvoillaan. Luulin kuitenkin, että
esim. me kaksi...
— Me olemme vanhat toverit eikä siitä sen enempää. Minä puhun nyt sinun
suhteestasi muihin ihmisiin.
— Kuinka? Eikö se ole mielestäsi tyydyttävä?
— Ei.
— Mitä puuttuu?
— Sinä et pidä kenestäkään.
— Päinvastoin...
— Siksi et saata myöskään ihmetellä, etteivät muutkaan oikein toden
teolla pidä sinusta.
— Tosiaan? Minä en vaikuta siis edullisesti? Luulin kuitenkin, että
jumala on antanut minulle jotenkin siistin naamataulun.
— Aivan ilman omaa ansiotasi. Mutta minä en tarkoittanut nyt sitä.
Tarkoitin, että sinulla on paljon vihollisia eikä yhtään ainoaa oikeaa
ystävää.
— Paitsi sinä.
— Minä puhun nyt yleispätevästi ja kokonaan itseni ulkopuolelta. Se oli
samallaista jo koulupoikana. Sinun olentosi ei herättänyt rakkautta ja
luottamusta.
— Vihatkoon, kunhan pelkäävät! nauroi Olli.
— Näetkös itse? Sinun olisi pitänyt syntyä hirmuhallitsijaksi. Jos sinä
olisit Venäjän sisäasiainministeri, antaisit sinä silmää räpäyttämättä
ampua kokonaisia kyläkuntia. Onneksi sinä et ole ministeri. Mutta
suoraan sanoen pelkäisin minä sitä hetkeä, jolloin sinusta tulisi esim.
kuvernööri meidän kaupunkiimme.
Olli nauroi vielä, mutta väkinäisesti.
— Tuo on sopimatonta pilaa, sanoi hän. Toivon, että voit joillakin
vähemmän karkeilla väreillä maalata minun luonnekuvani.
Mikko mietti hetkisen. Sitten rupesi hän äkkiä puhumaan Ollista nuorena
ylioppilaana.
— Sinun koko olennossasi, sanoi hän, oli jo silloin jotakin pingoitetun
juhlallista ja mittaeltua. Sinun äänesi oli hillitty ja surunvoittoinen
niinkuin miehen, jossa on murtunut jotakin, tahi sen, jota jumalat ovat
erikoisella kostollaan kunnioittaneet. Puhuessasi sinä panit painoa
jokaiselle sanalle ja käytit paatosta, joka oli johdonmukaisesti väärä,
mutta joka siitä huolimatta oli omiaan meissä kaikissa taikauskoista
pelkoa ja kunnioitusta herättämään. Varsinkin jos sinä joskus tarpeen
tullen, elämäsi suurina sunnuntaihetkinä, otit rillit nenältäsi ja
seivästit turvattomaan lähimmäiseesi kaksi elotonta, väritöntä ja
hiukan huolestunutta silmäterää, teki se keneen tahaansa oudon ja
tärisyttävän vaikutuksen. Huomasi silloin syrjäinenkin, että siinä oli
mies, joka ei ollut olemassa vain huvin vuoksi, vaan jonka elämä kului
velvollisuuksiensa raskaassa, mutta raudanlujassa täyttämisessä.
Olli katsoi kelloaan. Mikko alkoi puhua hänen mielestään liian hyvin,
miltei nerokkaasti. Sekin oli eräs luonteen eroavaisuus heidän
välillään. Hän oli usein sitä entisinä aikoina ihmetellyt. Mitä
myöhempi iltahetki oli ja mitä useammin lasit olivat täyttyneet, sitä
älykkäämmäksi ja lennokkaammaksi kävi Mikko, mutta Olli sen sijaan
sitä tyhjemmäksi ja typerämmäksi. Lopulta istui hän tavallisesti aivan
äänetönnä.
Mikko oli hätääntynyt, nähdessään Ollin katsovan kelloaan. Hän tiesi,
että ainoa keino saada Olli vielä hetkinen viipymään, oli puhua vain
hänestä itsestään. Se aine tarjosi hänelle aina monipuolisimman
mielenkiinnon. Hän piti sentähden itsepintaisesti kiinni alottamastaan
luonnekuvasta.
Eikä ollut aikaakaan, kun jo Ollikin innostui. Itse-iva oli aina ollut
hänen henkinen himoruokansa. Jos Mikon tarkoitus oli tehdä hänet
naurettavaksi omissa silmissään, erehtyi hän suuresti, sillä sen taidon
osasi hän itse kyllä paljoa paremmin!
Hän maistoi lasistaan ja loihe lausumaan:
— Mutta muistatko, mitkä olivat minun elämäni suuret sunnuntaihetket,
ne nimittäin, jolloin tapani oli käyttää tuota järeätä tykistöä? Se
tapahtui aina, kun tarvitsin jonkun uuden nimen vekseleihini taikka
velkakirjoihini, ja minä tarvitsin niitä sangen usein. Uudistuksista
minä en niin paljoa vaivaa nähnyt. Ne suoritin minä ikäänkuin ohimennen
enkä ottanut edes rillejä pois nenältäni. Loin vaan lyhyen, totisen
silmäyksen niiden ylitse, joka merkitsi, että asianomaisella ystävällä
oli kunnia vielä eteenkinpäin pysyä minun liiketuttavuudessani.
Mikko nauroi kohti kurkkuaan. Hänen pieni viekkautensa oli onnistunut.
Olli jatkoi hyvillä mielin:
— Joskus, vaikka hyvin harvoin, voin minä alentua myöskin vippaamaan.
Mutta sen täytyi silloin olla kaikkein läheisimpiä henkisiä
kalpaveljiäni eikä koskaan ilman korkeita ja ihanteellisia
harrastuksia. Enkä minä koskaan vipannut vähempää kuin satamarkkaa,
mieluummin useampia, jotka minä aina määräpäivänä toimitin takaisin
oikealle omistajalleen, tosin pieni säälin-ilme suupielessäni, joka oli
tarkoitettu ikäänkuin tulkitsemaan minun sydämellisintä osanottoani
toisen taloudelliseen ahdinkoon nähden. Koko tapaus jätti asianomaiseen
lainan-antajaan aina luullakseni sen vaikutuksen kuin olisin minä
jostakin tietymättömästä syystä tahtonut aivan erityisellä tavalla
kunnioittaa häntä taikka osoittaa hänelle suurinta mieskohtaista
luottamustani.
Mikko oli nyt noussut ylös lasi kädessään. Hän tahtoi nyt pitää puheen
Ollille, tuolle vanhalle, rakkaalle, herttaiselle Ollille, jolla oli
niin terävä pää ja joka ei säästänyt itseäänkään syövyttävältä,
ilkamoivalta ivaltaan. Hän tahtoi puhua heidän entiseen leikilliseen
toveritapaansa, lausua kerrankin tunnustuksensa tuolle miehelle, joka
oli ollut hänen nuoruutensa ilo ja elämänsä päivänpaiste.
— Kummallinen vaikutus sinulla on aina ollut minuun, sanoi hän jo
hiukan sammalkielin. Sinä olet aina ollut kuin vaaksan verran pitempi
minua, varmempi, herrahtavampi, helsinkiläisempi. Minä taas olen aina
pysynyt tällaisena talonpoikais-ylioppilaana. Se on sitäkin
merkillisempää, kun sinä oikeastaan olet juuri talonpoikais-ylioppilas,
minä taas nimismiehen poika. Mutta se on arvattavasti johtunut siitä,
että sinä olet aina osannut pitää itsesi salaperäisenä kuin seitsemällä
sinetillä lukittu kirja, jota vain joskus raotetaan eikä koskaan aivan
auki. Jokainen, joka tulee sinun tuttavuuteesi, saa kohta sen
käsityksen, että sinun elämälläsi on joku suurempi ja pyhempi tarkoitus
kuin tavallisten synnin-orjien, että koko tämä ajallinen maailma
turhine, vaikka ei silti vähemmän viehättävine, ilmiöineen on sinulle
vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, että sinä vaellat täällä murheen
laaksossa vain inkognito ja että personallisuutesi painopiste ynnä koko
henkisen olemuksesi oikea kotosija on jollakin tähän saakka
tuntemattomalla taivaankappaleella, jonne me muut poloiset vain
parhaina hetkinämme voimme ampua aavistuksemme pyhimmät sulkanuolet.
Sinä ympäröit itsesi sanalla sanoen sellaisella älyllisen ylemmyyden ja
sielullisen aateluuden ohennetulla ilmakehällä, että siinä Suomen
suurimmatkin kuuluisuudet, tiedemiehet, taiteilijat, puoluepäälliköt
tuntevat itsensä avuttomiksi, sanomalehtimiehistä ja tavallisista
suunsoittajista puhumattakaan, jotka sinä vaiennat yhdellä ainoalla
silmäluomen ylimyksellisellä kohotuksella. Jo nuorena ylioppilaana sinä
tahdoit seurustella vain tunnettujen miesten kanssa. Minä olin jo
silloin sinun ainoa vähäpätöinen tuttavuutesi. Joskus myöhemmin saattoi
tapahtua, että seuraamme eksyi joku nimetön keltanokka tahi vaatimaton
kunnon kansalainen provinssista. Istuivat hetken, aukoivat kitasiaan
kuin kala kuivalla maalla ja karkkosivat pois vilpittömällä kauhulla,
puolikuolleina ja henkihieverissä. He eivät koskaan sen koommin
uhkarohkeata yritystään uudistaneet.
Mikko oli nero tällaisina hetkinään. Hän puhui vielä paljon ja
loisteliaasti. Hän olisi puhunut kukaties vielä kuinka kauan, ellei ovi
olisi samalla avautunut ja heidän huoneesensa syöksähtänyt joukko
taiteilijoita.
He olivat istuneet viereisessä huoneessa, kuulleet ääniä seinän takaa
ja niiden vapaiden tapojen nojalla, jotka klubissa vallitsivat, tulleet
katsomaan ketä siellä oli.
Olli oli heidän kaikkien vanha tuttavansa. He esittelivät itsensä
pikaisesti Mikolle ja pyysivät herroja hyväntahtoisesti heidän
vaatimattomaan seurapiiriinsä liittymään.
Olli esteli ja koki tehdä salaisia merkkiä Mikollekin. Mutta tämä oli
kokonaan hurmautunut niin monesta uudesta ja mainehikkaasta
tuttavuudesta.
— Tietysti, hän sanoi, tietysti. Me tulemme.
Heidät vietiin riemusaatossa viereiseen huoneesen.
15.
Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla
tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli
rasvaisia rekilauluja.
Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä.
Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste.
Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan.
Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin
äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut
alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä
hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se
olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus,
jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt
läpi kansan ja yhteiskunnan.
Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo
europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä.
Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia,
onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset,
valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta
hurjimmastakin hullutuksesta.
Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin
ilman nimiä luonnollisesti.
— Ja hän? Rakastaako hän sinua?
He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt
hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella.
— Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en
luule sitä.
— Sinä et siis vielä ole kihloissa?
— En.
— Kenties et ole kosinutkaan?
— En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni
juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä
liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani.
Taiteilijat olivat ihastuksissaan.
— Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen
edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä
eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman
sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen
jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin
toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa!
Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein
syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta
rakkaudestaan.
— Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä?
— Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin
kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä
pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen
joka ilmansuuntaan.
— Ja mitä hän on sanonut silloin?
— Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut,
äiti on nauranut...
— Myöskin perhe tietää siis asiasta?
— Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni.
Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme
usein siitä.
— He hyväksyvät rakkautesi?
— He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi
minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä
enemmän olen heidän ystävänsä.
— Epäilemättä.
— Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa
heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan?
Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se
luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me
ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä
tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän
moitteestamme tahi hyväksymisestämme.
— Mutta he nauravat sinulle?
— Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse
asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi
olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä
tarkemmin ja selkeämmin.
— Myös asian naurettavan puolen?
— Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka
minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää
näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä.
Siksi minä olenkin häntä onnellisempi.
Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa.
Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään.
Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen
annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä
seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi.
Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa.
Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille?
Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat
hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen
hengenheimolaisen.
Juuri samoinhan he itsekin tekivät.
Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään
antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa
tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei
voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen
umpikuoreensa.
Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti
kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja
kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli
hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista,
sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä.
Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen
sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta,
vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli
Olli Suurpää.
Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa.
Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä
nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen
teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi,
jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen
puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli
se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä
kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään.
Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista,
mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista
aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä
siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille
toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä
keveästi kuin kalat vedessä.
Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa
seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle
erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla,
vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin
toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi
syvä hiljaisuus.
Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset
merentähdet.
Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka
kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia
kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan.
Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne
merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos
tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä
iltakaikuna aallon kanteleesta.
Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin
peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää
murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat
luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa
saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun
huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut.
Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta
ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut.
16.
Mikko oli yht'äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan
sangen vieras aine tälle seurapiirille.
Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä
seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat
kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet
siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut
sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he
eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti
mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin
lennokkaita poliittisia totuuksia.
Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä.
Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja
hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen
taivaanrannalla.
— Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät
verta.
Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki
tahtoivat kuulla häntä.
— Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta.
Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri,
ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa
nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi
kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana
seisoisi hallitusten hyvä tahto.
Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen.
Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän
oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus
vallassaan.
— Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit
sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien
ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden
tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin
urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta
murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen,
joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli
autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin
bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa
kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita
tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman
turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat
sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja
tulivuorenpurkauksista.
Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun
tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia
sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille,
keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren
hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen
ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja
taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka
surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen,
taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret
henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen
hurjaa kesyttömyyttä!
Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta
aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden
kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse
kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta
kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan
vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta.
Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä
Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin,
käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien
alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen
sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse
kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta
vyöryä Europaan.
Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet
ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä
piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat
palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla
ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään
miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot
kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta.
Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä,
jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja
vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille
kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se
hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen
viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit
ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja
mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja
tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka
kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat
hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman
jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka
päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei
ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen
loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta.
Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat
selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi.
Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka
sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen
erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen
vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin,
se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja
virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan
työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se
putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa
olevansa oven takana.
Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn
yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat
itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi
asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka
enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov.
Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja
kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä.
Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole
ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon
kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen
ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole
ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka
on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun
ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen
mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka
eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja,
vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen
suuriruhtinaskunnan kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee
hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta
orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen
ja typeryyteen.
Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on
omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa
käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista.
Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on
kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja
edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä
lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat
Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä
epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa.
Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet
ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä
useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin,
nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa,
jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa
kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan
sydämeen.