Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.
1.
Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta
lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien
tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä.
Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn
tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet
pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan
ovesta sisälle.
Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan
turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen
majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön
vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi
kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti
suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen,
salaiseen puoluekokoukseen.
Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen
esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin
hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa
kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja
huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän
kintereillään.
Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen
puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen
aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran
mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi
ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta.
Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen
vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja
yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi
hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei
ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se
oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki
alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma
mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi,
mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista
kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto
Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime
aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen
käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se
mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja
silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen.
Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se
suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset
elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin,
kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti
tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia
vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa
hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden
lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta
kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat!
Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana
päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän
eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä
kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan
kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian
tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi.
Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa
ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua
ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana
miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen
rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään
halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin
venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden
santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava
kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja
sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen
aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen.
Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän
ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä.
Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi
kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha
lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta.
Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton
työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen
omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä
tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä
seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä
taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle
puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä
eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä.
Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian
siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat
ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt
sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä
terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta
syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut
siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään
taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä,
niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita
joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja
yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että
omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin
esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat
sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen
toimintaansa.
Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen
asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään
vierautunut.
Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan
tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa
tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut.
Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä.
Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan.
Tänä iltana oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin
varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen
aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen
Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista
Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta,
sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita
monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli
kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut
hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen
täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen
läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä.
Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti.
Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan
olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia
valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä
yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin
tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia,
jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut
leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä
pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli
vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät
periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut
kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän
seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä
intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja
ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa
nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla,
jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa.
Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi
oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä
vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli
yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään
alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian
varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia
myöhemmin.
Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että
poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä
jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun.
Se oli onnellinen ajatus.
Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä
illalta karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä,
jonka hän sentään voisi tavata huomennakin.
Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen
ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin
askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen,
sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle.
Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja kultasankaiset
rillit pätevästi kiinni suoran nenän varteen.
Hän oli valmis valtiolliseen puoluekokoukseen.
2.
Huone oli pieni eikä suurempaa tarvittukaan. Koolla olivat vain
suomalaisen vastustuspuolueen pylväät. Näön vuoksi oli tarkoitus syödä
yhteinen illallinen, mutta muuten oli kysymys tärkeistä poliittisista
suunnitelmista ensikeväisen sotaväen kutsunnan varalta. Siihen oli
nimittäin puolueen johtajien mielestä nykyään koko passiivisen
vastarinnan kärki tähdättävä.
Myöskin heidän piirinsä oli ennen ollut lukuisampi. Pari oli ajettu
maanpakoon. Joku oli heikontuneen terveytensä vuoksi vetäytynyt syrjään
liian työläästä valtiollisesta taistelusta. Toiset taas olivat
agiteeraamassa maaseudulla, missä salaiset nuuskijat ja ilmiantajat
ajoivat heitä takaa kuin jäneksiä. Juuri tänä aamuna oli saapunut
tieto, että yksi ja kenties innokkain heistä oli vangittu astuessaan
jollekin sisämaan rautatien-asemalle. Mieliala oli sen johdosta
tavallista vakavampi.
Heitä itseään saattoi sama isku kohdata millä hetkellä hyvänsä. Pahinta
oli nimittäin, että tuossa viimeisessä vangitsemisessa olivat santarmit
saaneet käsiinsä eräitä papereita. Ehkä jo ensi yönä astuisivat
kotitarkastajat heidän huoneisiinsa.
Oli tunnettu tarve neuvotella tuokiotilasta. Jokaisen täytyi myöntää,
että se oli synkempi kuin milloinkaan. Mutta kukaan ei asettanut edes
kysymyksen alaiseksi, ettei vastarintaa olisi entistä tarmokkaammin
jatkettava.
Olli ei voinut enää pidättää itseään.
— Viimekeväinen asevelvollisuuslakko menestyi vain puolittain, sanoi
hän.
— Niin, myönsi raskaasti toimittaja Taavi Teräksinen, puhdasposkinen
mies, silmät kirkkaat ja älykkäät.
— Ensikeväinen on varmaan täydellisesti epäonnistuva, jatkoi Olli.
— Sekin on mahdollista.
— No niin? Mielestäni tämä on epätoivoista taistelua.
— Rumalta näyttää.
— Mutta kevääsen mennessä voi vielä paljon tapahtua, puuttui puheesen
lehtori Kesäniemi, parantumaton optimisti, joka jo vuosi sitten oli
esivallan mahtikäskyllä virastaan erotettu.
— Pahaa voi siihen mennessä paljon tapahtua, jatkoi Olli
järkähtämätöntä ajatusjuoksuaan.
— Myöskin hyvää, lauloi lehtori Kesäniemen ääni niinkuin leivonen
pilvettömän taivaan sinestä. Pääasia on, ettemme kadota uskoamme
tulevaisuuteen.
— Se on jumalan kädessä, ivasi Olli. Mutta onko veljellä joitakin
perusteellisia syitä odottaa muutosta parempaan päin? Kenties jo
lähimmässä tulevaisuudessa?
— Sitä en tahdo väittää. Mutta minä vastaan kansallisrunoilijan
sanoilla: "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi".
Hän puhui kauniisti, ihanteellisesti ja lapsellisesti. Outo, joka ensi
kerran olisi kuullut häntä, olisi voinut pitää häntä hyvinkin
kehittymättömänä. Tässä seurassa tunnettiin hänet paremmin. Tiedettiin,
mikä tuli asui tuossa vaatimattomassa miehessä, mikä luonteenlujuus
noiden herkkien ja hauraiden sanojen takana. Myöskään Olli ei voinut
kieltää häneltä syvintä sisällistä kunnioitustaan. Mutta lehtori
Kesäniemi oli hänen mielestään auttamattomasti naivi. Häneen oli turha
tuhlata ruutiaan.
Varsinaiset puoluejohtajat pysyivät äänettöminä. Olli katsoi vedoten
heihin.
— Niin pian kuin on kysymys uskon asioista, virkahti hän ohuimmalla ja
ivallisimmalla äänenpainollaan, tunnen minä itseni tässä seurassa kuin
Juudas Mestarinsa opetuslasten seassa. Mutta jos on kysymys
järjellisestä keskustelusta, syistä ja vastasyistä, otan siihen
mielihyvällä osaa.
— Hillitse kieltäsi! kuiskasi hänelle salavihkaa aina tasapuolinen
Taavi Teräksinen. Sinä loukkaat Kesänientä.
— Minä tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, kuiskasi Olli.
— Onko sinulla joku uusi ehdotus? hymyili Saarni.
Saarni oli varsinaisia puoluejohtajia. Hän oli hienonnäköinen,
korkea-otsainen mies, silmät päässä kuin kaksi kivihiiltä, hermostunut,
ivallinen hymy alati suupielissä väreilevänä. Saarni oli Ollin pahin
vastustaja tämäntapaisissa kokouksissa. Hänen kielensä oli yhtä terävä
kuin Ollinkin eikä Olli voinut edes sydämensä syvimmässä häntä naiviksi
nimittää. Sen lisäksi hän oli liukas kuin ankeriainen, tekeytyi
kapeaksi kuin teräskynä ja tarjosi aina vähimmän mahdollisen
maalitaulun halukkaille hyökkääjille. Ollin ei ollut koskaan onnistunut
tukkia suuta häneltä. Päinvastoin oli Saarni sen tehnyt useammin kuin
yhden kerran. Siksi ei Olli koskaan voinut oikein sietää häntä,
varsinkaan ei hänen diabolista hymyään, jossa aina oli jotakin
voitollista, ikäänkuin hän taas olisi keksinyt jonkun uuden musertavan
todistuskappaleen ja odottaisi vain sopivaa hetkeä lingotakseen sen
esille peljättävästä liuhuparrastaan.
Se oli oikea mefisto miehekseen ja niin taitava herja vielä, että hän
kuitenkin aina lopuksi esiintyi positiivisten ihanteiden ajajana,
silloin kun Olli poloinen vain alasrepivänä arvostelijana. Se vasta oli
mestarikujeilija Ollin mielestä! Monta muuten juhlallista puhetta oli
Saarni häneltä turrannut, katkeroittanut monta kaunista iltahetkeä.
Siksi ei Olli mokoman kanssa mielellään haastanut riitaa, sillä hän
pelkäsi jo edeltäkäsin saavansa tuntuvasti rökkiin häneltä.
— Ei, vastasi hän vaatimattomasti, seivästäen vain silmänsä Saarniin
yli kultasankaisten nenäkakkulainsa. Minulla ei ole mitään uutta
ehdotusta.
— Siinäpä se, hymyili Saarni. Sinä olet negatiivinen henki ja tahdot
kuitenkin vaikuttaa isänmaasi kohtaloon.
— Mitä veli sillä tarkoittaa? kysyi Olli jo jotakuinkin kärkevästi.
— Ilman vaan. Mielestäni on aika itse jo niin kielteinen, että pieni
myönnytys myöskin uskon asioille ei voi muuta kuin hyödyttää meitä.
Eikös se taas tapansa mukaan kiekannut itsensä sille puolen! Kuitenkin
tiesi Olli ja näki omilla silmillään, että Saarni oli yhtä suuri
epäilijä kuin hänkin. Miksi ei tuo mies koskaan tahtonut suoraan
myöntää sitä? Inhimillisesti katsoen heidän olisi pitänyt olla parhaita
ystäviä. Mutta Saarni ei ollut koskaan antautunut hänelle, vältti
tavata häntä kahdenkesken ja katsoi silloinkin häneen aina sellaisella
ilkamoivalla hymyllä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä tunnen
sinut, varatuomari Olli Suurpää! Sinä olet todellakin Juudas meidän
seurassamme."
Sellainen mies voi saattaa raivoon Ollin. Onneksi puuttui samalla Pekka
Kolehmainen puheesen.
— Usko jääköön kunkin yksityiseksi asiaksi, hän sanoi. Omasta
puolestani kunnioitan minä järkähtämätöntä uskoa oikean asiamme
lopulliseen onnistumiseen. Mutta se ei kuulu tähän. Me emme taistele
voiton tähden.
— Siis minkä tähden? kysyi Olli entiseen ivalliseen tapaansa.
Kunnianko?
— Veli Olli tietää sen kyllä yhtä hyvin kuin me muutkin, vaikka hän ei
leikillisellä hetkellään ole sitä tietävinään. Me teemme vain, mitä me
rehellisinä miehinä yksinkertaisesti emme voi jättää tekemättä.
Se oli vakavaa puhetta. Seurasi hetken hiljaisuus.
Myöskin Olli loi silmänsä ilmeisellä mielihyvällä viimeiseen puhujaan.
Siinä oli mies kokonaan toista maata kuin Saarni. Vakaumuksen mies
kiireestä kantapäähän, leveäharteinen kuin harmaa kallio, kasvot kuin
veistetyt visapuusta. Huomasi heti ensi näkemältä, että hänessä ei
ollut vilppiä ensinkään. Jo hänen syvä, lämmin silmänluontinsa oli
omiaan luottamusta herättämään.
Siinä oli mies, jolle asia todellakin oli pyhä. Mutta kuinka mahtoi
olla Saarnin laita? Eiköhän veijari vain passiivisen vastarinnankin
varjolla ajanut omia yksityisiä pyyteitään?
Se oli ajatus, joka joskus ennenkin oli vaivannut Ollia. Sillä hän ei
peljännyt mitään niin suuresti kuin näyttää naivilta tahi tulla
jossakin suhteessa nenästä vedetyksi. Mahdollisesti hän tässä yksin
olikin oikean asian ihanteellinen esitaistelija? Ehkä noilla muillakin,
ei vaan Saarnilla, oli omat sivutarkoituksensa?
Ei, ei kaikilla ainakaan. Pekan suhteen hän ainakaan ei voinut pettyä.
Siinä oli vähintään yksi, jonka puhtaista tarkoitusperistä hän koska
hyvänsä saattoi mennä takaukseen.
Asiallinen keskustelu alkoi. Olli vaipui omiin mietteisiinsä.
3.
Olli ei katsonut miksikään erikoiseksi hyveeksi olla vilpitön muita
kohtaan. Mutta itselleen hän oli harvinaisen rehellinen.
Hän myönsi nyt esim. mykkänä toveriensa poliittista keskustelua
kuunnellessaan, että hän oli tässä seurassa vain vanhasta
tottumuksesta. Hänen asemansa oli kiero, hänen läsnäolonsa täällä oli
petosta. Hänen paikkansa olisi jo oikeastaan aikoja sitten ollut
hallituspuolueen riveissä. Miksi hän ei noussut ylös ja sanonut suoraan
sitä? Siksi että hän pelkäsi yleisen mielipiteen tuomiota.
Hän oli raukka. Niin juuri, se oli oikea sana.
Ihme, ettei kukaan noista muista huomannut sitä. Kenties Saarni, sillä
hänen silmänsä vilahtivat usein omituisesti tännepäin. Hänellä saattoi
olla joku aavistus siitä. Täytyi olla varoillaan, täytyi pitää kieli
keskellä suuta, ettei vaan tulisi liikoja lausuneeksi. Hän oli jo äsken
ollut liian avomielinen. Ja hän oli aikonut olla vielä avomielisempi.
Miten typerää! Hän oli todellakin tahtonut puhua suunsa puhtaaksi.
Siinä silmänräpäyksessä hän olisi allekirjoittanut valtiollisen
kuolemantuomionsa.
Onneksi hän oli vielä voittanut kiusauksen. Nyt oli hänen otettava
siitä oppia vastaisen varalle. Tuollaiset hetket voivat todellakin
syöstä miehensä perikatoon. Yksi ainoa avomielisyyden puuska, ja on
raunioina kaikki, minkä pitkä elämä on vuosien vieriessä rakentanut.
Hän päätti tästä lähtien olla tiivis kuin seinä. Kukaan kuolevainen ei
saisi koskaan kurkistaa hänen sydämensä salaisiin komeroihin.
Kuitenkin värähteli hänen sisällään omituinen, hiirenherkkä
levottomuus, kun hän kuunteli toveriensa vastarinta-suunnitelmia ja
heidän hiljaisella, harmaalla äänellä lausumiaan ehdotuksia
tarpeellisen propagandan järjestämiseksi. Heidän tuumansa olivat kaikki
hänen mielestään yhtä heikkoja ja lapsellisia. Neulanpistoja, joihin
jokaiseen venäläinen virkavalta vastaisi kangenlyönnillä! Hän ei
uskonut niiden yhdenkään tehoavaan vaikutukseen. Mutta hän ei suinkaan
sanonut sitä. Hän vain nyykäytti päätään täydellisen hyväksymisensä
merkiksi. Taas toisinaan teki hän jonkun näennäisen vastaväitteen,
jonka toverit helposti kumosivat. Sillä aikaa liitelivät ja laatelivat
hänen ajatuksensa.
Oliko enää syytä jousta jännittää? Eikö ollutkin jo parempi etsiä
sovintoa hallituksen ja hallituspuolueen kera sekä jättää kaikki turha
vastarinta toistaiseksi? Odottaa kärsivällisesti aikaa parempaa ja
koettaa hiljaisuudessa pitää vireillä kansallishenkeä ynnä vanhojen
perustuslakien kunnioitusta? Tietysti vain niillä aloilla ja niillä
keinoilla, jotka vielä olivat luvallisia.
— No, Olli! Mitäs sinä mietit?
Hän säpsähti ja vilkaisi nopeasti läsnäolijoihin. Oliko hän ollut jo
liian kauan vaiti? Oliko joku kenties jo arvannut hänen ajatuksensa?
Hän pyysi näön vuoksi puheenvuoron. Nyt voi hän jälleen rauhassa vaipua
mietteisiinsä.
Hän nojasi pään käsiinsä ja tarkasteli rilliensä yli tovereitaan.
Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä he sanoivat? Se
tuntui Ollin mielestä sulalta mahdottomuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet
mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli
kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen aivoissaan.
Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään
epäitsekkäisiin vaikuttimiin. Hän ei tosin järkevänä miehenä voinut
kieltää, että maailmassa eli ja oli aina elänyt eräitä haaveilijoita,
idealisteja ja utopisteja, jotka puhuivat ihmiskunnan onnesta, kansojen
vapaudesta, totuudesta, veljeydestä ynnä muista yhtä pilventakaisista
asioista. Mutta he olivat Ollin mielestä aina olleet enemmän tahi
vähemmän hassahtaneita. Täyspäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa
mukaan aina itsekäs. Sen oli Olli huomannut jo varhaisessa
nuoruudessaan eikä hänen tähänastinen elämänkokemuksensa ollut millään
tavalla tuota oppilausetta vääräksi todistanut.
Viime aikoina oli hänestä kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä kuin olisi
hänen syytä jossakin suhteessa tarkistaa sen pätevyyttä. Eikö hänen
edessään tälläkin hetkellä istunut joukko ihmisiä, jotka kaiken
inhimillisen arvioimisen mukaan toimivat vasten omia ajallisia etujaan?
Kuitenkaan ei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut pitää heitä
hassahtavina. Ymmärryksen lahjat olivat heillä yhtä hyvät kuin hänellä
itselläänkin. He olivat joka suhteessa Ollin vertaisia: saaneet saman
kasvatuksen, suorittaneet samoja taikka samanarvoisia tutkinnoita,
tulleet virkoihin ja yhteiskunnallisiin luottamustoimiin, kantaneet
palkkansa ja olleet yhtä mieltä hänen kanssaan useimmista isänmaan ja
ihmiskunnan suurista ydinkysymyksistä. Eikä Olli myöskään siveellisessä
suhteessa ollut tähän saakka pitänyt itseään heistä ollenkaan eroavana.
Mikä piru heihin nyt oli äkkiä mennyt? Eivätkö he huomanneet, että he
vaelsivat kohti varmaa perikatoaan?
Taikka tahtoivatko he uhallakin taistella niiden näkymättömien valtojen
puolesta, jotka hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihmishenki oli
keksinyt peittääkseen omaa alastomuuttaan? Aatteiden ja ihanteiden
puolesta nimittäin? Se oli Ollin mielestä tuiki käsittämätöntä.
Eikö joku aate tahi mielipide ollut vain osa ihmisestä? Eikö osa ollut
aina pienempi kokonaisuutta? Oliko oikeus uhrata kokonaisuutta osan
edestä, joka sitäpaitsi saattoi olla tänään toinen, huomenna toinen?
Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa
kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin
ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi.
Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse
valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset
todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa.
Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat
syvyydet hämärsivät. Lintu lehtipuussa, jonka oksilla niin monet muut
kauniit asiat kukoistivat. Pitikö koko puu uhrata vain tuon pienen
linnun vuoksi? Oliko tuo kupla tärkeämpi kuin koko sen alla kohiseva
valtameri?
Miestä, joka oli intohimojensa herra, pidettiin yleensä viisaana,
järkevänä ja valistuneena. Eikö sitten ollut vielä paljon viisaampaa ja
valistuneempaa olla myöskin herra ajatuksiensa, niin että nämä eivät
päässeet muodostumaan turmiotatuottaviksi voimiksi yksilön elämässä?
Ihminen ei Ollin mielestä koskaan eikä missään tapauksessa ollut
oikeutettu itseään uhraamaan.
Hassut, hurmahenget, mielenvikaiset saattoivat sen tehdä, mutta ei
kukaan oikein-ajatteleva kansalainen. Kuitenkin oli tässä hänen
edessään eräitä sangen tervejärkisiä kansalaisia, jotka nähtävästi
olivat sielunsa syvimmässä päättäneet uhrautua. Miten se oli
selitettävissä?
Tämä kiusallinen kysymys oli Ollille jo ennenkin paljon salaista
päänvaivaa tuottanut. Nyt astui se tavallista kiinteämpänä esiin hänen
aivojensa komeroista.
Mutta samalla valkeni hänelle myös vastaus siihen: he olivat naiveja!
Ihme, että hän ei ollut tuota ennen keksinyt. Tosin oli lehtori
Kesäniemi aina ollut naivi hänen mielestään. Mutta he olivat naiveja
kaikki, niin Pekka kuin Taavi ja kaikki muutkin, paitsi ei
luonnollisesti tuo viirunaama, tuo Saarni, joka oli syntynyt hirsipuuta
varten. Naivi taikka itsekäs, — mitään kolmatta mahdollisuutta ei
nähtävästi ollut ihmiselle olemassa.
Tämä selitys tyydytti täydellisesti Ollia. Nyt vasta hän mielestään
oikein ymmärsi toverinsa. Heidän tekojensa yksinkertaisena vaikuttimena
oli nähtävästi tuo merkillinen itsepettäminen, joka välistä voi
sumentaa viisaimmankin ihmisen silmät ikävää ja epämiellyttävää
totuutta näkemästä. Ihminen uskoo aina helposti siihen, mitä toivoo, ja
tässä oli toivo paremmista ajoista nähtävästi sokaissut tavallista
terävämmätkin ymmärrykset. Totuus on aina tyly ja julma, puhumattakaan
suurista maailmantotuuksista, jotka ovat oikeita verikoiria. Siksi niin
monet ihmiset mieluummin kauniin valheen kera vaeltavat.
Ollin otsa selkeni, hänen silmänsä kirkastuivat. Hän sai takaisin
kaiken entisen varmuutensa, ylemmyytensä ja itseluottamuksensa. Nyt hän
oli heidän suhteensa valmis. He eivät sittenkään olleet ajatelleet yhtä
voimakkaasti kuin hän, eivätkä yhtä syvälle olemuksen kuiluun
kurkistaneet! He liikkuivat pinnalla, hän syvyydessä. Hän oli sittenkin
Olli Suurpää.
Kaikki sisällinen arkuus ja epäitsenäisyys oli samalla kuin pois
puhallettu hänestä. Hän katsoi kelloaan.
— Anteeksi, hän sanoi. Mutta minun täytyy nyt todellakin lähteä.
— Minne?
— Sinfoniakonserttiin.
— Häh?
— Minä ehdin vielä kuulemaan viimeistä osastoa.
Toverit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
— Mitä lempoa? Tässä on vielä paljon tärkeitä asioita jälellä.
— Anteeksi, Beethovenin sinfonia on tällä hetkellä minun tärkein
asiani.
Olli oli noussut ja katsoi ympärilleen. Hänen silmänsä hymyilivät
kultasankaisten nenäkakkulain ylitse harmaina, pistävinä ja ivallisina.
Oli jotakin ärsyttävää ja ikäänkuin tahallista taistelunvaatimusta
hänen olennossaan.
Kukaan ei kuitenkaan ottanut vastaan heitettyä hansikasta. Tällä kertaa
oli Olli todellakin voittanut. Hänen oli onnistunut hämmästyttää itse
Saarnikin, joka katsoi nolona eteensä keksimättä mitään pirullista
sanottavaa.
Olli odotti pari silmänräpäystä. Sitten kumarsi hän kohteliaasti.
— Näkemiin saakka, hyvät herrat.
Hän meni.
Toverit nykäyttivät olkapäitään. Se oli nyt noita Ollin kummallisia
päähänpistoja, joista ei ollut sen enempää välittämistä.
4.
Olli Suurpää ei suinkaan ollut mikään varsinainen musiikkimies. Hän oli
siihen aivan liiaksi järkeilevä, käsite-ihminen kiireestä kantapäähän.
Kuitenkin hän nautti musiikista. Se vaikutti häneen omituisella tavalla
vapauttavasti. Musiikki irroitti ikäänkuin hänen hermonsa toisistaan,
hänen ajatuksensa kiertyivät silloin pois tavalliselta kehältään ja
hänen mielikuvituksensa häkkilinnut tekivät eräitä avuttomia,
turvattomia lentoyrityksiä. Tietysti palasivat ne aina pian takaisin
vaarattomilta ilmamatkoiltaan, mutta toivat kuitenkin tullessaan
henkäyksen maailmoista, missä ei mitään ääriä ollut, vieläpä välistä
hyppysellisen kosmillista pölyä pyrstöllään. Se oli Ollin mielestä yhtä
hauskaa kuin eriskummallista nautintoa.
Hän oli myös kuullut joskus sanottavan, että musiikki jalosti ihmistä.
Omasta puolestaan hän ei suinkaan olisi tahtonut mennä siitä asiasta
niin aivan kivenkovaan takaukseen. Pikemmin olisi hän voinut väittää,
että musiikki vaikutti häneen suunnilleen samoin kuin naiset ja
alkohooli. Oli sitäpaitsi helpompaa hinnaltaan ja verrattomasti
viattomampaa seurauksiltaan. Hän piti siitä.
Hän ei yleensä tuntenut mitään syvempää sisällistä tarvetta tulla
jalommaksi. Hän oli täysin tyytyväinen siihen siveelliseen ennätykseen,
jonka hän jo oli saavuttanut. Kaikkein vähimmän hän katsoi kauneuden
valtakunnan olevan luodun ihmisille uutta ja parempaa elämää
opettamaan.
Musiikki oli sangen miellyttävää, jota ei saanut nauttia liian usein
eikä liian suurissa annoksissa. Sillä silloin voi se vaikuttaa
vahingollisesti realipoliittisen poikamiehen elämään.
Siksi kävi hän ainoastaan sinfoniakonserteissa.
Hänen musikaalinen makunsa oli hyvin rajoitettu. Säveltaide yksilön
rajoja ratkovana, tähtitarhoja syleilevänä oli hänen henkinen
hekkumansa, jonka takia hän mielellään haukkasi siitä silloin tällöin
kohtuullisen viipaleen omien kiinteästi käsitteellisten ajatustensa
lomaan. Mutta juuri samasta syystä hän ei ollenkaan voinut sietää
ohjelmamusiikkia, ei mitään, joka kaipasi sanoja selitykseksi tai missä
yleensä oli pakko kiinnittää ajatuksensa joihinkin ennakolta
määrättyihin tahi määriteltävissä oleviin asioihin. Laulu oli hänen
mielestään vain profaania rahvasta varten ja ooppera kotoisin sieltä,
missä pippuri kasvaa.
Luonnollisesti oli Beethoven näin ollen hänen ihanteensa. Siinä oli
vähimmän ainetta, enimmän henkeä, vähimmän aikaa, enimmän
iankaikkisuutta. Vähimmän yksilöllistä, luonteenomaista ja
todellisuuden kirjavaa moninaisuutta, enimmän sitä yhtä, sitä samaa,
sitä suurta, sitä tuntematonta, jota milloin jumalaksi, milloin
maailmansieluksi, milloin elämän ja kuoleman kiertokuluksi sanottiin.
Siinä oli musiikki hänen mielestään, mitä sen piti olla. Kaikki muu oli
vielä jonkun verran tästä maailmasta.
Tämä maailma, se oli hänen maailmansa, varatuomari Olli Suurpään oma
maailma, jossa hän asui ja askarteli, missä hänen virkansa, toimensa,
toveripiirinsä ja vaatimattomat nautintonsa olivat ja jossa hän viihtyi
pääasiassa niin erinomaisesti. Mutta tällä hänen maailmallaan oli yksi
vihollinen, nimittäin juuri tuo toinen maailma, pimeyden ja perkeleen,
kadotuksen ja kuoleman kotosija. Useimmille ihmisille ilmestyi se vain
kuolemana. Mutta sitten seisoikin se tuossa ihan vieressä ja oli valmis
ketä tahansa, usein mitä sopimattomimmalla hetkellä ja mitä huonoimmin
valittujen asianhaarain vallitessa, takinkaulukseen tarttumaan.
Kuolema ei Ollin mielestä ollut mikään gentlemanni.
Elämä sen sijaan oli jo paljon paremmin kasvatettu. Siinä oli jo
jotakin, joka oli ymmärrettävissä ja siis jotakin järjellistä, hyvää ja
oikeutettua. Mutta kuolema! Sitä ei voinut käsittää parhaalla
tahdollaankaan. Ja koska sitä ei voinut käsittää, se oli Ollin
sanakirjan mukaan jotakin typerää, pahaa, huonoa ja miltei hylättävää.
Kuolemalla ei ollut eikä voinut olla mitään järjellistä tarkoitusta. Se
oli epäloogillinen ajatus-hyppäys taikka hengetön kuva-arvoitus ilman
selitystä. Siinä oli samalla eräs epämiellyttävä raakuuden, jopa
sivistymättömyyden piirre, jota tosin ei kokonaan puuttunut
elämältäkään, mutta joka kaikissa tapauksissa siinä esiintyi varsin
hyväntahtoisena ja hymyilevänä törkeytenä. Kuolema sitä vastoin oli
bandiitti, rikoksentekijä, varas yöllä, ilman mitään personallista
ylevyyttä taikka edes tavallista arvostelukykyä.
Samalla oli siinä jotakin niin peijakkaan epäyksilöllistä, juopunutta,
harhailevaa ja mielipuolista. Olli ei, piru vieköön, kun hän pahan pään
päällensä otti, myöntänyt kuolemalle minkäänlaista oikeutta
olemassaoloon.
Musiikkina se kuitenkin oli jo isosti siedettävämpää.
Musiikkia kuunnellessaan ajatteli Olli nimittäin aina kuolemaa. Ja
juuri sävelten muodossa hän saattoi ajatella sitä jotakuinkin tyynesti
ja turvallisesti.
Kuolema kadotti siten edes hiukan jähmetyttävää kammoaan, tuli
tutummaksi, ystävällisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Sen kanssa voi jo
hiukan leikkiäkin. Siihen saattoi kurkistaa niinkuin kaivoon ja jälleen
tarpeen tullessa vetää päänsä takaisin niinkuin kuoreensa kilpikonna.
Kenties sanoi samalla joku outo aavistus Olli Suurpäälle, että hän
kauneuden äärellisten muotojen kautta äärettömyyden ijäisiä jääkenttiä
vallitessaan, itsekin astui ikäänkuin askeleen lähemmäksi
kuolemattomuutta.
5.
Varatuomarin tulo konserttisaliin oli aina jo taideteos sellaisenaan.
Hän astui sisälle suuresta paraatiovesta, eteni hitaasti ja
juhlallisena kuin joulukirkko pitkin keskikäytävää, tervehti puoleen ja
toiseen, ei hätiköinyt, ei kättä antanut, pysähtyi vain hetkeksi, veti
otsanahkansa huomaavaisiin kurttuihin ja tuijotti rilliensä läpi
merkitsevästi asianomaiseen tuttavaan. Saapui vihdoin paikalleen
kateederin juurelle, istui, otti rillit nenältään, pyyhki ne
huolellisesti ja loi sillä välin siristeleviä katseita ympärilleen,
ikäänkuin kummeksien, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan.
Tuon katseen alla tunsi tavallinen kuolevainen itsensä aina enemmän
tahi vähemmän taskuvarkaaksi.
Nyt painoi hän tarmokkaalla liikkeellä rillit takaisin nenälleen.
Kääntyi, tarkasti lehterin, tuijotti turvattomalle takaseinälle, antoi
armollisen hyväksymisensä Edelfeltin seinämaalaukselle ja kumarsi
tuskin huomattavasti päätään Aleksander I:sen rintakuvalle. Vielä pieni
nautiskeleva hymy soittolavan läheisille tuoliriveille, jotka olivat
kauniinpuoleisilla naisilla kukitetut. Hän oli valmis astumaan sävelten
maailmoihin.
Silloin, juuri silloin sattuu hänen silmäänsä katse vastapäiseltä
tuoliriviltä, tuosta aivan hänen edestään.
Se on kaunis.
Olli korjaa rillejään, pyyhkäisee kaljua päälakeaan ja tekee lähemmän
tarkastuksen. Epäilemättä istuu siinä nainen, joka suoraan sanoen
töllöttää häneen. Kuka se mahtaa olla?
Olli muistelee, muistelee, mutta ei keksi nimeä. Kuitenkin hän on
joskus nähnyt tuon naisen. Mutta missä?
Hän ei kuolemakseenkaan muista sitä.
Ja nainen katsoo yhä häneen. Pitäisikö hänen kenties tervehtiä?
Hän tekee heikon yrityksen, mutta nainen ei ole sitä huomaavinaan.
Katsoo vaan kiinteästi häneen. Tämähän on aivan hullunkurista.
Välihetki on loppunut. Sinfonia alkaa.
Nainen tuijottaa aina vaan häneen. Olli alkaa tuntea itsensä
rauhattomaksi. Mahtaako hänen puvussaan olla jotakin epäjärjestyksessä?
Hän ottaa salaa pienen pyöreän peilin liivinsä taskusta ja tarkistaa
nopeasti kauluksensa, kravattinsa ja rintapielensä. Kaikki on niinkuin
ollakin pitää. Hän ei huomaa mitään merkillistä itsessään.
Kuitenkaan ei tuon naisen katse väisty hänestä hetkeksikään. Mikä on
tarkoitus? Olli päättää olla asiaa enempää ajattelematta. Hän on tullut
nauttimaan musiikista eikä paistamaan särkeä hullun ihmisen kanssa.
Hän kääntää päänsä poispäin ja jättäytyy sävelaaltojen ajeltavaksi.
Kuitenkin tuntee hän yhäti tuon katseen polttavan ohimoitaan. Hyvin
kummallinen silmäpari todellakin. Oikeastaan mahtaa se olla tumma,
mutta Olliin vaikuttaa se aivan keltaiselta. Noin katsoo vain yö-eläin.
Tuon naisen sielu ei ole kotoisin päivän kultaisilta kunnahilta.
Ollin taiteellinen nautinto häiriytyy. Hän ei kuule mitään eikä voi
kuvitella mitään. Lempoko tuon tuijottajan juuri nyt hänen eteensä
lähetti? Mitä se mahtaa tahtoa hänestä?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Olisi järjetöntä jotakin muuta
otaksua.
Epäilemättä on tuo nainen hullu taikka hysteerinen.
Mutta missä on Olli ennen nähnyt hänet?
Jossakin he ovat ennen toisensa tavanneet, siitä on Olli aivan varma,
vaikka hän ei mitenkään jaksa muistaa sitä. Hän pinnistää
ajatuskykyään, hän vertaa mielessään kaikki mahdolliset
naistuttavuutensa. Ei, hän ei voi muistaa sitä.
Mutta vaikka he olisivatkin tavanneet toisensa jossakin, ei se vielä
Ollin ymmärryksen mukaan mitenkään saattanut olla riittävä syy
tuollaiseen julkijumalattomaan tuijotukseen. Tuo nainen oli nähtävästi
hyvin sivistymätön.
Mutta katsoiko se todellakin yhä häneen?
Olli kääntää päänsä ja tulee siitä heti täysin vakuutetuksi. Nyt
päättää hänkin tuijottaa.
Olisipa ikuinen ihme, ellei hän saisi tuota silmäparia lannistetuksi.
Myöskin hänellä on silmät, piru vie! Sitäpaitsi hänellä on
nenäkakkulat, joiden vaikutus aina ennen tämäntapaisissa tilaisuuksissa
oli ollut valtaava turvattomaan vaimo-ihmiseen.
Hän kohotti päänsä ja linkosi kylmän, itsekylläisen katseen noihin
kahteen keltaiseen aurinkoon. Se suli niihin kuin kesäinen rae kuumaan
maantiehiekkaan. Ja rae seurasi raetta niinkuin sekunti sekuntia, ilman
että hänen onnistui jäällä jähdyttää sitä, mikä tahtoi hänet tulena
korventaa.
Samalla kasvoivat kasvamistaan sävel-aallot hänen ympärillään. Meret
myrskysivät, näkymättömien maailmoiden ukkoset jyrisivät, kaikki
voittoa kuoleman yli, kaikki kiitosta elämän ihanuuden. Jumalainen
kauneus tahtoi nähtävästi toden teolla itsensä ja valtakuntansa
ilmoittaa. Yhä korkeammalle kohosi mestarin henki. Yhä voimakkaampina
vyöryivät hänen ajatuksensa. Mitkään muodot eivät enää riittäneet
hänelle. Hän särki kaikki ajalliset kahleet ja syöksyi ylenluonnollisen
titaanin tavoin suoraan kohti iankaikkisuutta. Tulen tahtoi hän tuoda
ihmisille, lait laatia sallimuksen päätä-pyörryttävään hulluuteen,
paremmat kuin sen omat, kauniimmat, järjellisemmät, inhimillisemmät.
Eikä ollut loppua ihmishengen hehkuvalla kasvamisella eikä äärtä
sävelten äärettömällä, voitollisella riemukululla kautta korkeuksien.
Mahdottomin tuntui tässä mahdolliselta, ihme itse tuiki luonnolliselta
ja yksinkertaiselta.
Olli Suurpää oli kokonaan huumaantunut.
Hänen silmänsä upposivat tuohon outoon, kiiluvaan naissieluun, joka
väreili häntä vastaan kuin kahden kaivon syvyydestä. Samalla sattuivat
hänen korvaansa soitinten pilviä-piirtävät uhma-äänet, täyttäen hänen
sielunsa pyhällä pelvolla ja kauhistuksella. Oliko ihmisen lupa kohota
noin korkealle? Ja saiko kukaan rankaisematta samota noin kauas
kuolevaisten asuinsijoilta?
Olli Suurpää ei tuntenut itseään enää kyllin turvalliseksi tuolillaan.
Tässähän voi tapahtua mitä tahansa, ajatteli hän. Hänen sydämensä löi
levottomasti, niinkuin se oli lyönyt viime aikoina usein hänen
valtiollisen toimintansa vuoksi. Pelkäsikö hän jälleen menettävänsä
personallisuutensa? Soimasiko omatunto häntä siitä? Oliko hän jälleen
poikennut liian kauas oman olemuksensa keskipisteestä?
Hän ei tällä kertaa voinut eritellä oikein selvästi sielunsa tiloja.
Outo hämärä lankesi hänen sydämeensä. Hän näki edessään vain kaksi
keltaista silmäterää, jotka suurenivat ja pienenivät, kapinoivat ja
antautuivat, rakastivat ja uhkasivat. Mitä ne mahtoivat uhata hänelle?
Soitto taukosi. Lumous oli lopussa.
Olli heräsi kuin unesta. Nyt näki hän aivan selvästi, ettei nainen
ollut ollenkaan katsonut häneen. Tämä oli tuijottanut vain tyhjään
ilmaan, pari millimetriä hänen ohitsensa, vaikka Olli oli luullut sen
häntä tarkoittavan.
Luonnollisesti hänen ohitsensa. Kuinka hän oli voinut muuta
kuvitellakaan?
Hän oli nähnyt näkyjä. Sateenkaari oli hänen silmänsä sumentanut.
6.
Eteisessä hän tapasi koulutoverinsa, jonka kanssa he olivat päättäneet
syödä yhteisen illallisen.
— Missä?
Olli ehdotteli Seurahuonetta.
Mutta maalaisserkku oli itsepäinen. Hän halusi intohimoisesti
Ala-Kämppiin, johon monet nuoruusmuistot häntä yhdistivät, kuten hän
sanoi.
— Olkoon menneeksi.
Ollin mieliteot eivät olleet yhtä jyrkät. Hän suostui.
Oikeastaan hän olisi tänä iltana mieluummin istahtanut jossakin
muualla. Sillä hän pelkäsi hiukan tavata puoluetovereitaan, jotka hän
äsken oli niin äkkipikaisesti jättänyt. Ne peijakkaat saattoivat
myöhemmin samaan paikkaan laskeutua.
Hän käveli nyt jo kokonaan maan päällä. Hän oli jättänyt musiikin
ihanteelliset ilmakerrokset ja oli jälleen sama järkevä Olli Suurpää,
joksi hänet koko Helsinki tunsi ja jollaisena hän niin runsain määrin
oli saavuttanut kansan ja yhteiskunnan yleisen luottamuksen.
Maalaistuttavan nimi oli Mikko. Hän oli lääketieteen tohtori arvoltaan
ja asui eräässä lääninpääkaupungissa.
— On hyvä, että maailmassa on edes jotakin pysyväistä, tuumi Mikko
tutkien mielihyvällä illallislistasta sopivaa ruoka-annosta itselleen.
Jotakin, joka ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin.
— Mitä tarkoitat? kysyi Olli.
— Tarkoitan tällaista ravintolan ruokalistaa. Erittäinkin moisina
mullerruksen ja sekamelskan aikoina, joissa nykyään elämme, on
äärettömän turvallista tietää, ettei kaikki sentään ole ajan
vaihtelujen alaista. Tällainen ruokalista on kuin kallio meressä. Se
seisoo järkkymättä.
— Kuitenkin täytyy minun särkeä sekin viimeinen kaunis mielikuvasi
luodun pysyväisyydestä.
— Älä hemmetissä! Kuinka niin?
— Käännäpäs lehteä! Sekin on muuttunut esivallan mahtikäskystä.
— Kolme kotimaista kieltä...
— Kuten näet, on suomenkieli vihdoinkin päässyt oikeuksiinsa.
— Yhdessä venäjänkielen kanssa.
— Kiitos olkoon Bobrikovin.
Mikko oli vahva kansallismielinen ja kuului kotimaisen hallituksen
uskollisimpiin kannattajiin. Käytännölliseen politiikkaan hän tosin ei
koskaan ollut suoranaisesti ottanut osaa, yhtä vähän kuin hän hyväksyi
sydämessään kaikkia hallituspuolueen toimenpiteitä. Mutta häneen oli jo
entisiltä opintoajoiltaan juurtunut vakava viha kaikkia ruotsinmielisiä
vastaan, erittäinkin sitä epäkansallisuutta, joka rehoitti akateemisen
sivistyksen kukkuloilla. Routavuodet eivät olleet siinä suhteessa
vähintäkään hänen vakaumustaan murentaneet.
Eri puolueiden jäsenet eivät näinä aikoina mielellään puhuneet
politiikasta. Täytyi välttää kaikkia tulenarkoja aineita, jos mieli
ollenkaan jatkaa seurustelua. Hekin, vaikka olivat vanhoja
koulutovereita, katsoivat parhaaksi katkaista siitä keskustelun. Ei
oltu vuosikausiin tavattu toisiaan; ei voinut toinen tietää, kuinka
vereslihalla toinen olisi siihen tahi tähän kysymykseen nähden.
He tekivät tilauksensa äänettöminä.
— No, Olli, lausui Mikko sitten ikäänkuin tapaillen entistä
tuttavallisuutta.
— Mitä niin? kysyi Olli kuivasti.
— Ilman vaan, että etkö sinä vieläkään ole huomannut Suomessa olevan
muitakin kaupunkeja kuin Helsinki?
— En. Oletko sinä?
Mikko rupesi hiljakseen haukuskelemaan pääkaupunkia. Se oli nyt vain
muodon vuoksi, sellaista hyväntahtoista luskutusta. Oikeastaan oli hän
äärettömän mielissään siitä, että hän jälleen oli päässyt pääkylään
puikahtamaan, että hän jälleen istui suuressa, valaistussa salissa ja
kuuli ympärillään huoletonta puheenporinaa. Ja kuin ohimennen välkähti
hänen mieleensä oman nykyisen asuntokaupunkinsa autiot kadut, kamala
seurahuone, sen punamullattu bufettineiti ja harmaa tarjoilupöytä, jota
vastaan pari hakkailevaa lääninhallituksen herraa näkyi tavallisesti
nojallaan. Prrr! Se ei ollut mikään mieltä ilahduttava kuvasarja. Oli
paras olla sitä ajattelematta.
Olli katseli ikävystyneenä ympärilleen. Hän tunsi tuon luskutuksen, hän
tiesi, että sen tarkoitus oli vain estää kirottuja helsinkiläisiä aivan
päällepäin pääsemästä. Tuolla patsaan juuressa istui jo hänen
tavallinen iltaseuransa. Niillä näytti olevan hyvin hauska siellä. Ne
olivat jo päässeet kahviin ja likööriin. Myöskin Ollin olisi jo tehnyt
mieli sinne. Mutta se oli ruma ajatus, jonka hän heti karkoitti
mielestään. Hänen täytyi nyt uhrautua. Olihan ihmisellä joitakin
velvollisuuksia vanhoja koulutoverejansa kohtaan.
Myöskin Mikko rupesi ympärillä istuvia tarkastelemaan.
— Ketä nuo ovat? hän kysyi osoittaen kahta lähellä-istujaa.
— Ne ovat filosofeja, vastasi Olli. Ne istuvat päät yhdessä, kuten
näet, totisuus iankaikkinen kasvoillaan. Silloin tällöin räpähyttelevät
he silmäluomiaan keskinäisen ymmärryksen merkiksi tavalla, joka on
tarkoitettu todistamaan, että he tuntevat toisensa ja ovat valmiit
tunnustamaan toisilleen sangen arvokkaan ja huomattavan aseman
isänmaassa ja yhteiskunnassa. Muuten he eivät näe eivätkä kuule mitään.
He ovat kokonaan omaan seuraansa syventyneet.
— Mitä he tekevät?
— He selvittelevät elämän suuria ongelmia. Yksi heistä on lakitieteen
ylioppilas, joka harrastaa estetiikkaa, toinen eläinlääkärikokelas,
joka aikoo Dresdeniin. Kumpikaan ei tee muuta kuin velkaa. He ovat
meidän kaikkein ensimmäisiä ajattelijoitamme.
Mikko nauroi.
Hän oli ollut niin kauan poissa Helsingistä, että kapakkayleisö oli jo
muuttunut. Viime vuosina olikin aineenvaihdos siinä suhteessa ollut
tavallista nopeampaa.
— Entäs nuo? kysyi hän jälleen.
— Ne ovat nakertajia. Yksi heistä on opettaja ja kirjasto-amanuenssi,
toinen arvostelee taidetta aikakauslehdissä, kolmas politikoi ja neljäs
luovii teatterikulissien välissä. Kullakin heistä on taattu
toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja
aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat.
— He ovat kuin sopulit siis?
— He syövät kaikki puhtaaksi. Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu,
tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, politiikkaa, yhteiskunta- ja
perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat,
hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät
juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat
niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan,
omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että
heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että he pelkäävät
jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan
evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he
ovat siksi, että he ovat rikostovereita. He ovat sangen kirjavaa
seuraa, mutta vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, sillä ne söivät
vain vertaisiaan, mutta nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan
välillä on, eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti johtuu
se siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä. Heitä on sinun
vältettävä, ystäväni.
Mikko loi ihailevan katseen kumppaliinsa.
Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut pitämään Ollia itseään
etevämpänä. Eritoten hän oli aina tunnustanut tämän sujuvan
sanavalmiuden. Noin ei Mikko omasta mielestään olisi koskaan osannut
kiteyttää vaikutuksiaan.
Sekä yleensä elämäntaidossa että erittäinkin keveässä seurustelussa oli
Olli aina ollut hänen mestarinsa. Usein hän oli sen vuoksi kadehtinut
Ollia, vielä useammin vilpittömästi kunnioittanut ja katsonut ylös
häneen. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli muuttanut maaseudulle, oli
Ollin seura aina kajastanut hänelle parhaana osana pääkaupungista,
ikäänkuin sen henkisen elämän tuoksuna ja ekstraktina. Hän oli
sentähden hyvin iloinen, että hänen nyt jo ensimmäisenä iltanaan oli
onnistunut tavata Olli viinan vierellä. Täten pääsi hän mielestään
tuossa tuokiossa keskelle Helsinkiä.
Aluksi oli Olli vaikuttanut häneen hiukan vieraalta. Nyt hän jälleen
tunsi tuttavansa.
Juuri tuollaisena tahtoi Mikko nähdä hänet, hermostuneena, ivallisena,
ihmisvihaavana, mutta hauskana ja pirteänä elämän-nautiskelijana, kieli
myrkyllinen ja pää selkeä kuin kirkas talvipäivä. Se oli Olli, hänen
kannaltaan.
Tuossa istui arvokas seura, jonka jäsenet Mikkokin tunsi nimeltään.
— Nuo ovat merkkimiehiä, sanoi Mikko.
— Niin, hymyili Olli. Se on meidän kansallinen yläkamarimme.
Tiedemiehiä, jotka jatkavat suurten miesten työtä, juristeja, jotka jo
ovat suuria miehiä, ja puoluepukareita, jotka pian aikovat tulla siksi.
He ovat olleet erään kansallistaloudellisen yhdistyksen kokouksessa.
— Entäs nuo? kysyi Mikko.
Se sattui olemaan juuri Ollin tavallinen iltaseura.
— Ne ovat seuramiehiä, virkahti hän lyhyesti.
Joku niistä huomasi hänet ja kohotti tervehtien lasiaan. Siellä olivat
kielten kantimet jo irtautuneet, ilma oli täynnä tuoreimpia päivän
kuulumia ja viimeisimpiä kompasanoja, kuten äänekkäät naurun
remahdukset kyllin todistivat. Siellä olisi Ollinkin paras paikka
ollut.
Tuntui tällä kertaa sangen vaikealta hänestä tapailla Mikon kanssa
ystävyyden höllentyneitä siteitä. Sama kuin olisi vanhoja
hämähäkinverkkoja yhteen solmiellut.
— Sinä tunnet heidät? kysyi Mikko.
— Kyllä. He muodostavat nykyään minun henkisen jälkiruokani niissä
illallisissa, joihin siirrytään elämän komediasta.
— Hauskoja miehiä?
— Erinomaisia suunsoittajia.
Mutta nyt tuli sisälle sivistynyttä naisseuraa. Kaikki päät kurottuivat
katsomaan.
7.
Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti
oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt?
Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat
hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli
koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen
näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa.
Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät.
Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän
tarkastelun alaiseksi.
Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun
mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin
esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin
mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli
Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka
nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään.
Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti
vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin
sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä
ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean
hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat
suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin
äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi
niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli
sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat
olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta.
Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät
päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten.
Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön.
Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen,
leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot
olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet
raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä
rakastavansa.
Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat.
— Kas perkele, hän sanoi vilkastuen.
— Mikä nyt?
— Ne ovat täällä.
— Ketkä?
— Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen.
— Tunnetko heidät.
— Mehän asumme samassa kaupungissa.
— Todellakin?
— Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy,
anteeksi, nousta heitä tervehtimään.
Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa
alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä.
Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat
iloisesti ja pajattivat.
Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä.
— Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa
konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä
minunkin silmäni lienevät olleet?
Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana
olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä
yhteydessä.
Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa.
— Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli
tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle
pölähtää päähän yht'äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin...
Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa.
He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon
punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon
ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän
perheessä.
— He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi.
— Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti.
— Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He
kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi.
— Vai niin.
— Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin
yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti
innokkaasti ehdotusta.
— Todella?
— Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva.
— Sangen ystävällistä.
— Eikö totta? Menemmekö?
— He ovat minulle tuiki tuntemattomia.
— Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita.
Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta
proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka
silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut
hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä
tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin
tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle
ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua
hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja
tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään
runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki
yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään!
Hän suostui kuin uhrilammas.
— Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän.
Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään.
8.
Tohtori Ylä-Heikkilän silmäluomet olivat todellakin hyvin raskaat. Kun
hän ne joskus kohotti, näytti Ollista kuin olisi pohjaton alakuloisuus
aukaissut hänelle syvyytensä.
Mitä mahtaa tuo mies murehtia? ajatteli Olli.
Joskus hieroi tohtori Ylä-Heikkilä otsaansa ja koputteli hajamielisesti
kulmaluitaan. Muuten istui hän kuin patsas paikallaan, pää käden varaan
vaipuneena.
Tuo ei ole onnellinen mies, ajatteli Olli. Onko hän kenties katsonut
liian syvälle elämään vai omaan sydämeensä?
Silloin tällöin otti tohtori Ylä-Heikkilä osaa myös keskusteluun. Hänen
sanansa olivat hiljaiset, harkitut ja niinkuin naulan päähän
naksahtavat. Useimmiten hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään,
vaikka näki selvästi, että hän ajatteli.
Hänen huulillaan leikki raukea hymyily, jonka tarkoitus oli olla
hyväntahtoinen. Mutta Ollin harjaantunut silmä oivalsi helposti
sarkastisen elämänviisauden viivat hänen suupielissään.
Tuo ei ole mikään tuhma mies, ajatteli Olli. Varmasti tulee hänestä
kerran lääkintäneuvos.
Myöskin tohtoritar piti nyt silmänsä enimmäkseen uutimien takana.
Hänenkin kasvoillaan oli omituinen, hervahtanut ilme, jota Olli ei
osannut selittää.
Puhetta ylläpiti oikeastaan vain Mikko, vanhemman neiti Ylä-Heikkilän
suosiollisella säestyksellä. Tuo tyttö olikin sangen harvinainen ilmiö
ja kuin luotu tekemään hulluksi vielä monen moitteettoman poikamiehen.
Kaikki se, mikä vanhempien ulkonäössä oli verhottua, uinuvaa, väsynyttä
ja vähän sairaloista, oli hänessä selvää ja säkenöivää kuin
sähköpatteri. Hänessä ei ollut mitään peitettyä, teeskenneltyä taikka
terhenistä. Vasta kehittynyt vartalo oli kuin jousi vireessä. Ääni
kilisi kuin hopeakello.
Toisen tyttären ääni sitävastoin oli vielä hiukan lapsellisen karhea,
mutta sekin varma, ärsyttävä ja taistovalmis.
Olli teki hänelle pari kohteliasta kysymystä ja vaipui sitten samaan
vaitioloon, joka jo näytti tohtorin ja tohtorittaren sydämet niin
himmeiksi hämärtäneen.
Äkkiä kääntyi tohtori Ylä-Heikkilä hänen puoleensa.
— Me olemme vanhoja tuttavia, hän sanoi.
— Kenties olemme kerran tavanneet toisemme nuorina ylioppilaina,
hymyili Olli.
— Minä en tarkoittanut juuri sitä.
Mitä lempoa hän sitten mahtoi tarkoittaa? Olli katsoi kysyvästi häneen.
Sarkastiset viivat tohtorin suupielissä esiintyivät nyt entistä
silmiinpistävämmin.
— Mutta minä muistan teidät myöskin ylioppilaskokouksista, hän sanoi.
Varsinkin nuo pari vaakasuoraa ryppyä teidän otsassanne, jotka siinä
vieläkin ovat.
Olli nauroi.
— Ne olivat jo silloin minun keskitetty elämänkatsomukseni, sanoi hän.
— Ne herättivät aina mielikuvan yksinäisestä ajattelijasta, joka aikoi
harmaantua ijäisyyden ongelmissa.
Nyt suvaitsi hymyillä myöskin rouva tohtoritar.
— Minäkin muistan teidät, virkahti hän. Eräistä tanssiaisista
Ylioppilastalolla. Te poljitte rikki minun laahukseni.
Siis siellä minä olen nähnyt tuon naisen, ajatteli Olli. Jälleen mikä
elämän arkipäiväisyys! Ja minä kun jo olin valmis kuvittelemaan, että
sen oli täytynyt tapahtua jossakin entisessä olotilassa ennen
syntymistäni.
Mutta ääneen hän sanoi:
— Minä vakuutan, etten enää olisi yhtä taitamaton.
— Oletteko nyt aivan varma siitä?
— Kyllä. Minä kantaisin sitä sirosti ja kauniisti niinkuin hovipoika
Heinen runossa.
Tohtoritar nyrpisti nenäänsä. Nähtävästi ei Ollin kohteliaisuus häntä
miellyttänyt.
— Minä en muista Heinen runoja, hän sanoi.
— Mutta sinä muistat, puuttui tohtori Ylä-Heikkilä puheesen, että eräs
nuori ylioppilas kenties parikymmentä vuotta sitten polki rikki sinun
laahuksesi. Te näette, herra varatuomari: sitä ei nainen unohda
koskaan.
— Eikä anna anteeksi, hymyili Olli.
— Ei tässä eikä tulevassa elämässä.
Herrat nauroivat. Tohtoritar tuijotti eteensä totisena ja
surumielisenä.
— Se oli minun ensimmäinen oikea tanssipukuni, sanoi hän.
Hänen silmissään oli taas tuo kostea kiilto, ikäänkuin olisi niiden
takana ollut pieni lapsi itkuun pillahtamaisillaan. Eikä Olli tiennyt,
pitikö hänen ottaa asia toden vai leikin kannalta.
— Olkaa vakuutettu, hän sanoi, että minä vietin unettoman yön sen
tapaturman jälkeen.
— Te! nauroi tohtoritar. Te menitte menojanne. Kotvan perästä näin minä
teidät seisomassa hajamielisenä seinää vasten ja tarkastelemassa
tanssiyleisöä hyvin halveksiva hymy huulillanne.
— Todellakin? jatkoi Olli samaan tyyliin. Sitten johtui se epäilemättä
minun pitkästä vartalostani ja vielä pitemmästä kaulastani. Nämä avut,
jotka luoja jo syntymässä on antanut minulle, ovat nimittäin jo alun
pitäen kohottaneet minut siihen asemaan isänmaassa ja ihmiskunnassa,
että olen voinut katsella suurinta osaa siitä niin sanoakseni ylhäältä
alaspäin.
— Taikka toisin sanoen, tavallista korkeamman hevosen selästä halveksia
maailmaa, pisti Mikko.
— Aivan kuin ystäväni tässä niin sattuvasti mielipiteensä määrittelee.
Maailma kuitenkin käsitettynä silloin ainoastaan kaikessa
ylimalkaisuudessaan.
Syntyi lyhyt vaitiolo. Tohtori Ylä-Heikkilä oli käynyt aivan totiseksi.
Olli ei voinut olla syrjäkarein katsomatta häneen ja ihmettelemättä,
että joku voi olla niin Saarnin näköinen eikä kuitenkaan vaikuttaa
vastenmielisesti. Päinvastoin tunsi hän kuin tasaisen, rauhallisen
uuninlämmön virtailevan tuosta miehestä omaan sydämeensä.
Siinä oli mies, joka oli pannut pellit kiinni aikoinaan. Hänen
miellyttävässä läheisyydessään voi todella viluinenkin vieras hetken
lämmitellä.
Noihin toisiin hän ei enää sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
Mikko ja vanhempi neiti Ylä-Heikkilä, jonka nimi kuului olevan Sirkka,
olivat nyt päässeet politiikkaan. Sirkka oli fanaattinen
venäläisvihollinen. Hän ei ainoastaan tuntunut olevan passiivisen
vastarinnan kannattaja, vaan vielä aktiivisenkin.
— Jos minä olisin mies, sanoi hän, liittyisin minä varmasti jonkun
vallankumouksellisen järjestön taisteluosastoon.
Tohtori Ylä-Heikkilä hymyili raukeasti.
— Onneksi sinä et ole mies. Mutta sellaisiin voivat myöskin naiset
liittyä. Sinun ei sitä varten tarvitse hakea mitään erivapautusta
sukupuolestasi.
— Te hyväksytte aktiivisen vastarinnan? kysyi Olli.
— Se on mielestäni vain luonnollinen jatko passiiviselle.
— Ja siitä on teidän mielipiteenne mikä?
— Että Suomen kansa ei vielä ole kypsynyt siihen. Katsokaa vain
ympärillenne! Mutta koettaa sopii, kuten on koetettukin.
— Te ette ota osaa politiikkaan?
— En. Koko minun aikani menee lääkärinammattiini. Jos sitäpaitsi tahtoo
vielä vähän seurata tiedettään ... te ymmärrätte.
— Kyllä.
— Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin
minäkin kerran seisoa tai kaatua paikalleni.
Miksi hän puhui menneessä ajassa? Olli ei voinut sitä ymmärtää.
Tohtoritar Ylä-Heikkilä oli kohottanut silmäluomensa ja katsoi nyt
suoraan Olliin. Hänen silmänsä olivat suuret ja huikaisevat niinkuin
sisälliset revontulet olisivat äkkiä niiden taivaan sytyttäneet. Mutta
hänen piirteensä olivat täysin tyynet ja levolliset.
— Siinä sodassa, lausui Olli keveästi, te varmaan olette suuri
aktivisti.
— En tiedä. Elämä on niin vaikea elää.
Tämä yleinen mietelmä tuli aivan äkkiarvaamatta. Oliko se
itsetunnustus? Pulpahtiko se vasten hänen tahtoaan? Olli katsoi
tutkivasti tohtori Ylä-Heikkilään. Nuo sanat olivat kumahtaneet kuin
haudasta. Tuolle miehelle mahtoi elämä todellakin olla hyvin vaikeata.
Mikko ja Sirkka koettivat jälleen solmia puheen katkennutta lankaa.
Mutta mieliala jäi raskaaksi, ainakin Ollin mielestä, joka vain odotti
sopivaa hetkeä livistääkseen.
Hän oli sentähden sangen kiitollinen tohtorittarelle, kun tämä ennen
pitkää ehdotti poislähtöä.
He maksoivat, nousivat ja lähtivät.
Eteisessä kohtasi Olli puoluetoverinsa, jotka juuri laskeutuivat
yläkerrasta. Hän kesti tosin Saarnin pirullisen katseen, mutta tunsi
kuitenkin ikäänkuin pahan omantunnon piston sydämessään. Hän päätti
vasta olla isänmaalle uskollisempi.
9.
Ulkona oli jäinen tuuli kehittynyt myrskyksi. Nurkat tohisivat,
katonharjat humisivat. Taivas oli kuitenkin seijastunut jonkun verran.
Viluinen puolikuu purjehti esiin Vaasanpankin korkean talon takaa,
keskellä pilvenrepaleita, jotka vinhaa vauhtiaan riensivät kaupungin
ylitse.
Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen asui Fennian hotellissa. Mikko taas oli
jo iltapäivällä sopinut yösijasta Ollin salinsohvalla. Hänellä oli
jotakin tärkeää puhumista Ollille, oli hän sanonut. Kävi päinsä
parhaiten keskustella siitä hyväätekevän yön siipien alla.
Ystävykset saattoivat Ylä-Heikkilän perheen asuntopaikkaansa.
Mikko kulki edellä Sirkan kanssa. Sitten seurasi tohtori itse nuoremman
tyttärensä keralla. Jälkijoukon muodostivat Olli ja tohtoritar, joka
kuin sattumalta oli jättäytynyt hänen rinnalleen.
He kulkivat hetkisen äänettöminä.
— Minä näin teidät sinfoniakonsertissa, sanoi tohtoritar.
— Myöskin minä teidät, sanoi Olli.
— Minä tuijotin koko ajan teihin.
Olli säpsähti. Se ei siis sittenkään ollut mikään näköhäiriö. Mutta hän
päätti tällä kertaa olla mielenmalttiaan kadottamatta.
— Te ajattelitte varmaan rikkimennyttä laahustintanne, virkahti hän.
— Ei, minä ajattelin teitä.
— Ettehän te tunne minua.
— Kenties paremmin kuin te luulettekaan.
— Mahdollista kyllä. Minä olen yksinkertainen mies, jonka sisällisen
koneiston näkee ensi silmäyksellä.
— Sitä en tahdo sanoa. Mutta minä tunsin teidän sisarenne.
— Missä?
— Täällä Helsingissä. Hän kävi jatkolla, minä musiikki-opistossa.