Seuraavana aamuna menimme taas niityllemme, hajoittamaan viimeisiä
rukoja. Joka aamu olimme rauhan madonnan pengermällä nähneet naisia
polvistumassa ja tavanneet heidän tuoreet kukkasensa alttarilla. Nyt
siinä ei ollut ketään, eivätkä kukkasetkaan olleet eilisestä
uusiutuneet.
Oli lauantai. Ja heillä oli kai ollut kiire töilleen, niin etteivät
malttaneet poiketa tänne ylös. Mutta kun tulimme niityille, ei
sinnekään ollut saapunut ketään. Ei muuallakaan näkynyt heinämiehiä,
eikä kuulunut viikatteen hionnan helinää niinkuin edellisinä aamuina.
Ru'ot seisoivat hajoittamatta, haravat odottivat pystyssä, rukoihin
pistettyinä.
Oliko tänään ehkä jokin kirkkojuhla, jotkut kyläkemut, joita
vuoristossa vähän väliä vietetään? Erakko ei tiennyt olevan. Mutta
saattoihan silti olla. Aloitimme työmme, hajoitimme heinät omalta
niityltämme ja myöskin naapurien niityiltä, niin paljon kuin arvelimme
ehtivämme saada niitä kokoon kahden miehen ennen illan tuloa.
Olihan sittenkin merkillistä, ettei ainoallekaan niitylle koko
laaksossa päivän pitkään ilmaantunut ainoatakaan heinämiestä. Jokin
yhteinen este täytyi olla olemassa. Onhan vuoristo yllätysten maailma.
Milloin tahansa voi tulla maanvieremä ja haudata alleen. Silloin
tarvitaan kaikki kylän miehet kaivamaan esille hautautuneita. Mutta
olisihan luullut ainakin naisten voivan tulla. Eivät ne täällä
kernaasti laiminlyö hoitamasta vähiä heiniään.
Olimme hajoittaneet heinät ja istuimme ladon ovella ympärillämme
tuoksuva, ritisevä luoko täydessä auringon paisteessa.
--Missä lienevät matkailijatkaan tänään? Ei näy heitäkään yhtä ainoata.
--Omituisinta on, ettei Hanseliakaan kuulu.
Eräässä tien käänteessä alhaalla laakson pohjassa tuli esiin jono
miehiä, ei matkailijoita, vaan vuoristolaisia, jotka astuivat
kiivaassa, reippaassa tahdissa alaspäin, marssia laulaen.
--Ehkä siellä sittenkin on jokin juhla.
Tömähti polulla, joka kulki viistoon vuoren rinnettä ja toi tähän
sotilasvartiomajalta ylempää vuoristosta. Sieltä riensi alppijääkäri,
huutaen alas, kulussaan pysähtymättä:
--Halloo, rauhan pappi, halloo! On julistettu sota!
--Mitä sinä puhut? huusi erakko ylös hänen jälkeensä.
--Totta, teidän pyhyytenne! vastasi mies, pysähtyen hetkeksi ja tehden
sotilaallista kunniaa, ivallisesti, niinkuin minusta näytti.
--Kuka sen on julistanut?
--Hänen majesteettinsa Itävallan keisari!
Hän huusi vielä jotakin, jota en kuullut, ja katosi harjanteen taa.
* * * * *
Mitä sitten tapahtui, se tuli yllemme kuin alpeilta syöksyvä lumivyöry.
En muista enää, kuinka tulimme röykkiöitä ja rinteitä alas laaksoon,
siihen, mistä alkoi nousu erakon majalle. Meillä oli vain yksi ainoa
ajatus: saada varmuus siitä, mitä oli tapahtunut, oliko totta, mitä
sotamies oli huutanut. Ehkä oli siellä sittenkin vain sotaharjoitukset,
ehkä hän riensi vain sitä varten sinne? Ehkä Hanseli ja muut sentähden
olivat jääneet tulematta? Tai ehkä tuo mies oli tehnyt meistä vain
pilaa.
Mutta tien täydeltä, puolittain juoksumarssissa, rynnisti meidän
ohitsemme, pakottaen meidät tiepuoleen, komennuskunta alppijääkäreitä.
Seurasimme heitä hetken, niin hyvin kuin voimme, hengästyneinä heiltä
kysellen:
--Onko totta, että on sota?
--On!
--Kenen sota ketä vastaan?
--Kaikkien kaikkia vastaan!
--Kaikki meitä vastaan ja me kaikkia vastaan!
Upseerin äänessä oli innostusta ja ihastusta, niinkuin vihdoinkin olisi
toteutunut jokin, jota oli kauan toivottu, ja siinä oli samalla kuin
ilkuntaa sille, jolle se puhui.
Ne menivät, suonet paljaissa pohkeissa joka askeleella voimakkaasti
pullistuen ja kenkäin rautanaulapohjat karahtaen kiviin kuin hammasta
purren uhasta ja kiukusta.
Tulemme eräälle sillalle, jonka korvassa seisoo vartija. Silta on
miinoitettu. Se räjäytetään heti, kun tarvitaan. Enempää hän ei
ilmaissut, viitaten meitä menemään.
Meillä ei ole mitään sanomista toisillemme. Se, minkä jo olemme nähneet
ja kuulleet, tekee meidät kuin älyttömiksi, mutta kuitenkin me
riennämme, minkä kerkiämme, kuullaksemme lisää. Erakko, vanha tottunut
vuorelainen, astuu edellä, ja minun on vaikea pysyä perässä.
--Ah, hyvä Jumala! kuulen hänen huokaavan.
Näitä samoja teitä minä viime sunnuntaina kuljin, nousten ja nousten--.
Tulemme siihen paikkaan, missä ylempi laakso lakkaa tasaisesta
laskustaan ja ensin pusertautuen ahtaaksi holviportiksi sitten jyrkkänä
portaana vie alempaan laaksoon. Siinä on penikulmapatsas. Patsaaseen on
kiinnitetty Frans Josefin sodanjulistus Serbialle ja hänen manifestinsa
kansalleen. Hän koettaa siinä puolustaa sodanjulistustaan. Siinä on
seuraava lause: "Serbia astui vihamielisyyden tielle Itävalta-Unkaria
kohtaan, kun minä kolmikymmenvuotisen rauhallisen ja hedelmällisen työn
jälkeen Bosniassa ja Herzegovinassa ulotin hallitustoimeni näihin
maihin. Minun hallitukseni käytti silloin hyväkseen voimakkaamman
oikeuksia mitä suurimmalla alentuvaisuudella ja hellyydellä ja vaati
Serbiaa vähentämään armeijaansa."
--"Ulotti hallitustoimensa" ... toisin sanoen: anasti maan ... "vaati
vähentämään armeijaansa" ... toisin sanoen: luopumaan kaikesta
itsenäisyydestään. Ja kun toinen ei suostu, käy hänen
kaikkeinkristillisin majesteettinsa kurjaa kurkkuun. Niinpä niin...
Levähdän hetken, hengästyneenä kiivaasta kulusta. Nyt ei siinä ole usma
estämässä. Näkyy koko laakso ja järvi ja kaikki kaupungit, kylät ja
niiden kirkot aamun kirkkaimmassa valossa. Se on sama maisema kuin niin
monta kertaa ennen, mutta jotakin on kuitenkin toisin. Rannikkolaivat
eivät kulje tavallisia reittejään, sillasta siltaan, vaan pitkin ja
poikki, kuin hätiköivässä epäjärjestyksessä. Toiset ovat tyhjät, toiset
täpöisen täynnä. Lippuja liehuu kaikkialla, katoilla ja kirkkojen
torneissakin. Tiet ovat mustanaan ajavia ja kulkevia, vaunuja ja
autoja. Siihen näkyy myöskin sen tunnelin suu, jossa viikko sitten olin
nähnyt maailmanliikenteen käyvän kuin kellon heilurin: toinen juna
sisään, toinen ulos, matemaattisen täsmällisesti. Nyt ei näyttänyt
olevan aavistustakaan yhteisestä aikataulusta. Melkein kaikki junat
kulkivat yhteen suuntaan, pois vuoristosta, joka ikäänkuin tyhjensi
itseään, hylkäsi, minkä kerkesi. Siinä oli kuin jokin hätä ja ahdistus,
tänne asti tuntuen. Mutta liput liehuivat tuulessa kuin riemuiten,
valkeat punaristiset ylinnä muita, niinkuin nyt olisi heidän päivänsä,
ei suru-, vaan riemupäivänsä.
Erakko oli odottanut minua hiukan alempana. Kehoitin häntä rientämään
... tapaamme toisemme ravintolassa.
--Olen levoton Hanselin tähden ... anteeksi.
Ja hän eteni minusta etenemistään, niin että pian olin yksin.
Siis _on_ siellä sota tuolla, huolimatta kaikesta, huolimatta nuorten
miesten kaikista todisteluista, että se muka on mahdoton, huolimatta
pyhästä maailmanjärjestyksestä, huolimatta maailman yleisestä
mielipiteestä, erakon uskosta--ja minun haihatuksistani. Sanoinhan minä
sen! Eipäs maailma siis ollutkaan sen kummempi, kuin miksi sitä olin jo
kanan sitten uskonut. Siinäpäs sitä sittenkin oltiin. Sota tahallaan
tahdottu, tekemällä tehty--puhtaista puhtahin hyökkäyssota heikomman
niskaan, niinkuin niin monesti ennen. Kaikki siis taas paikoillaan!
* * * * *
Kun tulin alas ensimmäiseen taloon kylän laidassa, sain lukea siinä
uuden sodanjulistuksen ja sen vieressä vielä toisenkin. Ne olivat
naulatut erään puutarhan lauta-aitaan, jonka yli kaareutui kirsikka- ja
omenapuita, oksat hedelmistä notkuen. Kaikki ovat mukana. Koko maailma
palaa. Erakko parka rauhanmadonnineen... Minä narri uusine uskoineni!
Tieni vei erään rautatieaseman ohitse. Se oli pieni paikallisasema
keskellä vihertävää niittyä, rakennettu matkailijaliikettä varten,
somaa tyyliä, kuin huvimaja. Sen sillalle oli ennen ollut vapaa
pääsy kenellä hyvänsä, ja sen mukavilta penkeiltä oli hauska
katsella tulevia ja meneviä pyyleviä, hyvätuulisia polvihousu- ja
reppuselkä-saksalaisia. Nyt sen eristivät kivääri olalla seisovat
vartiosotilaat. Hyväntahtoinen vanha asemapäällikkö, jolla ennen oli
arvonsa merkkinä viaton virkalakki, oli nyt puettu sotilaspukuun,
kupeella kalpa, ja hääri komentavan upseerin käskyläisenä, käsi vähän
väliä lipassa.
Saapui juna ja pysähtyi. Odotushuoneen ovi avautui, ja sillalla olevaa
yleisöä syöksyi sitä kohti, huutaen ja viheltäen: "Alas Englanti! Alas
Ranska!" Sieltä tuli sotilasvartion saattamina niitä nuoria miehiä,
jotka viikko sitten olivat istuneet rauhan erakon majalla takkavalkean
ääressä poltellen rauhanpiippua yhdessä, ranskalaiset, saksalaiset,
englantilaiset, venäläiset ... jotka olivat lähteneet vaaralliselle
kiipeilyretkelle samaan köyteen kytkeytyneinä, matkalla korkeuksiin ja
matkansa lopullisena määränä rauhan kongressi Roomassa... Heidän
saksalaisia tovereitaan ei näkynyt. "Kuristakaa ne vakoilijat!"
huudettiin heille. "Alas Ranska! Alas Englanti!"--samat maat, joista
kuitenkin koko tämä seutu oli suureksi osaksi elänyt, joiden rahoilla
tämä rautatie, nämä hotellit, tämä hyvinvointi oli saatu aikaan, joiden
väkeä vielä eilen palveltiin kuin ruhtinaita heitä varten rakennetuissa
loistolinnoissa. Ehdin nähdä heistä vain vilahduksen. Heidän eleistään
ilmeni, heidän silmissään paloi viha vihaa, ylenkatse ylenkatsetta
vastaan.
He nousivat santarmien seuraamina vaunuun, ilmaantuen hetkeksi sen
avonaiseen ikkunaan. Joukko räjähti uuteen haukkumahuutoon: "Alas
vakoojat!"
Silloin huusivat vangit, silmät säkenöiden, posket pingoittuen:
"Raakalaiset! Roistot! Barbaarit!--Eläköön Englanti! Eläköön Ranska!
Eläköön Elsass-Lothringen!" Heidät kiskaistiin olkapäistä armottomasti
vaunuun, ikkuna suljettiin ja uudin vedettiin ikkunan eteen, junan
lähtiessä liikkeelle.
Se oli rotuvihaa, kansojen vihaa kansoja kohtaan ... vihaa ihmisten
kesken, jotka vielä eilen olivat tavanneet toisensa rauhan ilossa,
asuneet samojen kattojen alla, syöneet samojen pöytien ääressä,
kulkeneet urheilun aseveljeydessä vaarallisimpien kuilujen partaita,
samaan köyteen kytkettyinä... Se viha oli ollut aina olemassa, päällä
vain hieno sovinnaisuuden kuori. Nyt se kuori oli murtunut, vapautuneet
intohimojen aallot huuhtoivat riemastuneina rantojaan.
Näen erakon toisella puolella radan, mutta hän ei näe minua. Hän
rientää pois, ja minä seuraan häntä.
Tulen kylän kirkolle. Sen tornissa hulmuaa sen valtakunnan lippu,
kellotapulin luukusta liehuu laivaston, armeijan, liittolaiskansan
lippuja, mitä kaikkia liehuneekaan, toisiaan hyväillen kuin kiimaisten
hunnut. Kirkossa on parhaillaan jumalanpalvelus. Sisällä ei nähtävästi
ole muita kuin pappeja ja sotilaita, koska näitä seisoo rivittäin vielä
ulkopuolellakin, kirkon pihalla sen aitauksen sisässä. Muu kansa
täyttää aukeaman kirkon ympärillä, hotellien liputetut parvekkeet,
ikkunat ja katot. Kirkon avonaisista ikkunoista kuuluu soittoa, laulua
ja messua. Kaikkien silmissä on kiinteä, useiden silmissä kiihtynyt,
intohimoinen ilme. Kirkosta kuuluu joskus Jeesuksen nimen maininta.
Silloin tekee kaikki väki kirkon ovelta talojen parvekkeille ja
katoille saakka ristinmerkin, ei hartaudella, vaan niinkuin uhalla,
niinkuin: hän on _meidän_ Jumala! Tuon tuostakin kuulen kerrottavan
papin kirkossa uudistuvat sanat: "Jumala on _meidän_ kanssamme, Herra
auttaa meitä oikeassa asiassamme."
Pappi vaikenee, urut soivat. Pappikulkue tulee kirkosta ulos täydessä
juhla-asussa. Toiset messuavat yhä, toiset heiluttavat pyhää
suitsutusta, yksi ripauttelee vihkivettä polvistuviin sotamiehiin.
Kaikki muukin kansa polvistuu. Muuan nainen itkee; hänen vieressään
oleva toruu häntä siitä. Minäkin polvistun vaistomaisesti; tuntuu, kuin
olisi henkeni vaarassa, jollen sitä tekisi.
On yksi ainoa, joka ei ole polvistunut, rauhan erakko. Hän seisoo
kirkkoaidan portin pielessä, paljain päin, tukka tuulessa, elottomin,
melkein älyttömin ilmein, niinkuin ei ymmärtäisi eikä koettaisikaan
ymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pappikulkue lähestyy
porttia. "Polvillesi!" sähistään hänelle, mutta hän ei liikahda. Häntä
nyhdetään kauhtanan liepeistä. Kun hän ei siitäkään välitä, painaa joku
roteva mies hänet hartioista alas. Vastustelematta sallii hän sen
tapahtua, mutta seisoo polvillaankin yhtä suorana ja yhtä näkyvänä,
tekemättä ristinmerkkiä, ja siihen ne eivät häntä enää pakota.
Papit palaavat kirkkoon. Upseeri nostaa lipun ja tulee sen kanssa
kirkkopihan portille. Samalla soittokunta puhaltaa marssin, joka
tukehtuu suunnattomaan hurraahuutoon ja kättentaputukseen. Heilutetaan
ohitse astuville sotilaille hattuja ja liinoja, ja säikähtynyt
kyyhkysparvi katoilta ja naakkapilvi kirkon tornista kiitää varjona
päiden yli, toria kiertäen, edeten ja palaten.
Sotilaat hajaantuvat ravintoloihin ja taloihin, saatuaan käskyn tunnin
päästä kokoontua samaan paikkaan, lähteäkseen asemalle. Joka taholta
kuuluu eläköönhuutoja, karkeita, kimeitä, miesten, naisten ja lasten.
Joudun väen mukana entisen ravintolani edustalle. Sen piha ja
vierastupa ovat täynnä sotilaita ja heidän saattajiaan, jotka heitä
kestitsevät. Siinä on postimestari, ja pian tulee siihen myös pappi,
kumpikin asettuen isännäksi pöytäänsä. Jään seisomaan ulkopuolelle,
pensasaidan taa, pääsemättä penkilleni, jossa niin usein istuin,
katsellen siihen missä maailmanliikenteen valtasuoni tykki kahden
tunnelin välissä--mikä oli olevinaan kuva toteutuneesta
maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman yhteenkuuluvaisuudesta ja
toisistaan-riippuvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien muka
mahdottomuudesta ja järjettömyydestä, ainakin sivistyskansojen kesken.
Siinä oli puhuttu ja ihastuttu maailmanrauhan ja tuhatvuotisen
valtakunnan toteutumisen mahdollisuudesta, tuon saman isännän silloin
hääriessä ja palvellessa niitä, jotka niihin uskoivat, uskotellen
itsekin uskovansa,--nyt hän, rauhan erakon ihailija ja hänen aatteensa
ymmärtäjä, posket hehkuen palvelee niitä, jotka tyhjentävät voiton
maljoja itselleen ja maalleen ja tappion ja tuhon maljoja toisille.
Koko tämä talo ja kai myöskin koko tämä laakso ja koko tämä maakin ovat
yhtenä ainoana intohimon hälinänä. Samat ajatukset, samat tunteet
luultavasti toistuvat kaikkialla muuallakin niinkuin täälläkin.
Rajalle niin pian kuin suinkin! Pikamarssissa heidän pääkaupunkeihinsa!
Sota on oleva vain muutamien kuukausien asia, iloinen sotilaskävely
Pariisiin. Keisari Vilhelm on sanonut syyskuun ensimmäisenä päivänä
syövänsä päivällistä Pariisissa, ja sen hän tekeekin, hän ei ole
koskaan myöhästynyt, hänen junansa on aina saapunut sekunnilleen
määräpaikkaansa.
--Suorinta tietä!--Tietysti Belgian kautta! Sen puolueettomuusko
traktaateilla taattu? Sota rikkoo traktaatit ja paperiperiaatteet!--sen
huutaa postimestari leveällä, pyyhkäisevällä liikkeellä.
--Me työnnämme Ranskan Atlantiin ja Venäjän Aasiaan! Ja Englannista me
teemme saksalaisen siirtomaan!
--Saksalainen järjestys,--saksalainen kuri--saksalainen sivistys--nyt
on niiden aika!
--Oikein! Oikein! säestetään väkijoukosta, joka piirittää sotaan
lähteviä.
--Kerrankin heidän täytyy saada tuntea, ketä ovat pistäneet. Koko
germaanisen rodun tulevaisuus ja kunnia ja olemassaolo sen vaativat.
Ah, vihdoinkin me heille näytämme!
En erota enkä ymmärrä kaikkea, mitä he huutavat. En taida tarpeeksi
heidän kieltään, kun sitä puhuu kiihko ja intohimo. Mutta he näkyvät
olevan selvillä kaikesta, mitä sodalla on voitettavana ja miten. Kuulen
ladeltavan teknillisiä termejä, mainittavan eri aselajeja ja kehuttavan
niiden tehoisaa vaikutusta. Se ja se kanuuna kantaa niin ja niin kauas,
niin ja niin suuri on sen ja sen räjähdysaineen voima.
Nuo paimenet ja nuo meijeristit, nuo kauppiaat ja nuo viinurit, nuo
tohtorit ja virkamiehet, juoksupojat ja hotellirengit, ne tuntevat
kaiken sen kuin aapisensa, se kuuluu heidän _sivistykseensä_, he ovat
yht'äkkiä erikoistuntijoita, ammattimiehiä alallaan... Onhan siellä
toden totta yksi äskeisistä rauhankongressilaisistakin, yksi kaikkein
innokkaimmista, Berliinin sosialistitohtori, joka vakuutti, että Saksa
ei koskaan aloita. Hänellä ei ole vielä univormua, mutta
urheilutakkinsa alla on hänellä valmis upseerin ryhti. Hän huutaa:
--Tämän täytyi tapahtua! Tämä tulee puhdistamaan ilmaa tässä
ummehtuneessa maailmassa! Meidän päällemme on hyökätty. Me emme ole
tahtoneet emmekä aloittaneet tätä sotaa, mutta emme myöskään sitä
pelkää! Se tuli ja tulkoon, meidän on saatettava se voitolliseen
päätökseen! On aika tehdä vihollistemme vehkeistä loppu. Näyttipäs
vielä kerran kyntensä Frans Josef! Oli jo aika, että Vilhelm lakkasi
kulkemasta kauppamatkustajana.
Sentapaista ne puhuvat ja purkavat. Jokainen heistä näyttää uskovan,
mitä sanoo. Sanomalehdet ja ammattiyllyttäjät eivät vielä olisi
ehtineet saada sitä aikaan. Se on istutettu heihin jo aikoja sitten, jo
pienuudesta pitäen, se on vuosisatojen sivistys, joka nyt näyttää _sen_
puolensa. Se on heissä koulun, kirkon ja kasarmihengen vaikutuksen
yhteinen tulos. Se on heillä verissä. Se on heillä uskonto, ilmaus
heidän syvimmästä, todellisimmasta, hartaimmasta itsestään. Se tulee
sydämestä--tässä niinkuin tuolla kadun takana toisessa ravintolassa,
kaikissa koko tämän järven rannalla--samoin luultavasti kaikissa
sotivissa maissa.
Missä ovat nyt ne muutamat, jotka kantoivat kukkia rauhan madonnalle?
Missä on se erakon pikku seurakunta, josta hän oli niin hellän ylpeä?
* * * * *
--Herra, kuulkaa, herra, sanoi joku takanani, koskettaen kättäni.
Se oli Hanselin äiti, ravintolan siivoojatar. Hän oli itkettynyt, ja
hänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen hätä. Vetäen minut syrjään hän
puhui vapisten, kuin houraillen:
--Ne aikovat ampua Hanselin siksi, että hän ei tahdo mennä muiden
mukana. Ne ovat vanginneet hänet. Upseeri sanoo, ettei hänen ole tarvis
mennä rintamaan, että ne armahtavat hänet siitä hänen uskonsa vuoksi,
jos hän vain menee kuormastoonkaan tai kantajaksi tai ambulanssiin.
Mutta hän ei tahdo sitäkään. Olen rukoillut erakkoa, että hän menisi ja
puhuisi upseerille, mutta hän ei tahdo.
--Eikö hän tahdo?
--Ei hän tahdo ... tulkaa te puhumaan hänelle!
--Missä hän on?
--Täällä.
Me tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä,
kasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla.
Vaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.
--Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä ... teitä hän kuulee
... minä rukoilen teitä!
--En voi sitä tehdä ... en voi sitä tehdä.
--Te ette _saa_ antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää,
tulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen
puheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon ... ne odottavat
teitä...
--En voi ... en voi kehoittaa häntä menemään sotaan ... en mitenkään
voi ... eikä hän kuulisikaan minua.
--Kyllä hän kuulisi ... hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut
... kaikki mitä te tahdotte ... se on teidän syynne, jos hänet ammutaan
... ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne ... rakas,
hyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!
--Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.
--Sotaoikeus on jo tuominnut hänet ... neljännestunnin päästä hänet
viedään...
--Tulkaa, missä hän on? sanoi erakko yht'äkkiä päättävästi.
Vaimo lähti viemään meitä.
Hän vei meidät kylän laitaan, jossa koulu- tai kunnan huoneentapainen
pienehkö rakennus oli otettu sotakansliaksi. Sen edessä oli piha, jonka
portti oli vartioitu. Vaimo mainitsi vartiosotilaalle jonkun upseerin
ja pyysi saada puhutella häntä. Hetken kuluttua tuli nuori upseeri
ulos.
--Se on hän ... päästäkää hänet Hanselin puheille, sanoi vaimo
osoittaen erakkoa.
--Luuletteko voivanne vaikuttaa häneen? kysyi upseeri. Näkyi, että hän
olisi kernaasti sen suonut.
--En voi enkä tahdo vaikuttaa Hanseliin.
--Mitä varten te sitten tulitte?
--Ottakaa minut hänen sijastaan.
--Sotapalvelukseenko?
--Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.
Katseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli
sääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana
hullutuksen edessä.
--Mitä te houritte?
--Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.
Upseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota
hän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana,
sitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:
--Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri
teidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te.
Ikävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa.
Toivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne
tehkää hyvin ja poistukaa!
Hän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri
kilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi
aukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla,
keskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti
kirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin
siitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui
pellon piennarta vuoren alle metsään.
Riensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta
laukausta, jonka kuitenkin kuulin--yhteislaukauksen, niinkuin monen
piiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas.
Minulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin
hyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli
minulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi
kyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän
matkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt
olevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.
Olin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta...
Mutta enhän saanut jättää häntä...
Aioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä
päin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi,
enimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän
edellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista,
nopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen
pitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan
kiihoittaen ja johtaen heitä.