IV.

Heidän innostuksellaan--oliko sillä oikeastaan totisempaa pohjaa?

Eivätkö he--ja enkö minäkin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin

elämässäni--emmekö olleet tempautuneet mukaan semmoiseen, joka vain on

tuulen touhua, joka kyllä liehuttaa lippuja, mutta ei pyöritä rattaita?

Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan

todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei

ole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen

edes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan,

pyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten

antautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden

seuraan sattumalta joutuu? Eihän sen aatteen toteutumisen aika ole

vielä alullakaan. Eihän se ole vielä periaatteessakaan tunnustettu.

Sodalla, sillähän ne vasta on profeettansa ja apostolinsa, jos millä.

Kuinka monta _pyhää_ sotaa lieneekään sodittu? Jos mikään aikojen

alusta on ollut ja yhä on uskontoa, valtioiden ja kansain, niin totta

sota--juuri _se_ on uskontoa. Huomenna nuo nuoret miehetkin ehkä ovat

sen vaikutuksen alaisina, valmiit uhraamaan ei vain kukkakimppujaan,

vaan oman henkensäkin sodan jumalan alttarille.

Heidän rauhaninnostuksensa tuskin oli muuta kuin jotakin ajan

tunnelmaa, heille mieluisaa tunnelmaa, henkisen huumautumisen

tyydyttämisen tarvetta. Täytyihän pukeutua johonkin muotoon, päästä

jollakin tavalla purkautumaan sen mielennousun, joka aina niin helposti

syntyy näin ylhäällä, kun on poissa kosketuksista todellisuuden kanssa,

näin kaukana siitä, mikä on--kun maailman siellä alhaalla voi kuvitella

millaiseksi haluaa. Tänne ei kuulu sieltä mitään sen omaa ääntä, täällä

soi meille vain se sävel, mikä meissä itsessämme syntyy.

Mutta taaskin, vielä kerran--miksei se saisi sitä tehdä, jos siitä on

mielelle ylennystä? Miksemme saisi haltioitua siitä--niinkuin

runoudesta, taiteesta, aatteista--jos meillä on siihen tarve, ja herätä

vasta huomenna todellisuuteen, jos meidän täytyy? On ehkä niitä

onnellisia, jotka eivät koskaan herää, jotka aina elävät unelmissaan,

tehden niistä itselleen todellisuuden.

Tuo erakko--häntä ei ainakaan mikään maailmassa voisi herättää siihen

todellisuuteen, että hänen aatteensa on vain haavetta. Hän on niitä,

jotka, kerran saatuaan uskon, eivät siitä koskaan luovu eivätkä siitä

pety. Heidän uskonsa sisällys ehkä joskus vaihtuu, mutta tuskin koskaan

katoo heiltä itse usko. Joka kerran uskoo, että on olemassa vanhurskas,

oikeamielinen Jumala, hän ei koskaan tule siihen, että häntä ei ole,

vaikka maailmanmeno kuinka usein osoittaisi toista. Vaikka mitkä

tapahtumat tahansa todistaisivat hänelle, että esimerkiksi rauhanaate

on pilvilinna, ei se hänelle merkitsisi mitään. Sillä mikä uskovalle ei

toteudu tänään, sen hän uskoo voivan toteutua huomenna. Jos sota syttyy

huomenna, on se hänelle viimeinen sota. Jollei sekään ole viimeinen,

niin on se viimeisen edellinen. _Hänen_ silmänsä jos eivät sitä näe,

niin näkevät _toisten_. Hän astuu aina askeleen edelle ja uskoo aina

lopulta siihen, mihin tahtoo uskoa, viitaten kaikkia tänäisen

todellisuuden todistuksia vastaan tulevaisuuden huomenen

mahdollisuuteen. Toteutumisen mahdollisuus ja toivo on hänelle

toteutuminen.

Hän tuli, koko olentonsa kuin säteillen ystävällisyyttä,

hyväntahtoisuutta ja mielihyvää.

--En koskaan ole täällä kuullut niin kaunista puhetta. He ovat, nuo

tuollaiset nuoret, jotka sen kerran toteuttavat. Jos sota joskus

syttyisi, ei heistä kukaan menisi.

--Mihin te sen varmuutenne perustatte?

--Koska heidän poskensa niin hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat.

Siihen semmoiseen ihmistuntemiseen hän perusti heihin nähden uskonsa ja

vakaumuksensa maailmanrauhasta. Voiko mikään usko ja vakaumus olla

heikommalla asiallisella pohjalla? Ja kuitenkin hänen yksinkertainen

uskonsa maailmanrauhaan oli minulle vakuuttavampi kuin kaikki nuorten

miesten todistelut. Oli niinkuin minä, jos sen joskus voisin omistaa,

en tulisi omistamaan sitä heidän järjellään, vaan hänen tunteessaan.

* * * * *

Hän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli

heinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan,

niiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen

omansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän

tulevansa--ellei häiritsisi.

Heinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut

kotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin

ylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella

sydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä

juuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen

luonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain

muutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa

hyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin

yhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme

toistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän

oli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon

tuostakin hän toisti: "Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä

vielä kerran." Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota

minulla ei ollut--valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten,

kun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin

hänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani.

Hartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi

itseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä

hänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa

oli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se

järkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun

joku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä

ominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin.

Puolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis

uskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa,

epäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten

johonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: "Kas, tuossa on Jumala ...

etkö näe häntä--tuossa pilvessä--tuon tuulen huminassa--tuossa tuon

oikeuden voitossa ... hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla

läsnä! On ihanaa uskoa ... soisin sinullekin sen ilon!"--niin minua

lämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä

olisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien

seurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö

lämmittää minua.

Siellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun.

Lehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta.

Koira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä

niinkuin erakko nyt tuolla.

Taas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se,

mitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien.

Kaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen

madonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma

on paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että

se menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien

ihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen

aavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin

hengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla

maailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman

sitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista.

Se on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään,

vaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun

kritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden,

Punaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden--ja semmoisten.

Nuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan

oikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä.

Olkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen

synnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka

nostaa sen.

Eihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima

siitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen

usko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen

sosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on

voitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin

ja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei

sama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit--

miksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi,

jota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia

semmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai

ajaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa

vuoksi?

Tuollainen erakko--keskiajan pyhimys uudessa hahmossa--anna hänen

uskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa

omattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä--kuinka herkät sellaisille

vaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat

vastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni.

Tuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se

on läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa ...

kansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden

kanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle--mikä

mainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat

ihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein

erilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala--syntyy hartaus, niinkuin

olisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät

siemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki

ainakin _koettavat_, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.

Mutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan

jumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin,

vaikka suurkaupunkien keskellä.

Tuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta.

Ehkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina,

aseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin

yhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja

jumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli

Kristuksen opista, saataisiin _siitä_ uskontunnustus! Hän sanoi oikein:

yhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet

toteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.

Uskon asiaksi sen on tultava, jos mieli... Mikä suunnaton uskon

uudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!

Kirkon tuleva, suuri tehtävä kautta koko maapallon: kaikki kansat

kristityiksi, kaikki kristityt rauhanuskoisiksi!

Tuo yksinkertainen mies täällä toimii jo siinä hengessä.

Minulle tuli vastustamaton halu tulla häntä lähemmä. Olisi ennen

kaikkea tehnyt mieleni saada tietää, millä tavalla hän oli saanut tuon

uskonsa ... mitä ihmeellisiä teitä hän oli siihen tullut ... kuinka hän

oli tullut asettuneeksi tänne sitä harjoittamaan ... mikä oli hänen

entisyytensä ... mitä mieskohtaisesti elettyä oli sen takana, mihin hän

oli antautunut.

Hän tuli, ja minä kysyin sen häneltä heti.

--Mistä olette saanut tuon ihmeellisen uskonne?

--Onko se teistä niin ihmeellinen?

Sanoin, että hänen uskontonsa vakuutti minua rauhanaatteen

toteutumisesta enemmän kuin kaikki todistukset, joita olin siitä

kuullut.

--Madonna ilmaisi minulle, että kaikki tappaminen on syntiä.

--Kertokaa minulle, kuinka hän sen teille ilmaisi!

Hän kertoi minulle, ventovieraalle, kääntymisensä, vuoteen laidalla

istuen, luonnollisesti, ilman hetkenkään epäilystä, etten sitä

ymmärtäisi, vailla sitä olevaisuutta, jonka usein tapaa uskovissa: et

sinä tätä käsitä, ei tästä maksa vaivaa sinulle puhua. Samalla tavalla

oli hän nähtävästi kertonut sen monelle muullekin, siitä päättäen, että

sanottava jo näytti kiteytyneen kuin varmaan muotoon.

Hän oli ennen ollut innokas metsästäjä. Hänen suurin intohimonsa oli

ollut huviksensa tappaminen, nautinto siitä sitä suurempi, kuta

ihanampi oli ympäristö, jossa se tapahtui. Isäntänsä seuralaisena hän

oli metsästellyt kaikissa maissa, kaatanut kaikenlaista riistaa. Hän

oli paljon nähnyt ja kokenut maailmaa, kyllästynyt siihen ja sen

touhuun ja lopulta pyrkinyt siitä pois. Herttua oli tehnyt hänestä

näillä alpeilla omistamiensa metsien ja laajojen metsästysmaiden

hoitajan ja vartijan. Joka vuosi saapui herttuan tuttavia tänne

suurille metsästyksille. Koko seudun väestö oli palkattu ajamaan

kauriita väijytyspaikkoja kohti, joissa metsästäjät odottivat

saalistaan. Riistaa kaatuu suunnattomat määrät, kymmenet miehet

kantavat sitä yhtä mittaa laaksoon myötäväksi tai pois kuljetettavaksi

herrojen linnoihin. Eräs väijymäpaikka on sillä pengermällä, missä nyt

on madonnan alttari. Siihen kauriit alhaalta tullen pysähtyivät

huoahtaakseen siinä, ennenkuin lähtevät lopulliselle pakoretkelleen

ylös jäätikköalueelle, minne niitä on mahdoton seurata. Jos ne siitä

pelastuvat, ovat ne turvassa. Ylempänä ei ole enää solia, joissa niitä

voisi väijyä.

--Oli jo ilta, vähää ennen angeluskellojen aikaa, jolloin ajon oli

päättyminen ja jonka jälkeen ei kukaan enää saanut ampua. Oli viimeinen

metsästyspäivä. Kun iltakellot alkavat soida laaksossa, silloin minun

on puhallettava merkki, jonka toistaa toinen torvimies toisella alpilla

ja sitten kolmas ja neljäs, ja niin kulkee soitto yli koko rintaman, ja

rauha on julistettu siksi vuodeksi. Iltakellot alkavat soida. Vien

torven huulilleni, puhaltaakseni päättäjäissävelen. Silloin tömähtää

vuori, ja keskellä pengermää seisoo nuori kauris, emästään eksynyt,

kuulostellen sitä ja varovasti äännähtäen. Minulta putosi torvi

kantimeensa ja pyssyn perä lensi poskelle. Vuona oli yhdellä laukalla

sen röykkiön päällä, jonka alla nyt on madonnan alttari. Laukaisin,

mutta en osannut kuolettavasti. Maassa oli verimerkkejä. Seurasin niitä

pimeään saakka saavuttamatta haavoittamaani. Yöllä ilmestyi minulle

madonna unessa ja sanoi:--"Sinä olet tehnyt murhan. Eläimen henki on

yhtä pyhä kuin ihmisen henki." Etsin monta päivää haavoitettua. Tapasin

sen pengermältä, erään kalliojyrkän alta, jonne se oli päässyt

laskeutumaan, mutta ei siitä enää nousemaan pois. Sen toinen etujalka

oli poikki. Se oli kuollut nälkään, syötyään kaiken vihreän ja

järsittyään maasta kanervan juuretkin.

--Ilmoitin herttualle, etten enää voi olla hänen metsästäjänsä. Hän

kysyi, miksen. Minä sanoin, että se on synti. Kuinka synti? hän kysyi.

Minä kerroin, mitä madonna oli ilmaissut minulle unessa. Herttua oli

vanha ja hurskas mies. Hän sanoi, että siellä, missä madonna on

ilmestynyt ja käskenyt jotakin, siellä häntä on toteltava. Sen jälkeen

täällä ei ole ammuttu, ei koko siinä vuoristossa, jonka herttua

omistaa. Hän pyysi minua jäämään tänne ja vartioimaan, ettei täällä

enää koskaan ammuttaisi. Olen vartioinut täällä kauriita kohta kymmenen

vuotta. Ne ovat niin kesyttyneet, että öisin tulevat syömään haasialta,

joka on tämän huoneen takana. Ajattelin, että madonnan tarkoitus oli

ollut vielä suurempi, että hänen oikea tarkoituksensa oli sanoa: koska

ihminen ei saa tappaa eläimiä, saa hän vielä vähemmän tappaa toisia

ihmisiä.

Tahdoin palvella häntä silläkin tavalla. Pystytin hänen kuvansa siihen.

Monet ovat ruvenneet häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Kun he kysyvät,

miksi häntä palvelen, niin minä selitän heille sen. Madonna on tehnyt

muuta ihmettä. Hän suojelee lumivyöryiltä. Niiltä, jotka häneen

uskovat, ei karja joudu hukkaan. Moni tulee juomaan vettä hänen

lähteestään ja vie sitä pyhänä vetenä kotiinsakin. Papit eivät ole sitä

siunanneet, mutta se on silti pyhää, sillä madonna itse on sen

siunannut. Se ei koskaan samene. Kaikki muut lähteet samenevat, kun

jäätiköillä sataa, mutta madonnan lähdettä ei suurinkaan sade samenna.

Enhän voinut seurata häntä aivan kaikkeen tuohon. Mutta jos joku nyt

juuri olisi uskaltanut sitä epäillä tai kohauttanut sille

ylenkatseellisesti olkapäitään, olisin vakuuttanut uskovani, että

kaikki oli tapahtunut juuri niin, kuin hän uskoi. Madonna _oli_

ilmaantunut hänelle, madonna _teki_ ihmeitä, hänen lähteensä _oli_

pyhä, ja sen vesi pysyi aina kirkkaana _siksi_, että se oli pyhää

vettä.

Kuului keveitä, varovaisia askelia ulkoa. Koira kohotti päätään,

kuulosti, vainusi ja paneutui takaisin.

--Mitä se on?

--Kauriit saapuvat heinähaasialleen.

--Ne todella uskaltavat, vaikka talossa on koirakin?

--Pax ei mene koskaan ulos, ennenkuin kuulee heidän poistuneen.

--Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?

--En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa

ihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää

syttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa

niitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin

tuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet

rauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee

heihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. "Meistä on niin,

kuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto." Niin he

sanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle

mieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu

äijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes

_sanovat_ uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se

olisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin,

vaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu

niinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä

ja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan... Tämä kesä on ollut

ihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon

rauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta.

Madonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti.

Suokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas... Hyvää

yötä teille.

Hän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä

vallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä

lorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti

heinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta

ulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian

ympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella

kaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli

loppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.

Hän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.

Jos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen

sovittanut.

Olinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut,

kuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän.

Olin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista--vaiko vain

kyllästyksestä?--lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska

semmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa

tunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä

hänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista

ihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys,

kääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten,

meistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien

ihme--Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?

Pulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin

syvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen

ottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena

sisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja

vastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan

siveysopin.

Pyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti

olevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua

vierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa.

Hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua

huvittaisi.

Meitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta

tullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen

nuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.

--Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja

tavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä

suorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo

niinkuin minäkin.

Niityt olivat alempana, vähän matkaa madonnan pengermältä, jonne sieltä

vei polku viistoon vuoren rinnettä alas, kuusikon läpi. Siellä oli,

sekä laakson tällä puolella että sen toisella, kokonainen alue

talonpoikien heinämaita, joilla heinänkorjuu oli täydessä käynnissä.

Siellä liikkui kaikkialla väkeä pienten ruskeiden latojen ympärillä,

kuului viikatteiden hionnan helkettä, ja soi joikuja laakson yli

puolelta puolelle. Alhaalla laakson pohjassa huhusivat matkailijat

tervehdyksensä ylempänä oleville ja saivat vastaukseksi iloisen

sävelen. Taivas oli yhä edelleen sunnuntaikirkas, ilma tyven ja lämmin.

Työ kävi kuin karkelo. Sain taas pitkästä ajasta panna terävän raudan

kostean heinän juureen ja nauttia sen mielityöni sulosta. Aamulla

kaatui heinä, kuivi päivän helteisen auringon alla ja oli jo illan

tullen valmistunut kannettavaksi latoon, joka oli kuusikon reunassa,

aivan niinkuin ennen kotona, sydänmaan pienellä metsäniityllä ystäväni

luona. Se oli ero kuitenkin kotoisen ja tämän välillä, että täällä

kuusikon yli kurkottivat päälakeaan häikäisevät lumihuiput ja että

niityn yli näkyi vuoristomaisema kaikessa komeudessaan, moniväriset

laaksorinteet ja laakson pohjassa yhtäällä kuohuva koski, jonka pauhua

ei kuulunut, vaikka näkyikin vaahto, toisaalla hiljalleen vyöryvä vuo,

ja alimpana autereinen järvi ja kaikki sen kaupungit ja elämä ja liike.

Minua kuin pakottamalla pakotti asettamaan kaikki rauhanaatteen valoon.

Joka taholta oli tulevinaan vastaani sopu ja sointu ja siinä elävät ja

sitä harrastavat hyvät ihmiset. Minusta tuntui, kuin erakon aate olisi

heitä kaikkia elähyttänyt, kuin he olisivat sen läpitunkemia joka

liikkeessään, joka askeleellaan. Ne nousivat verkalleen jyrkkiä

rinteitä kukin ladolleen olallaan reppunsa ja aseensa, työnsä aseet,

viikatteet ja haravat. Niillä oli kaikilla sama puku, miehet lyhyissä,

harmaissa sarkatakeissa kuin vanhat kotoiset heränneet körteissään. Se

oli kuin sotaväkeä tuo, joka tuli valloittamaan sen viimeisenkin vähän,

minkä ihminen täällä voi luonnolta valloittaa, heinäkipenen ei kovin

kaukana ikuisen lumen rajoilta. Olihan siinä pienoiskuva rauhan asein

valloitetusta koko maailmasta--alhaalla järven rannalla viinirypäleiden

maa, hedelmien ja ruusujen, kaiken hienoimman viljelyksen maa--täällä

vaivaiskoivujen, tunturikuusien ja kanervain Lappi, ja sillä välillä

kaikki asteikot--yhtä maailmaa kaikki, keskenään ystävällisissä

väleissä elävien ihmisten hallussa.

Heinämiehet olivat kuin yhtä perhettä, tekivät kyllä omaa työtään,

mutta olivat samalla yhteistyössä, toimien kuin talkoissa, vaikkei

töitä oltu vartavasten niin järjestetty. Kun joltakin loppui oma

työnsä, siirtyi hän sanaa puhumatta toisen alueelle niittämään,

haravoimaan ja kantamaan. Vuoristo epävakaisine ilmoineen ja

yllätyksineen on vihollinen, jota vastaan täytyy aina olla varuillaan.

Jokainen täällä on joskus henkensä kaupalla toistaan auttanut ja saanut

samanlaista apua. Jos katoo eläin, tai ihmisten edes arvellaankaan

joutuneen vaaraan, lähtee koko kylä etsimään. Ihmiset ovat ystäviä,

luonto on kaikkien yhteinen vihollinen. Miksei voisi koko maailmankin

elämä olla sen periaatteen mukaan järjestettävissä? Ja niinhän se

suuresti katsoen jo tavallaan onkin. Missä ei ole, siinä se siihen

pyrkii.

Erakon madonna näytti kuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta olevan

omaksuttu tämän paikkakunnan, näiden heinämiesten suojeluspyhimykseksi.

Hän oli heille hyvien säiden haltija, suotuisain ilmojen antaja,

selitti minulle erakko. Lähtiessään illalla kotimatkalle he

poikkesivat, melkein kaikki naiset ja monet miehetkin, hänen luokseen,

vaikka sinne oli noustava melkoinen, jyrkkä rinne. He polvistuivat

hetkeksi sen eteen, näyttivät rukoilevan ja olivat siitä noustessaan,

niinkuin olisivat täyttäneet totutun velvollisuuden. _Oli_ siis jo

olemassa rauhanmadonnan palvelus, rauhanseurakunta, oli rauhanaatteen

uskovaisia--sen alttari, pappi--oli pantu tulevan rauhankirkon

perustus--tosin kaukana suuresta maailmasta, tosin poissa

todellisuudesta yläpuolella pilvien, ehkä vain hämäränä tunnelmana--

mutta se _oli_ kuitenkin.

--Ettekö puhu heille koskaan tuossa madonnan pengermällä? kysyin eräänä

iltana noustessamme.

--Katsokaas, kun minä en osaa puhua. Jospa osaisinkin... Jos olisi

joku, joka selittäisi sitä heille, niinkuin ne nuoret miehet eilen.

Meidän heinäntekomme kestää useita päiviä. Lähdemme aina aamulla alas,

teemme työtä päivän ja palaamme illalla majalle. Sulaudun yhä enemmän

tähän hänen maailmaansa, joka alussa on kuin epätodellista tarua, mutta

muuttuu vähitellen todellisuudeksi, niinkuin ei muuta todellisuutta

olisikaan olemassa. Minäkin palvelen rauhan madonnaa, en tosin

polvistuen ja rukoillen, niinkuin hän ja muut, mutta vieden sille omine

toivotuksineni kukkani minäkin hänen alppiruusupuutarhastaan, joka

aamu, niinkuin se kuuluisi asiaan, niinkuin rikkoisin jotakin vastaan

sitä laiminlyömällä.

Joudun siellä näinä päivinä sielun ja ruumiin sopusointuun, mikä

minulle tulee vain harvinaisina juhlahetkinä luonnossa, saaristossa,

meren rannalla, katsellessani elokuun lämpimänä iltana majakkain

äänetöntä tuiketta, kun suuri kuu samalla seisoo taivaanrannalla--kun

ei voi eikä tahdo katsoa elämän nurealle puolelle ja kun uskoo, ettei

sillä sitä puolta olekaan, että toinen puoli on yhtä kirkas kuin

toinenkin. Ruumiini on suloisesti uuvuksissa tehdyn työn jälkeen, mieli

etsii vain miellyttävää ja viihdyttävää. Tahtoo nähdä kaikki, ei niin

kuin se ehkä on, vaan jossakin "hohteessa". Heikko paimenpillikin saa

sydämen väräjämään ja sielun haltioitumaan. Yksinkertainen virsi

vaikuttaa kuin mahtava orkesteriesitys. On herkkä ei vain tunteille,

vaan myös aatteille, tekee mieli koettaa ymmärtää kaikkea,

vastakkaisimpia suuntia, sitäkin, mitä on ennen tuominnut. Silloin

ennen kaikkea tahtoo uskoa, uskoa mahdottomintakin, sitä, että kaikki,

mitä toivoo, on toteutettavissa.

Ja minä uskoin, että maailmanrauha ei ole enää unelma, ei haave, vaan

että sen täytyy toteutua. Se ehkä jo onkin toteutunut. Viimeinen sota,

ainakin suurten sivistyskansojen kesken, on jo sodittu. Eihän täällä

koskaan tiedä aikaa eikä hetkeä. Ehkä se uusi vuosi on jo alkanut,

joskus meidän nukkuessamme, kello kaksitoista yöllä. Sen tähti on jo

noussut, viisaat miehet ovat sen jo huomanneet. Kanuunia ei enää

laukaista. Linnoitukset jäävät vähitellen sammaltumaan, vallitukset

puretaan... Sotalaivat ruostuvat satamissaan... Kuinka moni entisaikain

linna onkaan nyt museona, kouluna, kirkkona, kirjastona! Kuinka monet

vallit lasten leikkitanterina!

Angeluskellot alhaalla laaksossa soivat lempeästi tyynen illan

hämärässä. Niiden ääni kantautuu sieltä tänne saakka, ehkä vielä

ylemmäkin, ylimmille huipuille, ikuisten jäätiköiden peikkoluoliin. Ne

soivat nyt, juuri tällä hetkellä, yli koko Euroopan mantereen, samana

hetkenä Espanjassa, Ranskassa, Italiassa ... haastellen enkeleinä

maasta maahan, yli merien ja aavikoiden, vuorelta vuorelle ...

lennellen toistensa luo vierailemaan yön hiljaisuudessa, kun ihmiset

valmistuvat menemään levolleen ... sekaantuakseen heidän uniinsa.

Oli ihana tunne, että minulla taas pitkästä ajasta, ehkä oikeastaan

ensi kerran elämässäni, oli usko, usko hyvään, usko oikeuteen ja

ihmisrakkauteen, siihen, että maailma sittenkin paranee, että siitä voi

tulla ihmiskunnan onnela, kun se kerran ymmärtää onnensa ehdot--mikä

ilo, se tunne rinnassa, täältä painua vuorten yli auringon maahan!