Siellä odotti minua iloinen yllätys, toispäiväiset nuoret miehet,
rauhankongressilaiset ja vuorikiipeilijät. He ottivat minut vastaan
jälleentapaamisen yhteisellä kuorotervehdyksellä. Ja isännälle huudahti
heistä muuan:
--No, isä, olette niin tyytyväisen näköinen, kuin olisitte voittanut
uuden opetuslapsen.
--Ah, ei ollut tarvis häntä voittaa, hän on jo madonnan ystävä niinkuin
tekin, ystävät, sanoi erakko hilpeästi.
--Kuinka monta lienette jo voittanutkaan meitä täällä ylhäällä!
--Onhan madonna joka vuosi nähnyt heitä saapuvan yhä useampia, jotka
uskovat ja tulevat uudestaankin häntä tervehtimään. Toivon, että tekin
tulette vielä toiste. Hänen halvimman palvelijansa mieli olisi siitä
kiitollinen ja hyvä.
Tavassa, millä hän sen sanoi, ei ollut mitään tekopyhää
vaatimattomuutta; hän sanoi sen kyllä ujosti, mutta samalla
koruttomasti, kaunis, valoisa ilme haaveellisissa, tummissa silmissään.
Hän oli avannut seinäkaapin, ottanut sieltä leipää ja juustoa ja
asettanut eteeni.
--Olkaa hyvä!
Hän poistui, ja me kuulimme hänen huoneen takana kutsuvan elukoitaan
lypsettäväksi.
Nuorilla miehillä oli ollut onnistunut retki. He olivat olleet tänä
aamuna Wildspitzellä, ilma oli ollut tyven ja kuulakka, monen tunnin
kävely aamupakkasessa heliseviä hankia myöten oli ollut suurenmoisen
ihana. Levättyään tässä päiväsydämen oli heillä aikomus pian lähteä
nousemaan suojamajalle ja yöpyä sinne, ollakseen heti aamun sarastaessa
siellä valmiina valloittamaan Hornspitzen. He olivat herkällä,
hilpeällä mielellä syötyään, levättyään ja nyt iltaviileän tultua
lämmitellessään jalkapohjiaan takan ääressä.
He olivat hekin sen omituisen vaikutuksen alaisina, joka lähti tästä
miehestä, ja yhtä ihastuneita kuin minäkin häneen ja hänen omituiseen
tapaansa ajaa rauhanaatetta täällä yläpuolella pilvien. Ja heillä oli
ilmeinen halu olla hänelle mieliksi, osoittaa hänelle olevansa samaa
mieltä kuin hän,--aivan niinkuin minullakin oli ollut heti hänet
nähtyäni. Sellainen halu valtaa meidät usein lasten ja hyvien ihmisten
seurassa. Se on meissä usein ilmaus siitä, mikä meissä on hienointa ja
parasta. Eikä se aina ole pelkkää kohteliaisuutta eikä ulkokullaisuutta
eikä suosioonpyrkimisen halua--uskomaton, epäilijä, kieltäjäkin löytää,
sellainen tarpeen tullen, uskovan seurassa itsestään tähteitä
lapsuutensa uskosta ja lapsuutensa aikuisista mielialoista, löytää ne
mielihyväkseen ja hakee niiden avulla yhtymäkohtia. Sellainen
ymmärtämisen ja yhtymisen halu ei synny missä hyvänsä, se valitsee
aikoja ja paikkoja, tarviten oikeata ympäristöä ja oikeata tunnelmaa.
Jos me olisimme kohdanneet tämän miehen jossakin muualla, alhaalla
omassa maailmassamme emmekä hänen maailmassaan täällä ylhäällä, olisi
luultavasti jäänyt tulematta se antautuminen niihin aatteisiin ja
tunteisiin, jotka täällä puhkesivat esiin kuin itsestään, kuin
ominamme, ilman muuta aihetta, ainoastaan pelkästä pyrkimyksestä päästä
sopusointuun sen hengen kanssa, joka täällä vallitsi ja johon hän oli
meidät, ainakin minut, virittänyt valmiiksi jo ennen, kuin olimme tänne
saapuneetkaan.
--Te näitte hänen madonnansa ja taulunsa--Eikö ole kovin herttaista
sillä tavalla ilmaista uskoaan ja ajaa asiaansa! puhkesi heistä munan
heti, kun hän oli mennyt.--Jos emme ennen olisi olleet rauhanaatteen
miehiä, olisimme sitä kuitenkin nyt.
Sanoin, että ainoastaan hänen tähtensä tahtoisin uskoa, että hänen
unelmansa pysyvästä maailmanrauhasta jo on toteutunut tai ainakin pian
tulee toteutumaan.
--Miksei se toteutuisi! Miksei maailmanrauha oikeastaan olisi
mahdollinen? tarttui heti toinen siihen kiinni. Ihmehän se olisi, mutta
onhan nykyaika ihmeitä täynnä. Onhan aika aatteellisillakin aloilla
mennyt niin satumaisen huimaavaa vauhtia eteenpäin, tehnyt saavutuksia,
joita tuonnoin ei edes oltu voitu haaveilla, että voi olettaa
mahdolliseksi melkein mitä tahansa, mikä ennen ohi pelkkää satua.
Mikseivät mieletkin muuttuisi sähkön avulla, ennakkoluulot räjähtäisi
ilmaan kuin pommeilla ammuttuina?
--Totta kai!
Ja yht'äkkiä oli siinä--sillä herkkyydellä ja valmiudella, mikä on
ominaista kaikille älyllisesti valppaille, sillä helppoudella, millä
nuorten ajatukset lehahtavat lentoon ja saapuvat päämaaliinsa yli
kaikkien esteiden ja ennakkoluulojen, mistään todellisuudesta
välittämättä--virinnyt rauhanaatteen ylistely ja keskustelu sen
toteutumisen mahdollisuudesta, samoin kuin maailmanliikenteestä
ja -veljeydestä eilen tuolla alhaalla. Käden käänteessä se todistettiin
mahdolliseksi ja otettiin todistelu todeksi, ainakin sillä hetkellä.
Sävel näkyi olevan kaikille tuttu, ja kun yksi antoi äänen, yhtyivät
toiset.
--Mitä rauha kansojen välillä oikeastaan olisi muuta kuin hiukan
laajennusta siitä rauhasta, joka jo vallitsee kansojen keskuudessa!
Koska kokonaiset ihmisryhmät, eturyhmät, puolueet, eri kansankerrokset
ratkaisevat riitansa tuomioistuimien edessä, joita ei vielä kovinkaan
kauan sitten tunnustettu, mikseivät valtiotkin olisi siihen
kypsyneet välisiinsä asioihin nähden? Kun kerran on saatu
aikaan _yhteiskuntajärjestys_, miksei voitaisi saada aikaan
_maailmanjärjestystä_ samassa mielessä? Miksi kansat kävisivät
toistensa kimppuun, kun monia kansoja luvultaan suuremmat ihmisryhmät,
joiden edut ovat paljoa ristiriitaisemmat kuin kansojen edut, eivät
sitä enää tee? Ovathan suurissakin maissa, jopa maanosissakin,
miljoonat ihmiset jo vuosisatoja eläneet toistensa kanssa sellaisissa
väleissä, etteivät he etujensa valvomiseksi ja oikeuksiensa
saavuttamiseksi ryöstä, tapa, polta eivätkä väkivaltaisesti anasta
toisen omaa, hänen maataan, hänen karjaansa, niinkuin silloin, kun
laillista olotilaa ja yhteiskuntajärjestystä ei vielä ollut olemassa.
Miksi ei siis...?
Erakko tuli, tuoden minulle tuopin maitoa. Hän aikoi sanoa jotakin,
mutta poistui ja palasi mukanaan kanervakimppu, jolla virkisti tulta
takassa. Niin pian kuin aurinko oli mennyt vuoren suojaan, oli tullut
syksyn tunnelma huoneeseen, ja elpyvä takkatuli lisäsi kodikkuutta.
--Ja kuitenkin on niiden miljoonain kesken, jotka voivat kuulua eri
kansallisuuksiin, puhua eri kieliä, olla eri uskontoja, jopa eri
rotujakin, olemassa monenlaisia, mitä vastakkaisimpia etuja, ja heidän
keskessään kuohuu kiivaita, hillittömiä intohimoja. Nämä ristiriidat
voivat olla saman kansan yksilöjen tai sen eri kansankerroksien kesken
aivan yhtä vaikeat sovittaa kuin eri kansojen kesken, mutta eihän niitä
enää ajatellakaan ruveta aseiden avulla ratkaisemaan. Riitapuolet
itsekin pitäisivät sitä mielettömyytenä. Jos kerran vuosituhansien
kehitys on voittanut kaikki ne äärettömät vaikeudet, joita on ollut
voitettavana, ennenkuin verikosto on poistettu ja omankäden oikeus
saatu lakkautetuksi, niin tuntuuhan melkein siltä, kuin omankäden
oikeuden ja väkevämmän anastusvallan lakkaamisen kansojenkin kesken
pitäisi voida pudota meille kypsänä hedelmänä puusta.
--Perustus maailmanrauhalle on kyllä jo olemassa...
--Niinkuin Pietarin kirkko on rakennettu sille kalliolle, joka on sen
perustus ... jolle ... virkkoi erakko, silmissä viaton, lapsellinen
ilme.
Hän oli istuutunut ovensuuhun ja kuunnellut siitä. Kaikki kääntyivät
häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.
--Niin, jatkakaa vain, sanoi hän punastuen ja hiukan hämillään.
--Tehkää hyvin ja sanokaa itse...
--Minä sanoin jo...
--Tarvittaisiinhan oikeastaan varsin vähän maailmanrauhan
aikaansaamiseksi, aikoi joku, murteestaan päättäen englantilainen,
kaunis, solakka nuorukainen. Se olisi kahden rodun asia, meidän
anglosaksilaisen ja teidän slaavilaisen. Toinen on meren valtias,
toinen hallitsee jo suurta osaa maailman mannerta. Heidän etunsa ovat
itse asiassa niin vähissä määrin ristiriitaiset, ettei niiden
sovittamiseksi tarvita mitään sotia. Minä Englanti ja sinä Venäjä
voisimme vallan hyvin tehdä ikuisen rauhanliiton ja pakottaa nämä
muutkin kansat siihen liittymään.
--Niinkuin oikeastaan jo olemme tehneetkin, sinä Ranska kolmantena
liitossa, sanoi venäläinen.
--Sinä Saksa yksin et kykenisi rauhaa rikkomaan, virkkoi hento, tumma,
eloisailmeinen ranskalainen, puhuen omaa kieltään, merkitsevästi lyöden
polvelle vierustoveriaan.
--Minä Saksa olen liiaksi käytännöllinen kansa tahtoakseni sotaa teidän
kanssanne, vaikka voisinkin sen avulla saavuttaa joitakin etuja. Me
olemme kauppiaita, ja meidän etuihimme kuuluu, että ostajapiirimme
ostokyky pysyy heikontumatonna. Me emme tahdo työntää ketään pois, emme
valloittaa maita, ainoastaan täyttää tyhjän paikan, tyydyttää
kulttuuritarpeen, silloin kun semmoinen jollakin alalla ilmenee. Me
tulemme tavaroinemme sinne, missä niitä ei ole kotona olemassa. Kun
meille taataan vapaat kulkutiet...
--Jotka teillä jo on...
--Uuden Saksan todellinen edustaja ei ole junkkeri upseeri, vaan
tohtori ja kauppamatkustaja. Kaiseri on yhtä paljon kansansa
ensimmäinen kauppamatkustaja kuin sen ensimmäinen upseeri. Hän ei
koskaan tule vetämään miekkaansa tupesta.
--Niin paljon kuin tuppi heilahdelleekin.
--Niin että herrat minun suhteeni voivat olla täysin levolliset.
--Olet sosialisti, siksi sanot noin.
--Minä en ole, ja sanon samaa.
--Unohdamme Itävallan ja Balkanin.
--Itävalta on rauhan paras tuki, niin kauan kuin vanha Frans Josef
elää.
--Ja Balkanin sodat ovat aina olleet sotia takapihoilla,
ulkopalstoilla, pahankuristen pikkupoikain kahakoita. Kun melu siellä
milloin käy liian häiritseväksi, huudetaan riitapuolet sisään ja
talutetaan korvalehdestä nurkkaan.
--Maailmanrauha on siis sitä myöten valmis, naurahti joku.
--_Se_ huippu on siis valloitettu, sanoin minä.
Keskustelu vilkastui, läikkyen toisesta toiseen, pysyen kuitenkin yhä
tässä samassa. Oli niinkuin jokaisella olisi ollut tarve puoleksi
leikillä, puoleksi todella kantaa siihen rauhan erakon eteen kortensa,
koettaa esittää jotakin sen aatteen toteutumisen mahdollisuuden
puolesta, johon he yht'äkkiä olivat joutuneet innostumaan ja jota
heidän näkyi tekevän mieli todistaa mahdolliseksi.
... Siinä puhuttiin siitä, kuinka nykyisen aseellisen rauhan luoma
olotila lopulta käy sietämättömäksi ja kestämättömäksi, siitä, kuinka
aseiden riisumisen täytyy olla aivan läheisen tulevaisuuden kysymys.
Sillä _onhan_ ajan ollen suorastaan mieletöntä, että miljaardeja
sijoitetaan tuottamattomana, tuhoavana pääomana sotavarustuksiin, kun
niillä, hedelmällisiin ja tuottaviin yrityksiin käytettyinä, ainakin
aineellinen maailma olisi ennen pitkää uudistettavissa. Se _on_
suurenmoinen aate, kaikkein suurimpia! Tulisihan suorastaan tapahtumaan
ihmeitä, jos kaivettaisiin maahan se, mikä on aiottu ammuttavaksi
ilmaan tai upotettavaksi merien pohjaan. Kaikki uudistukset
teollisilla aloilla, joista keksijät, insinöörit, aatteen miehet,
maailmanparantajat uneksivat valloittaakseen maailman, helpottaakseen
liikeyhteyttä ja käyttääkseen hyväksensä luonnonvoimia, olisivat
toteutetut muutamissa vuosikymmenissä. Tunneli Englannin kanavan alle,
Pariisi ja Berliini muutettu valtamerisatamiksi, Afrikan hieta-aavikot
pelloiksi! Kaikki maailman vesivoimat, meren aaltoilu, luode ja vuoksi,
ja auringon lämpö muutettu yhteisillä ponnistuksilla ja uhrauksilla
sähkövoimaksi--ihmiskunta heräisi eräänä aamuna siihen, että se on
tullut pelastetuksi aineellisista huolistaan ja voi antautua tutkimaan
ajattelun ja tieteen korkeimpia kysymyksiä!... Se on saavutettavissa,
mikä tahansa on saavutettavissa, kun vain on olemassa keinot,
aineelliset apuneuvot. Ihmisajatuksen luomisvoimalla ei ole mitään
rajoja, se voi luoda mitä hyvänsä, kun vain on millä luoda... Mikä
aavistamaton uudistus kaikilla aloilla!... Sotavarustusvarat varmaan
riittäisivät sekä vanhuus- että työttömyys- ja sairausvakuutuksen
aikaansaamiseen ... siis koko sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseen.
--Kuinka suuret ovat maailman vuotuiset sotavarustusmenot?
Joku mainitsi huimaavan määrän miljaardeja.
Voiko kukaan sanoa, kuinka paljon se on? Se on summa, jota ei enää voi
ajatella todellisena, reaalisena. Se on sama kuin avaruus, äärettömyys,
suunnaton voima, jonka avulla voidaan saavuttaa kaikki, jonka teholla
ei ole mitään rajoja.
--Saataisiin pian luoduksi yhteishyvän vararahasto kaikkien huonojen
aikojen, tappioiden ja yllätyksien varalle. Ihminen olisi todella
ainoan todellisen vihollisensa, _luonnon_ voittaja ja sen valtias. Sen
voiton se olisi voittanut voittamalla itsensä, luopumalla taistelusta
itseään vastaan.
--Sotamenot ovat luultavasti kaikkina aikoina olleet suhteellisesti
samat, yhtä suuret kansojen varoihin ja väkilukuun nähden. Sodankäynti,
ainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen
verenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa
niin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se
pyrkii.
Veri kihosi heille poskiin, silmissä välähteli.
--Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään,
joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja
maailmanparantajat. Jos on ollut jossakin maassa joitakin vuosikymmeniä
kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.
--Toisin sanoen: sodan haavat paranevat pian--siis: olkoon sodat!
--Ei niin, vaan: tulee sota, joka taas lamauttaa ja hävittää kaiken.
Älköön näitä haavoja siis ollenkaan iskettäkö!
... Entä ne tappiot, jotka sisältyvät ihmishenkien hukkaan, miljoonien
ihmiskunnan parhainten menettämiseen? Sotaa seuraa aina rodun
huononeminen, sanottakoon mitä hyvänsä niiden muka karaisevasta ja
kasvattavasta voimasta. Sota tarvitsee aina parhaat ja nerokkaimmat ja
voimakkaimmat jo valmistuksiinsakin, syttyneenä se riistää ne
rauhallisilta työaloilta, ja ne ne siinä myöskin ensiksi kaatuvat. Niin
kävi Rooman sotilasvaltiossa, niin Napoleonin verilöylyjen aikana.
Rotua jatkamaan jäävät vain vähälahjaisemmat, heikot, sairaat ja
pelkurit. Kuka voi lukea ne nerot ja nerojen alut, jotka maailman
sodissa ovat temmatut pois, ennenkuin ehtivät tehdä sen, mitä olisivat
voineet, ihmiskunnan edistyksen hyväksi!
He kuuntelivat toisiaan vain saadakseen itse sanan vuoroa, hyökätäkseen
aukkoon, minkä toinen jätti.
--Herbert Spencer on osoittanut, että inhimillisen kehityksen laki
luonnonlain välttämättömyydellä päättyy rauhaan ja että täydellinen
rauha ihmisten välillä on loogillinen ja välttämätön seuraus
kehitysopista!
He hurmautuivat yhä enemmän sanoistaan, heidän täytyi saada toistensa
kilvalla päästää nuorekas innostuksensa hulmuamaan viimeisimpien
johtopäätösten liekkinä...
--Kansat eivät enää vihaa toisiaan kansoina. Sota eri maiden välillä on
pian yhtä mahdoton kuin se olisi jonkin maan eri maakuntain välillä.
Rooma, Pariisi, Lontoo, Wien ja Berliini haluavat sotia toisiaan
vastaan yhtä vähän kuin Firenze, Venezia, Pisa, jotka muutamia
vuosisatoja sitten vielä olivat alinomaisissa kahakoissa keskenään
eivätkä voineet ajatellakaan muita ristiriitojensa ratkaisukeinoja. On
tuleva se päivä, jolloin me ranskalaiset, te venäläiset, italialaiset,
englantilaiset, saksalaiset, me kaikki kansat, voimme sulautua
korkeampaan yhteyteen, kadottamatta omia erikoispiirteitämme ja
yksilöllisyyttämme. On syntyvä järjestö, joka yhdistää kaikki maailman
parhaat, on syntyvä _maailmanaivot_, jotka ajatellen kaikkien puolesta,
yhdessä kaikkien kanssa, asettavat valtiollisen, kansallisen ja
yhteiskunnallisen sekasorron sijaan järkevän ja objektiivisen
älyllisyyden perusteet. Sen lainsäädännän sijaan, joka tähän saakka on
syntynyt kanuunankuulain, pommien, miinain ja panssarilaivojen turvin,
on tuleva sovinto-oikeus, suuri kansainvälinen senaatti, joka
Euroopalle, koko maailmalle on oleva se, mitä eri kansoille heidän
parlamenttinsa, valtiopäivänsä ja edustajakamarinsa. Sen aikaansaaminen
on kaiken ratkaisu. Se on riistävä lopullisen sananvallan vallalta ja
väkivallalta.
Uskalsin huomauttaa, että varustukset yhä vain kasvavat, että
sanomalehdet ovat koko kesän lietsoneet sotaa ... tuskinpa vain aseet
koskaan luovuttavat valtaansa... Mutta ei kukaan heistä minua kuullut.
Ja oikeastaan oli minullekin mieluista tempautua mukaan.
--Ette luule, että sellainen tuomioistuin voisi koskaan syntyä? Minä
olen varma siitä, että se syntyy; niin pian kuin se huomataan
tarpeelliseksi, se syntyy. Onhan se oikeus sitä paitsi jo istunut.
Onhan jo vedottu siihen, onhan sen tuomiovalta jo eräissä asioissa
tunnustettu, ja onhan se saanut ainakin joitakin sotia jo estetyksi...
Sen aikaansaaminen tietysti vaatii suuria ponnistuksia, agitatsionia,
on perustettava oppituoleja ... jos ei muu auta, niin ryhdyttäköön
_sotaan_ sen puolesta...
--Eihän toki...
--Mutta onhan ollut uskonsotia, onhan sodittu suurten aatteiden
puolesta, orjain vapauttamisen puolesta, jotka ovat kristillisiä
aatteita... Entä rauhanystäväin toiminta yli koko maailman ...
rauhanyhdistykset, rauhankongressit...
--Näin me puhumme, ettekä te, isä, sano mitään.
Erakko oli istunut ja kuunnellut kaikkea tätä ovensuussa penkin päässä.
Siinä hän johti mieleeni muiston vanhan kansan vaatimattomasta
sydänmaan isännästä, joka nuorten vieraidensa istuessa ja pitäessä
puhetta perällä itse pysytteli pihtipielen tuolilla. Tietystikin hän
oli nämä asiat ajatellut syvemmin ja perinpohjaisemmin kuin ne, jotka
siinä puhuivat. Se, mikä meille oli hetken keskusteluaine, oli hänelle
hengen asia, koko elämän sisällys. Mutta ilme hänen kasvoillaan oli
niin kiinteä, kuin kaikki olisi ollut hänelle uutta, niinkuin hän vasta
nyt ensi kerran olisi näitä kuullut. Vai oliko se vain ilmausta siitä,
että hän iloitsi saadessaan vastakaikua omille mielipiteilleen?
Tuon tuostakin hän vaihtoi paikkaa, aiheettomasti, niinkuin olisi
tahtonut saada sanotuksi jotakin, mutta ei rohjennut.
--Näin me puhumme ettekä te, isä, sano mitään, sanoin uudelleen.--
Kuinka te ajattelette sen kaiken toteutettavaksi?
--Täytyy vain uskoa, ja täytyy rukoilla madonnalta, että se toteutuisi,
niin se toteutuu.
Se tuli hänen kaikkein sisimmästään, oli vilpitön ja välitön purkaus.
--Tahdotteko sillä sanoa, isä, että rauhanaate voi toteutua vasta
sitten, kun vaatimus siitä on muuttunut meissä uskonnolliseksi
velvoitukseksi?
--Sitä minä juuri--ja että kaikkien kirkkojen on tultava rauhan
temppeleiksi--jokaisessa kirkossa tulee olla alttari rauhan madonnalle
--vasta sitten, kun kaikissa kirkoissa rukoillaan ja saarnataan, että
tuhatvuotinen rauhan valtakunta tulkoon ... koska kristinusko sen
vaatii ... siksi, että...
Hänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut
pitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut,
sanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.
--... koska se on jo siihen menossa ... sillä se on Kristuksen käsky
... ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä
--sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se
on tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta
eikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä...
Minusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä
sille, mitä oli sanonut ... että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut
tilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen
kasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen--niin
ainakin minusta näytti--hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme,
jota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän
poistui.
Olisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät
nuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi
hetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle
tasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu
tuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä
oli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän
tavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.
Enhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten
miesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten
erakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin
pintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma
usein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin
totista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia _niin_ suuri, _sen_
arvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa _ainoastaan_ uutena
uskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava,
jos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen
päämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset
maailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa
edellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä
marttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava _asiana_, niinkuin
aatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin
evankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.
Olinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.
Se oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.
--Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä
joku.
--Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa
hänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.
--Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!
Opas tuli ja ilmoitti, että oli lähdettävä, jos mieli ehtiä ennen
pimeän tuloa suojamajalle, mistä jäätikkövaellus ylös Hornspitzelle
aamulla varhain oli alkava. Nuoret miehet alkoivat järjestää lähtöään,
solmita kengänpaulojaan, sitoa reppujaan. Tultuaan valmiiksi heittivät
he taakat selkäänsä, tarttuivat sauvoihinsa ja menivät ulos. Erakko oli
puutarhassaan alppiruusupensaidensa keskessä. Heleänpunaiset kukat
pitkissä varsissaan ulottuivat häntä melkein polviin. Hän seisoi siinä
kehystettynä kahden kallion aukkoon, josta ilman mitään ylimenoa
avautui laakso ja järvi ja kaikki se maailma siellä hennossa,
pehmoisessa iltavalaistuksessa. Hän tuli, kädessään kimppu
alppiruusuja, joista hän hyvästiksi ojensi yhden kullekin lähtevistä,
virkkaen kuin usein kerratun toivotuksen:
--Muistoksi rauhan madonnan puutarhasta.
Silloin heistä yksi, ranskalainen, keksi sen. Ottaen lakin päästään
irroitti hän sen lieren ympärille kiinnitetyn kiehkuran valkoisia
edelweisseja. Ymmärtäen heti hänen tarkoituksensa tekivät hänen
toverinsa samoin.
--Isä, sanoi hän. Nämä kukat ovat kalleinta ja rakkainta, mitä meillä
tällä hetkellä on. Olemme ne poimineet, joskus ehkä hiukan henkemme
kaupallakin, jyrkänteiden teiden rinteiltä ja kuilujen partailta,
viedäksemme ne mikä morsiamelleen, mikä siskolleen, mikä nuorelle
vaimolleen. Pyydämme teitä ottamaan ne meiltä muistoksi muutamista
täällä viettämistämme mitä mieluisimmista hetkistä ja laskemaan ne
vaatimattomana uhriantina rauhan madonnan alttarille.
--Te uskotte häneen?
--Uskomme, joskin ehkä hiukan toisella tavalla kuin te, isä.
--Rauhan madonna ei ole koskaan saanut lahjaa, joka olisi ilahuttanut
hänen mieltään enemmän kuin nämä.
Ja liikutettuna hän puristi jokaisen kättä vastaanottaessaan jokaiselta
hänen lahjansa. Se oli hieno, miellyttävä kohtaus, joita voi syntyä
vain hienojen, sivistyneiden, hyvien ihmisten välillä. Olisin tahtonut,
että hurraa olisi kajahtanut heidän jälkeensä ja liinat liehuneet
heille hyvästiksi.
He menivät. Erakko seurasi heitä näyttääkseen heille tien pään. Jäin
istumaan penkille majan ulkopuolelle.