II.

Olin seuraavana aamuna toivioretkellä ylös vuoristoon. Mieleni oli heti

herätessäni siinä vireessä, että minun on siirryttävä sinne. Oli

sunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mitään erikoista määrää; tunsin vain

tarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemmä, jollekin toiselle

tasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehiä

_heidän_ huipuilleen enkä niitä heidän tavallaan valloittaa, niin

nousenhan, minkä minä jaksan. Missä ikuinen hanki loistaa kaikkein

häikäisevimmin, missä tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en

pääse, mutta ehkä kuitenkin niin ylös, että saan jonkin rinteen

juurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja levätä yöni

jossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien päällä. Niissä on aina

jotakin yläilmojen tuoksua, jotakin viileää pohjolaa, niinkuin

merenrantaheinässä on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyhää

suitsutusta, joka tuntuu vaatteissa vielä päiviä, niinkuin pyhän savun

tuoksu kirkonkävijöille jää muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista

alttaritauluista ja mielen hartaudesta.

Laakso, järvi ja koko vuoristo oli lähtiessäni vielä aamu-usvan

peitossa. Kuului laivain vihellyksiä järveltä, mutta laivoja ei

näkynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisivät, ja paimenet

huhusivat, mutta niitä itseään ei näkynyt. Maailmanliikenne tunnelien

suulla, josta sen tie kulki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, oli

sekin kätkössä. Junien kulun säännöllisestä kuminasta päättäen se kello

kyllä kävi, vaikkei näkynytkään sen heilurin liikettä.

Kiipesin jyrkän rinteen, satakunnan metriä ylöspäin järvilaaksosta,

toisen ylemmän laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston

linnaan ja josta syöksyi vuoripuro laaksoon, usvan sisään, niinkuin

manalaiseen kurimoon. Kaupungit, kylät, kirkot, järvi ja sen rannat,

kaikki _se_ maailma siellä oli jäänyt kuin pilven alle, tämä täällä

pilvien päällä oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimmän

auringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yläilmojen ja

taivaan kanssa.

Tie lähti suloisessa, viileässä aamun paisteessa viemään vuoripuron

vartta, joka milloin hyrskähteli pikku nivoina puiden siimeksessä,

milloin vilisi tyynempänä virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet

milloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin

linnanpihoiksi. Ylhäältä sulavien lumien salalähteistä ruiskahteli

suihkuja kuin joistakin katonpäällisistä säiliöistä, muuttuen ennen

alastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niitä heilauttaessa

voivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyjä.

Laakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon perällä sininen jäätikkö,

ja kuin alttaritaulu sen yläpuolella valkoiset huiput.

On yht'äkkiä niin juhlallisen epätodellista kuin arkena kirkossa.

Syntyy ajatus: kuinka eivät urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka

mitään? kuinka täällä _voi_ olla niin äänetöntä--täällä, jossa voi

karjua ja pauhata ja jyristä, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa?

jossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi

ryöpsähtää koko laakson täyttäväksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden

mennessään kyliä ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus

vuoren räystäällä paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa--niin purkautuu

ukkonen, jonka räjähdykset monistuvat rinteestä rinteeseen

loppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, metsät,

röykkiöt _voivat_ olla niin vaiti, että jos niitä ei näkisi, ei voisi

aavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin?

Valmistaako se ehkä jotakin yllätystä? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa?

Katkeavatko pian jotkin herkät kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen

lumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehkä jo ennen

iltaa, kaikki toisin?

On yhä enemmän, niinkuin tämä kaikki olisi vain haavetta. Todellinen

maailma on siellä jossakin näkymättömissä, kuulumattomissa syvyyksissä,

suuren sumumeren pohjassa, jossa meressä tämä vuorisaari ui niinkuin

Islanti valtameressä, Atlantin ja Jäämeren vaiheilla. Siellä ovat

kaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole

tarvis olla missään tekemisissä. On niinkuin joka kerta, kun astuin

purteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja

piha-aitojen yli hiihdin tiettömään korpeen ja korvesta rannattomille

soille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, missä ei ole

mitään oloja eikä suhteita eikä voi syntyäkään. Tämä tässä ei kaikessa

jättiläisvoimassaan tyrkytä mitään eikä pakota mihinkään. Ei tarvitse

olla mitään mielipidettä mistään, ei ratkaista mitään, ei olla millään

kannalla mistään. Ajatukset tulevat ja menevät, sattumalta, ilman

mitään aihetta ja ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa. Niinkuin

linnut oksalle ja oksalta pois--joka kyllä liikahtaa, mutta jolle on

yhdentekevää, mikä sitä liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En

tiedä, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyllä,

omiksi iloikseen, ja tervehtävät vain ohimennessään. On suloista olla

niiden kanssa tämmöisissä rauhallisissa, miellyttävissä suhteissa--ne

kun tavallisesti kiusaavat ja painavat.

Ei kukaan kysy, mitä uskon vai enkö usko mitään. Ei mikään omassa

itsessäni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin minä tuntisin voivani

uskoa mihin hyvänsä, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten

haaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta,

tuhatvuotisesta valtakunnasta--joihin he tuskin itsekään uskoivat,

vaikka koettivat siitä innostua.

Tuolla on Wildspitze. He ovat ehkä parhaillaan siellä valloittamallaan

huipulla tai ehkä jo, käyttäen hyväkseen aamukylmän aikaa, astelevat

sieltä alas hauraita hankisiltoja myöten jäätiköiden kuolemankuilujen

yli. Mitä he näkivät? Peittikö usva näköalan? Oliko koko heidän

retkensä siis siihen nähden turha? Mutta jäihän tyydytykseksi ainakin

se, että he tiesivät tehneensä kaiken, mikä oli heidän voimissaan.

Olihan siinäkin. Onhan elämän suurin ilo enemmän pyrkimisessä kuin

saavutuksessa.

Olen kävellyt itseni uuvuksiin, täytyy levähtää.

En pääse koskaan semmoisiin korkeuksiin minä, en lähimaillekaan; kun

muut heiluttavat hattuaan ylös avaruuteen, tallustelen minä reppu

selässä ojan pohjaa. Eikä minulla ehkä olisikaan heidän uskoaan eikä

heidän pyrkimisensä intoakaan, vaikka olisi heidän voimansakin. Mistä

sen saisi siellä meillä? Kotoiset huiput ovat matalat ja näköalat

ahtaat. Siellä matelee niin usein esille kysymys: mitä kuuluu meihin

maailmanmeno? Mitä meillä on hyötyä siitä, olipa se millainen tahansa?

Paraneeko meidän asiamme siitä, että maailma paranee? Pitäisikö

rakastaa ventovierasten ihmiskuntaa vain sen vuoksi, että se on

ihmiskunta? Hurmautuako siihen, että joskus, ehkä vasta tuhansien

vuosien päästä, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken?

Joka toteuttaa kaikki haaveet siitä, mikä on oikein ja mikä totta?

Ja kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi

kannattaa elää. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mitä toteutuu

todellisuudessa? Kun ei ihmiselle ihmisenä koskaan toteudu mikään, tai

ainakin äärettömän vähän--niin tuskinpa ihmiskunnalle ja

maailmallekaan? Mikä toteutuu vuorenkiipijälle? Hänessä on laaksosta

lähtiessään tunne, että hän pääsee, joskaan ei taivaaseen, niin ainakin

vähän lähemmäksi sitä. Mihin hän lopulta päätyy? Kuta ylemmä hän tulee,

sitä karumman hän kohtaa. Puut pienenevät, katoavat, tulee vastaan

vaivaiskoivu ja kanerva, sitten nurmikko, yhä surkastuneempi, sitten ei

sitäkään, vain kiviraunio ja sen yläpuolella ikuinen lumi ja kuoleman

kylmyys. Sen hän siis saavutti. Taivas hänen yllään ja ympärillään on

kyllä laajemmalla alalla, mutta ei yhtään lähempänä. Todellisuuden

tietä ei päästä edes ikuisuuden portillekaan. Ainoastaan haaveiden

lentimin sinne todella tullaan. Sillä ainoastaan kuvittelun takana ei

ole kuolemaa ja hävitystä ja ikuista jäätä, koska haaveesta syntyy uusi

haave yhä ylemmä ja ylemmä kiertävänä portaana.

Haaveesta ei koskaan pety, sillä kukaan ei ole nähnyt sen

toteutumattomuutta eikä vaadi sen toteutumista. Ainoastaan unelmiensa

tietä on ihmiskunta pyrkinyt ja päässyt toiveittensa viimeisille

perille. Niiden avulla se on luonut itselleen taivaansakin. Jo tuhannen

tuhansia vuosia sitten se on kaikkein viisaimpiensa viemänä tullut

siihen, että sen onni ei ole ollut rakennettavissa missään muualla kuin

siellä--mistä ei ole mitään ja mistä ei kukaan tiedä mitään. Se ei ole

koskaan todenteolla uskonut uskotteluihin maan päällä toteutuvasta

onnesta, ei että se sille koskaan saataisiin jotenkuten järjestetyksi

täällä. Heidän haaveensa kansojen veljeydestä, maailmanrauhasta, siitä

maapallon yhteisestä aikataulustakin täytyy olla vain haavetta,

voidakseen olla jotakin. Eihän se tuo ihmiskunta ajan pitkään siedä

silmiensä edessä mitään, minkä se on rakentanut. Niin pian kuin se on

saavuttanut jotakin, särkee se itse omat saavutuksensa. Samalla

voima-aineella, millä se poraa kanavan kahden valtameren välille, tai

puhkaisee tunnelin tieksi valtakunnasta toiseen, se räjähdyttää ne

umpeen. Se kyllästyy kuin lapsi leluihinsa, joka rakentaa hiekkaan

kauniin kaupungin muureineen, torneineen ja linnoineen, ja juuri kun on

sen saanut valmiiksi, pyyhkäisee sen sileäksi maan tasalle...

Mutta toisekseen ...

Olin levännyt, nousin; kuului riemuisa joiku joltakin karjamajalta,

johon hetken päästä vastasi toinen yhtä riemuisa joltakin toiselta

alpilta...

... _kun_ ihmiskunta ei kuitenkaan henno sitä haavettaan jättää? Kun

sen herkimmät hermot, sen runoilijat, ajattelijat, tietäjät, sitä

lakkaamatta aavistelevat ja siihen uskovat--kun karuimmat käytännönkin

miehet toimivat siinä hengessä, niin on heillä siis siitä ei vain

toivo, vaan näyttää välistä, kuin olisi heillä siitä varmuus. Mistä on

heillä se varmuus? Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa,

koska haave siitä on voinut elää ja muisto pysyä? Ellei ihmiskunta

joskus olisi menettänyt jotakin Eedeniään, ei usko sen

takaisinvoittamisesta olisi voinut elää kautta vuosituhansien. Miksi se

kuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaperäistä havinaa

hiljaisina öinä ja tyyninä, kirkkaina päivinä? Miksi se ajattelee

onneaan aina jossakin muodossa mahdolliseksi? Selittäähän se jokaisen

uuden keksinnön tulevaisen onnensa enteeksi ja takeeksi. Se tahtoo

luoda sen uhallakin--kaikki kansat sitokoot itsensä sitä varten yhteen

köyteen niinkuin vuorillekiipeilijät, sen huippua valloittaakseen...!

Kasvaahan näiden tällaisten uskovain luku yhä.

Istuskelin puron reunalla, jonka vesi oli sinisempi kuin taivas,

lepäilin nurmikoilla, joiden nukka oli hienompi kuin salonkimaton,

hengitin ilmaa, jossa oli mäntymetsän pihkan ja lämminneen kiviseinän

ja sulavan jäätikön yhtynyttä tuoksua...

Miksen uskoisi minäkin siihen, koska kerran koko maailma uskoo? Kun

nuoret miehet siihen innostuneina nähtävästi lisäävät sillä uskollaan

olemisensa iloa ja matkailunsa hauskuutta, miksen minäkin soisi

itselleni iloa ja mielenkevennystä siitä, että maailmassa kaikki on

niin hyvin, kuin suinkin voi olla, ja että se on kehittymässä yhä

parempaan päin. Sillä tunteella mieltäni täyttääksenihän minä

oikeastaan aina lähdenkin matkoille ... päästäkseni onnellisiin ja

ihaniin maihin ja nauttiakseni kaikesta niiden kauniista. Aivan

niinkuin ennen nuorena, kun sisäisen olemisen ja elämisen riemun

pakotuksesta nousin purteeni, jonka valkeat purjeet lepattivat

levottomina rannalla, ja lähdin ja laskin ulapoille vetävässä tuulessa,

keinuin keinumistani--ja niin oli taivaani _siinä_ ja onneni siinä,

tarvitsemattani odottaa sitä haudan takaa.

Täytän siis nytkin sillä tunteella mieleni. Käyskentelen ensin täällä

näissä viileissä laaksoissa tämän ihanan kesän, siirryn syksyn tullen

alppien yli, vietän talveni Caprissa--maailma on luotu minun ilokseni,

minun on lupa ottaa siltä kaikki, minkä se voi minulle antaa.

Tartun taas sauvaani ja lähden. Polku on poikennut laakson keskestä ja

alkanut viedä sen toiseen laitaan, josta metsäinen loiva rinne nousee

nousemistaan aina sinne, missä metsänraja päättyy. Olen pian

hongikossa, viileässä pylvästössä, jonne päivä pääsee vain tihkuen

tunkemaan latvojen läpi. Puro on jäänyt laakson toiselle puolelle,

näkymättömiin, kuulumattomiin. Yht'äkkiä on edessäni tienristeys, josta

toinen polku vie suoraan eteenpäin, toinen lähtee pyrkimään rinnettä

ylös. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: "Maailman Rauhan

Majalle."

Tästä lähtee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen näkivät kiikarissa

ja joka uskoo siihen, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut

maan päällä?

Kuuluu ääniä ja askelia jostakin ylempää, ja samassa huomaan tulemassa

alas kaksi vanhaa miestä, samat, jotka eilen olivat lähteneet tänne,

oltuaan edellisen yön meidän ravintolassamme, valkopartaisia, mutta

vielä reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yhtäläinen kuin

sotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me

tervehdimme.

--Menette majalle?

--En tiedä vielä...

--Menkää, herra, menkää ... maksaa vaivan ... ah, hän on merkillinen

mies, todella merkillinen!

Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut

syntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu

kestäisi.

--Suoraan ylös ... korkeintaan kolme tuntia.

Tie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee. Astun

kuin umpiportaita, näkemättä ympärilleni, tietämättä, kuinka korkealle

olen saapunut. Siellä täällä on käänteen päässä levähdyspaikka, milloin

puupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen

istumasijan edessä on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin

tervehdyslause. Eräässä on: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne

kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Toisessa on: "Kaikki ihmiset tulevat

veljiksi kerran." Kolmannessa: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa,

toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan." Eräässä notkelmassa seisoo nuorta

metsää runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia

ilmaisemaan: "Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta

meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota." Sen

vieressä on toinen taulu: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussaan toistensa

kanssa _ylöspäin_, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä kustakin solakka

huojuva honka."

Sitten tulee samassa metsässä toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:

"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia

muita puita, en minä pysyisi pystyssä myrskytuulen tullen."

"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sillä

tuemme toisiamme."

"Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen

uskoo."

"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen

alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo."

Katselin ensin noita kirjoituksia samalla silmällä kuin niitä

aatteellis-isänmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita täällä tapaa

jokaisen talon ja ravintolan seinällä. Mutta on tässä kuitenkin jotakin

muutakin kuin vain vanhaa, hyvää tunneherkkyyttä. Nuo lauselmat eivät

ole pelkkiä koristeita, niiden takana on kaikesta päättäen miehen oma

hartaus ja häntä elähdyttävä aate. Hän on nähtävästi innostaja, joka

koettaa vaikuttaa käännytettäviinsä jo ennen, kuin tulee

kosketuksiinkaan heidän kanssaan. Joudutan nousuani nähdäkseni, minkä

totuuden seuraava taulu tulee sisältämään.

Siinä on kivestä veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden

reiästä lirisee vettä, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse

solisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty

puukauha. Paateen on hakattu sanat: "Rauhan madonna lähettää sinua

vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle

Lähteelleen."

Virkistyn jo pelkästä siitä herttaisuudesta ja somuudesta, millä tämä

on tehty, ajateltu ja sanottu. Mikä runoilija, mikä haaveilija siellä

asuukaan tuolla ylhäällä! Ja yhä enemmän kiinnittää mieltäni mies, joka

täällä erämaassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sitä puiden ja

kivien ja purojen välityksellä. Joku Assisin Fransiskusko?

Tie käy jyrkemmäksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin

porraskäytävää haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan

päässä on pengermä, niityn pyörylä, kasvaen ääriään myöten

alppiruusuja, uhkuen niitä kuin kukkasmaljakko. Siinä on taas

kirjoitus: "Tulija, taita tästä ruusu ja vie se viemisiksi Pyhälle

Äidille!"

Tein, niinkuin hän pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen hänen

jumalattarensa jalkojen juureen jossakin siellä, missä sen ehkä tapaan.

Mies tuolla ylhäällä näyttää todella palvelevan aatettaan uskontona.

Annan mieleni yhä enemmän täyttyä tunteesta, että kuljen tässä kuin

jossakin pyhässä lehdossa, olen nousemassa jollekin pyhälle vuorelle.

Vaikkei hänen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen

koettaisi omistaa sitä itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sitä

palvella, koska hän sen suo! Sellainen taipumus yllättää usein, kun

tulee kosketukseen välittömän tunteen tai vilpittömän uskonilmauksen

kanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielellään antautuukaan

kreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ääressä, joka seisoo

jonkin temppeliraunion päädyn edessä, tai katolilaisen hartauteen hänen

kirkkonsa hämäryydessä, tai vaeltaessaan toivioretkeläisten seurassa

jollekin heidän pyhälle paikalleen.

Löysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, metsärajan yläpuolella

olevalta niittypengermältä, korkean, jyrkän kallioseinän alta. Se oli

katettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen,

keltatukkainen, ystävällisesti hymyilevä äiti, polvellaan lapsensa.

Äiti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu käärmeeksi,

lapsella oli olevinaan toisessa kädessään rauhan palmu, toisessa

maapallon kuva. Veistos oli kömpelöä, mutta harrasta tekoa. Sen edessä

oli hylly niinkuin alttari, jonka päälle asetettujen alppiruusujen ja

muiden pikku-uhrien joukkoon minäkin asetin omani. Alttarilla paloi

öljytuohus himmeän lasin alla. Sen vierestä vuoriseinän alta kihelmöi

lähde maasta.

Näköala madonnan ja hänen lapsensa vihreältä niityltä on kaunis kuin

autuaan uni, ihanuuden ja sopusoinnun, rauhan ja onnen, suurenmoisuuden

ja somuuden näyte, jonka vertaista vastavalmistunut maailma

ensimmäisenä sapattinaan tuskin lienee voinut tarjota tekijälleen.

Siihen on levähdytetty kuin vartavasten katseltavaksi kaikki, mitä

luonnolla, viljelyksellä, sivistyksellä yleensä on annettavana, kehitys

autioimmasta erämaasta vanhan sivistyskeskustan täyteläisimpiin

muotoihin.

Usma sieltä alisista maailmoista on jo aikoja sitten noussut taivaalle

ja kiteytynyt liikkumattomiksi hattaroiksi huimaavaan korkeuteen. Suuri

sinisenvihreä alppijärvi, melkein kuin meri, heloittaa ja hehkuu

iltapäiväauringon kirkkaimmassa, pehmeimmässä valossa, ollen

paikoitellen sileä ja tyven ja liikkumaton, paikoitellen väreillen

satunnaisten tuulahdusten synnyttämänä tummempana virinä. Järven

perimmässä pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine

huoneriveineen, joista ovat kuin vaahtopärskeitä huvilat ylempänä

olevilla rinteillä. Järven ranta ylt'yleensä molemmin puolin on kuin

katkeamaton päärme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyliä, taloja ja

huviloita. Rannan ja vuoriston välillä on loivasti nouseva viljelty

kaista, missä leveämpi, missä kaitaisempi--vainioita, hedelmä- ja

viinitarhoja. Järven selällä risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen

yli rannalta rannalle. Rannoilla kiitää junia, pistäytyen tunneleihin

ja tullen niistä ulos. Siellä elää, tykkii ja toimii. Kaikki _näkyy_

tänne, mutta ei mitään _kuulu_.

Mutta kaiken ympärillä kaartuvat vuoret, ensin alempana metsäiset,

niittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niitä

ylempänä karujen, harmaanruskeiden kiviröykkiöiden maailma ja kaikkein

ylinnä ja äärimmäisenä kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton

erämaa lunta ja jäätä--jota kaikkea rauhan madonna ja hänen lapsensa,

kaiken tuon heistä mitään tietämättä ja välittämättä, katselevat,

kasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkivä, hiukan ujo ja avuton ilme.

Suoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös

korkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään

luminen hiippa--osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut,

ikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on

kylmä, tunteeton ja jylhä. Se näyttää olevan välinpitämätön kaikesta,

satoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ympärillä, tai

hivelikö suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekevä, mitä ihmiset

siellä alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai

ovat saamatta. Mitäpä tätä pilvenpiirtäjää jumaluutta, liikkumatonta

Buddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mikään--

järjestäkööt itse asiansa, eläkööt tai kuolkoot! Mitä he ovat

saavuttaneet? Eikö suurin osa maailmaa yhä vieläkin, miljoonia vuosia

valmistumisensa jälkeen, ole suolaisten merien, hedelmättömien arojen

ja hieta-aavikkojen, rämeiden, aarniometsien ja kiviraunioiden

peitossa? Huippu tuossa lienee nähnyt, kuinka monta kertaa lieneekään,

lumen ja jään nousevan ja hukuttavan hänet kaulaansa myöten--sulavan

kyllä ja väistyvän pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tietää ajat,

jolloin ei tästä näkynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää

olentoa, ihmistä kaikista vähimmin. Ne olivat tulleet, ehkä montakin

kertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti,

katoamaan uudelleen.

Huippu tuossa ei ole milloinkaan ollut missään kosketuksissa sen

maailman kanssa, jonka hän tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt

kehittyvän allaan. Eikä sillä ole nytkään sen kanssa muuta yhteistä

kuin se, jota hänen harteillaan pesivä pyhä lintunsa korppikotka

ylläpitää laakson ja vuoriston välillä, täällä pesiessään, sieltä

ryöstäessään, täältä vaaniessaan, siellä iskiessään, sieltä hakiessaan,

tänne tuodessaan uhrinsa hänkin--verisen karitsan, ehkä lapsenkin,

jonka se tuolla ylhäällä raatelee ja syö. Siellä on _se_ jumaluus ja

siellä sen palvelijan uhrijätteet, vaalenneet luut ja kellastuneet

kallot--ja tuossa on rauhan madonna ja _sen_ palvelijain uhrilahjat,

alppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihinkään maalliseen

eikä inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eikä sääliä eikä osanottoa, on

kuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran säädettyään ei itsekään

enää voi niitä muuttaa, jota ei kukaan tunne eikä palvele, mutta jonka

kerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja määrää iankaikkisesta

iankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa

jokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja tähän, tuon

jylhän, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkkätunteinen

ihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka

avulla hän aikoo kääntää maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna

siitä, että aate on juuri tuolta ylhäältä kotoisin ja tulee

laskeutumaan sieltä tätä tietä alas niinkuin enkeli rusopilvessä. Onhan

se liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista,

tuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia--itsensä

pettämistä--mitä varten sitä on ja pitää olla, miksi siitä ei päästä,

kun se kuitenkin on epätotta, silmien lumetta--sillä kaiken takanahan

on kuitenkin kuolema?

Ei! Ovatko nyt taas _ne_ peikot kimpussani?

* * * * *

--Jumalan tervehdys teille! kuulin miellyttävän, soinnukkaan äänen

sanovan jossakin takanani.

En ensin nähnyt siellä, mistä se tuli, muuta kuin harmaanruskean

vuorenseinän. Sitten siellä liikahti, ja vuoripolun viimeiseltä

askelmalta laskeutui minua kohti keski-ikäinen mies, yllään

vuorenvärinen karkea munkin viitta. Hän oli avopäin, tukka tuuhea ja

paksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea

ja puhdas ja luottamusta herättävä. Silmät olivat rauhalliset ja

kirkkaat ja melkein lapsellisen vilpittömät. Niiden alla ja ympärillä

olevissa uurteissa oli merkkejä jostakin menneestä rasittuneisuudesta,

niinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin

ehtinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä, oli hän jo jollakin

salaperäisellä, koko olennostaan huokuvalla miellyttäväisyydellä

vetänyt minut itseänsä lähelle. Hänen miehekäs ja luottavan luja

kädenpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli hänen ujo,

melkein arka ilmeensä, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yhtä

mieltä hänen kanssaan.

Häntä seurasi kintereillä suuri, hallava, verkkaisesti asteleva

paimenkoira, heiluttaen minulle häntäänsä niinkuin vanhalle turulle;

sen kaulassa riippui pieni puulekkeri.

--Herra on matkalla vuoristoon ... onko kauaskin?

--Teki mieleni vain tavata teitä.

--Minuako? sanoi hän melkein hämillään. Olette tervetullut majalleni,

mutta silloin täytyy teidän tyytyä lepäämään yönne heinävuoteessa.

--Juuri sitä haluaisinkin.

--Niinkö? ... no sitten! hymähti hän ymmärtävästi ... ja oli, kuin

olisi siitä alkanut punoutua tuttavuuteen vievä side välillemme.--

Sallitteko, että tarjoan teille hiukan virvoketta?

Hän kutsui koiran eteensä, komensi sen istumaan ja laski lekkeristä

viiniä maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennettyäni sen ja kiitettyäni

ei hän näyttänyt tietävän, mitä virkkaisi, enkä minäkään keksinyt muuta

kuin:

--Ihana paikka tämä.

--Niin, eikö totta...

Minulla oli vastustamaton halu heti päästä häntä lähelle, puheisiin

hänen kanssaan siitä, mikä oli hänen elämänsä, mikä täytti hänen

mielensä kaikesta siitä päättäen, mitä tänne noustessani ja tässä olin

nähnyt, kaikesta siitä epäilystä huolimatta, mikä vielä hetki sitten

oli jäytänyt mieltäni.

--Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut löytää parempaa levähdyspaikkaa

matkallansa alas maailmaan, sanoin.

--Olette hänen ystävänsä! tuli hänestä lämpimästi.

--Kukas ei sitä olisi...

--Ah, eivät kaikki vielä ole...

--Mutta toivokaamme, että he kerran siksi tulevat.

--Se on minunkin toivoni.

--Oletteko asunut kauankin täällä ylhäällä?

--Liki kymmenen vuotta.

--Ilman toveria?

--Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei...

--Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin

jalkainsa alla.

Hän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja

samalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.

--Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain

voisi uskoa.

--Mihin uskoo, se toteutuu...

Hän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän

sen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä

kaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen,

järkkymätön vakaumus: "Koska _minä_ uskon, niin se toteutuu." Siinä oli

nähtävästi koko hänen elämänsä hermo.

--Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua

selkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan

selkäänsä.--Ei, se on minun oikeuteni ... teette minulle suuren ilon

... pahin taival on vielä jälellä.

Lähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että

hän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa,

jota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa

olisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi

ollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada

tukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani.

Saattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin,

varoittaen minua pahimmista paikoista.

Koko se maailma, mikä äsken oli näkynyt madonnan niitylle, oli kadonnut

jonkin harjanteen taa. Ei näkynyt muuta kuin röykkiötä röykkiön takana.

Tie kulki kerran syvänteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen

lammikko, missä uiskenteli irtaantuneita jääpalasia ja lumilohkareita,

jotka luultavasti eivät sulaneet koskaan. Ei missään näkynyt vihreyden

merkkiäkään. Siellä täällä kohosi lumihuippuja lähempänä ja kauempana,

ja heti niiden alla siinteleviä jäätiköitä. Jossakin kuului veden

lorinaa, vaikkei vettä näkynyt. Ei muuta kuin jäätä, lunta ja kiveä--

poissa koko se maailma, joka oli näkynyt madonnan niitylle, ja sijassa

huippuhirviövaltiaan niinkuin mikä vihollismielinen maailma, pakanamaa,

jossa lempeillä valloilla ei ole mitään jalansijaa. Tuli tunne,

niinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin

kylmenemistään kylmenevään, kivettymistään kivettyvään.

Mihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut

vaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyväksi! Eikö rauhanaatteella ollut

sijaa tuolla alempana? Eikö se olekaan siitä maailmasta?

--Onko vielä pitkä matka majallenne?

Hän oli minua hiukan edellä, pysähtyi ja odotti, ja kun saavutin hänet,

näin kahden harjanteen välissä ylöspäin umpinaisen ja alas etelään päin

avonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengermän kuin

nurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimetsä.

--Onko tässäkin erämaassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, että täällä

voi mikään kasvaa?

--Auringolle ja etelän lämpimälle ei ole mikään mahdotonta, hymähti

hän.

Paikka oli yhtä harvinainen kuin sen asukaskin.

* * * * *

Asumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivistä, katto

ohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etelään päin. Leveän

räystään alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin

istutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etelään oli suojaava

harjanne niin laajassa kaaressa, että sen sisään mahtui kokonainen

metsikkö pientä tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa

kuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen räystääseen. Metsän takana

kihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisenään, keltaisenaan eri

alppikukkia, paikoin vihreänä nurmikkona, jolla käyskenteli joitakin

lampaita ja vuohia.

--Oletteko itse kaiken tämän tänne rakentanut:

--En ole rakentanut, ainoastaan ylläpitänyt. Tämä on entinen

metsästysmaja, jonka sen omistaja, eräs vanha, hurskas ylimys,

lahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, että tappaminen on syntiä.

Hän pyysi minua käymään sisään. Astuin käytävään, joka jakoi huoneen

kahteen osaan ja jonka yllä oli vastatehdyille heinille tuoksuva

ullakko. Toisella puolella käytävää näkyi olevan saman katon alla

karjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka perällä roihusi

risuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli

pöytä ja seinään kiinnitetyt lavitsat.