I.

Lieneekö missään niin viihdyttävää katsella maailmaa ja mietiskellä sen

menoa kuin vuorilaakson pikkuravintolan edustalla, seinämäpenkiltä,

räystäskaton alta. Siinä ei juuri koskaan tuule, ja siinä on ainainen

auringon ja sateen suoja. Ennenkuin päivä ehtii niin alas, että se

kuontuisi paistamaan räystään alle, joutuu se jo vuoren peittoon, ja

kun sade laakson pohjassa melkein aina putoo kohtisuorana, ei se pääse

tunkeutumaan syrjästä siihen, missä istumme. Satoipa tai paistoi, aina

siinä istuu joku matkamies tai talon vakinainen vieras, jalat ojoina

pöydän alla, selkä seinään nojaten, katse suunnattuna ylös vuoristoon.

Kaikkein tavallisimmatkin kasvot, kaikkein kylmin ja järkevin silmä

saavat siinä jonkinlaisen haaveilevan, hyväntahtoisen ilmeen. Ja

ennenkuin vuoriston varsinainen asukas menee iltaisin levolle, viettää

hänkin siinä hetkisen katsellen elämää edessään laaksossa ja liikettä

alppijärven pinnalla ja rauhaa ylhäällä vuoristossa, missä ylinnä

sädehtii ikuisten lumien hehku milloin häikäisevänä valkeutena, milloin

hiiltyvänä punana.

Meitä istui siinä, harva se päivä, aina joitakin matkailijoita--olen

ikämies, joka jo vuosikausia olen käyttänyt loma-aikani hiljaisiin

vuorivaelluksiin--joukossamme ravintolan säännölliset vieraat: pappi,

postimestari, metsäherra ja pari naapuritalon isäntää, jotka

määrätunnillaan, vähää ennen auringon laskua, saapuvat maistelemaan

mikä oluttaan, mikä viiniään, ja kuuntelemaan matkailijain juttuja,

heidän keskustelujaan päivän tapahtumista, maailman politiikasta ja sen

semmoisesta. Ja olihan siinä puheen ainetta ja kannunvalamista

arkkiherttuan murhasta ja Itävallan ja Serbian kireistä väleistä...

Edessäni on pohjukka alppijärveä, joka kapenee laakson pohjaa kohti.

Lahden ympärillä nousevat rinteet melkein pystysuorina korkeuksia

kohti. Vuoren ja veden välissä on kummallakin rannalla kaistale

tasaista maata, viljava rannikko, jossa heilimöivien ruispeltojen ja

kukkivien ja tuoksuvien apilasniittyjen keskestä kohoaa kyliä kylien

vieressä pikku metsikköjen ympäröimine kirkkoineen ja taloineen.

Vuoriston vieraita tulee ja menee, kaikista maista--muut menevät, minä

jään, ensin päiviksi, sitten viikoiksi, niinkuin tapani usein on

pysähtyä, löydettyäni mieleiseni paikan. Oli usein, niinkuin tässä

olisi voinut olla kaiken maallisen matkani määrä, ja niinkuin maailma

tuolla vuorilla ja vuorten takana ei olisi ollut sen valmiimpaa ja

elämä antavampaa kuin täälläkään. Oli niinkuin juuri tässä maailman

sydän olisi sykkinyt lämpimimmillään, sen keuhkot hengittäneet

raittiimmillaan ja sen aivot ajatelleet kirkkaimpia, rauhallisimpia ja

onnekkaimpia ajatuksiaan ikäänkuin minunkin puolestani, mutta samalla

minunkin kauttani. Vasta tässä eikä niissä suurkaupungeissa ja

kulttuurikeskuksissa, joiden kautta olin tänne tullut ja jotka kyllä

olivat täyttäneet mieleni innostuksella ja ihmettelyllä, oli minusta

maailma niin valmis, ettei siihen ollut mitään lisättävänä. Täällä

olivat luonto ja kulttuuri käsikkäin, sylikkäin--laaksossa kaupungit

tehtaineen, laitoksineen, vuoristossa karu luonto, napaseutu, käden

ojentaman päässä. Täällä on ainaista vaihtelua ja virkistystä. Kun

täältä lähden, vien mukanani hengen ja ruumiin terveyden, uskon onneen

ja rauhaan ja hyvinvointiin ja siihen, että kaikki maailmassa--ainakin

yhdessä sen parhaista paikoista--on, niinkuin ollakin pitää. Se oli

ajatusteni ainainen toistunta. Rakensin siinä uudestaan ja aina

uudestaan ajatus- ja tunnemaailmani, kun se pyrki joutumaan epäkuntoon.

Alppijärven perimmässä pohjukassa oli vuoren kulmauksessa kahden

rautatietunnelin suut ja niiden välillä kallioon hakattu avoin holvi,

jota myöten junat syöksyivät tunnelista toiseen, kadoten melkein

samassa, kun olivat tulleetkin. Kansainvälinen maailmanliikenne tykki

siinä kuin veri valtasuonessa. Tuon tuostakin, jotenkin säännöllisin

väliajoin, puhalsi juna toisesta tunnelista sisään ja toisesta ulos.

Juuri vähää ennen saapuvan junan tuloa pullahti aukosta esiin milloin

musta savu, milloin valkoinen höyry, ja samoin jätti menevä juna

jälkeensä pilven, joka tuskin oli haihtunut, kun toinen syntyi tilalle.

Oli niinkuin vuoristo siinä olisi elänyt ja hengittänyt, niinkuin

siellä jossakin sen sisimmässä olisi ollut kätkössä sydän, joka imi

vanhaa pilaantunutta verta itseensä, pusertaakseen sen puhdistettuna ja

uudistettuna takaisin maailman elimistöön lakkaamattomana vaihtovirtana

pohjoisesta etelään, lakeuksilta vuoristoon ja takaisin. Tuo liike oli

säännöllistä kuin kellon heilurin liike, oli niinkuin luonnon oman

sydämen sykintää--maanalaisen voiman pulpahtelua lähteestä, joka ei

tyrehdy, ennenkuin itse elämä maapallon uumenissa hyytyy ja uupuu. Se

toimi sellaisella voimalla ja tärkeällä täsmällisyydellä, että sitä

katsellessa tuntui, niinkuin tuon valtasuonen tukehtumisen täytyisi

tietää koko maailman elämän tukehtumista ja epäjärjestykseen

joutumista. Panihan pieninkin häiriö junien toiminnassa, lumivyöry,

maanvieremä, särkynyt silta, kaikki kellot soimaan ja kaikki langat

ulvomaan. Ja sen poistamiseksi ponnistettiin viimeinen tarmo...

Tietoisuus siitä ja kaikesta muusta hyvästä teki tässä mielen hyväksi

ja sopusointuiseksi ja olemisen turvalliseksi. Oli viihdyttävää siitä

aattelehtia, istua kuin virran reunalla veden vilinää katsellen.

Oli taas tullut uutta väkeä ravintolaan, seurue ylioppilaita jostakin

Sveitsin yliopistosta, rauhankongressilaisia, matkalla Roomaan, eri

maista, englantilaisia, pari saksalaista, ranskalainen, venäläinen,

mikäli heidän kielestään voi päättää, innostunutta, äänekästä nuorta

väkeä, jotka tekivät huomioitaan kaikesta, puhuivat lakkaamatta siitä,

mitä näkivät, ilmaisten mielipiteensä kaikesta. Heitä yhdisti, paitsi

aatteensa, vuoristomatkan yhteinen tarkoitus, vuorille nousu samassa

seurassa, saman oppaan johdolla. He olivat valloittaneet jo useita

huippuja ja levänneet tässä pari päivää. Nyt oli heidän aikomuksensa

lähteä entistä pitemmälle jäätikkö- ja huippuretkelle ja painaa,

vuorten yli päästyään, niiden eteläisiä rinteitä ikuiseen kaupunkiin.

Edessämme pöydällä oli telineelleen asetettu aina valmis kaukoputki,

jolla kukin nuorista miehistä vuorostaan tarkasteli seudun

nähtävyyksiä. Harhailtuaan huipulta huipulle, seurailtuaan karjan

käyskentelyä alppilaitumilla, tutkittuaan elämää ja liikettä

vuoristokylissä jyrkänteiden partailla vei katsoja tähystimensä lopulta

taas siihen, mihin oli sen ensiksi asettanut: seuraamaan junia

tunnelien suulla, ja jääden ajanvietteeksi kello kädessä laskemaan,

kuinka monen minuutin kuluttua uusi juna aina on tuleva esiin.

--On totta, mitä sanotte, myönsi minulle heistä muuan ... siinä käy

maailman liikenne todella täsmällisesti kuin kellon heiluri--nyt meni

Rooman salamajuna--nyt tuli Berliinin pikajuna--se liikkuu todella

miltei matemaattisella tarkkuudella ... joka seitsemäs minuutti ulos ja

joka seitsemäs minuutti sisään. Ja semmoistahan se on kautta koko

maapallon, Kapmaasta teidän Lappiinne! Veri kaukaisempien hiussuonten

päässä liikahtelee ehkä hitaammin kuin keskuksessa, mutta liikahtelee

sittenkin, sama veri, säännöllisesti oikuttelematta, keskeytymättä.

--Se on kaunis sellainen ilmiö! innostui toinen. Minusta se on

suorastaan kaunis!

--Säännöllisyys, täsmällisyys, järjestys yleensä ovat ihanimpia

ilmiöitä maailmassa! puhkesi kolmas. Kuta pysyvämmiksi ne käyvät, sitä

sopusointuisemmaksi, sitä ihanammaksi minulle maailma käy. Kun ihmisen

järjestämä elämä kerran pääsee toimimaan samalla täsmällisyydellä

kautta koko maapallon kuin aurinko noustessaan ja laskiessaan...

--Mutta sehän toimii jo! Auringon kello peittyy pilveen ja pettää,

mutta kronometrikello ei koskaan petä. Aurinko ei kykene hajoittamaan

usvia, joihin meri kietoo valtamerilaivan, mutta langaton lennätin sen

jo tekee.

--Voiko enää yleensä ajatella suurempaa järjestyksen ja täsmällisyyden

saavutusta, kuin että matkustaja, lähtiessään Vladivostokista, voi

laskea minuutilleen, milloin hän Siperian, Euroopan, Atlantin ja

Amerikan mantereen yli kulkien saapuu San Fransiskoon! Se on

rauhallisten valtojen riemuvoitto, jommoista maailman historiassa ei

mikään muu aika ole kyennyt saavuttamaan.

--Puhutaan Jumalan _pyhästä_ maailmanjärjestyksestä--paino sanalla

"pyhä", virkkoi nuori mies, joka kaikesta päättäen oli saksalainen,--on

puhuttava Jumalan pyhästä maailman_järjestyksestä_--paino sanalla

"järjestys".

--Ilmiö tuossa on semmoisenaan korkean ihanteellinen! huudahti toinen

saksalainen. Se, mikä tapahtuu siinä kahden tunnelin välillä, on

enemmän kuin näkyväinen ilmiö maailmanjärjestyksestä--se on kuva

toteutuneesta maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman

yhteenkuuluvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta

ainakin sivistyskansojen kesken ... se on _se_ sydän, joka siinä

sykkii.

--Toteutunut unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä!

--Elkää pilkatko unelmia, herra ranskalainen! Uskottehan niihin

itsekin, koska kerran olette matkalla rauhankongressiin. Unelmat onnen

maista toteutuvat pikemmin kuin luullaankaan. Se liikenteellinen

olotila, jossa nyt elämme, on tuskin puolen vuosisadan ikäinen--mikä

onkaan oleva olotila sadan vuoden kuluttua! Meidän suuren Venäjämme

autioimmat siperialaiset erämaat ovat silloin voitetut viljelykselle ja

sen kaukaisimmat kolkat saatetut elinkeskustain yhteyteen idässä ja

lännessä, kaikki eri maiden ja valtakuntien liikerajat poistetut--yksi

ainoa aikataulu yli koko maailman! Ihminen koko maailmassa yhtä

kotonaan kuin omassa maassaan! Mutta siitä on oleva seurauksena, että

kansainväliset ennakkoluulot häipyvät, että syntyy kansoja johtava

yhteinen yläluokka, joka maailmanteollisuuden ja maailmankaupan etuja

ajaen johtaa kansoja rauhan hengessä, että ihmiset huomaavat etupäässä

omien etujensa pakottavan heitä olemaan veljiä ja sillä tavoin

suhtautumaan toisiinsa.

--Runoilkaamme! Maljanne!

Puhuja naurahti ja näytti itsekin myöntävän sen runoksi, mutta toinen

jatkoi:

--Ja miksi emme runoilisi? Eikö ole runoa, mikä jo on olemassa, se,

_että_ olemme tässä, ja _miten_ olemme tähän tulleet? Missä olimme

eilen? Minä olin ahtaassa, kuumassa lukukammiossani pölyisen kadun

varrella--hyppäsin pikavaunuun, heittäysin vuoteeseen, nukuin pois

satain kilometrien matkan ja heräsin kokonaan toisessa maailmassa--

täällä vuoristossa. Matka, jommoisia ennen tehtiin ainoastaan

matkakertomusten avulla, toisten tai omain mielikuvituksen siivillä,

tehdään nyt todellisuudessa, pikajunassa, vieteripatjan päällä. Ja kun

olen palannut sinne takaisin, olen uusi ihminen, henkisesti ja

ruumiillisesti toinen, minä ja samoin tuhannet muut, joita nuo junat

kuljettavat. On viety puhdasta ilmaa ja tuoretta verta ja onnen

tunnetta ja häviön ja kuoleman vastustuskykyä täältä kurjimpien

etukaupunkien pilaantuneimpiin soppiin. Mitä kaikkea terveyttä,

puhtautta, raittiutta, voimaa ja uudistusta välittääkään tuo liikenteen

valtasuoni tuossa edessämme täältä vuoriston keuhkoista sinne

lakeuksien elimistöön! Lakkaamatta, kenenkään tahtomatta tai voimatta

sitä häiritä! Se on huimaavan suurenmoista! Jumalallista! Siinä ei

sittenkään ole pantava korkoa sanalle "järjestys", vaan sanalle "pyhä".

Minä en voi, en voi enkä tahdo nähdä muuta, kuin että ihmiskunta

sittenkin, jo nyt, elää ihmemaailmassa ja rientää pikajunan vauhdilla

tuhatvuotista valtakuntaansa kohti.

--Jolloin ei _saa_ olla häiriöitä, ei sotia, ei tauteja, ei ruttoa--!

--Jolloin koko maailmassa on olemassa yhteinen aikataulu.

--Jonka mukaan myös pian lennetään.

--Ja miksei?

--Myös kuuhun ja Marsiin?

--Jos kerran voidaan liikkua ja hengittää vetten alla, miksei opittaisi

liikkumaan ja hengittämään myöskin ilmattomassa avaruudessa, jonkin

puristetun aineen avulla?

He olivat hilpeällä mielellä, aateisku seurasi toistaan, heillä oli

kaikilla tarve uskoa ja innostua, rakentaa päähänpistojensa ja

virkeästi virtaavien veriensä pilvilinnoja samassa kimmoituksessa, kuin

missä vuori tuossa heidän edessään kimposi korkeuteen, lakaten siitä

vasta sitten, kun oli saavuttanut taivaan sinisimmän sinen. He olivat

lomalla, vapaudessaan jokapäiväisen elämänsä puristuksesta. Heidän

täytyi saada hurmautua näiden töiden tuloksista, joita heidän kansansa

olivat olleet kukin tahollaan luomassa, rakentaa torni taivaaseen,

vuorten korkuinen, ja ottaa sieltä alas ihmiskunnan onni--oli jotakin

miellyttävää, mukaansa tempaavaa ja samalla kadehdittavaa tuossa

tyydytyksen, ylpeyden ja uhman tunteessa, joka niin usein ilmenee

täällä ulkona, missä ihmiset ovat tietoiset tarkoituksistaan, missä ei

saamattomuuden ja ahtaiden olojen painostus saata heitä epäilyksiin

kaiken turhuudesta. Ja mikseivät ne tuollaiset rotukansat todellakin

voisi toteuttaa viimeisimpiä, huimaavimpia suunnitelmiansa! Mikseivät

ne voisi älyllään ja tarmollaan saada aikaan mitä tahansa, saavuttaa

mitä huippuja hyvänsä, nuo tuommoiset jäntevät, sotilaallisesti

karaistut, koulitut, älykkäät, järjestelmällisesti harjotetut sekä

ruumiin että sielun puolesta ... nuo, jotka voivat totella ja käskeä,

laskea kuin kone ja haaveilla kuin paimenhuilu ... alistua, kun

tarvitaan, tehdä aloitteita, kun pitää--kytkeytyä yhteen köyteen ja

valloittaa yhteisvoimin vaikeimmatkin huiput kaikilla aloilla--nuora,

joka riippuu heidän kunkin olalla ja jonka toveri solmii toveriin

nuoraan heidän lähtiessään astumaan vaarallisimpien jäätikkökuilujen

yli, siten hakien toinen toisestaan tukea, se on sekin kuin vertauskuva

siitä siteestä, joka yhdistää sivistyskansat heidän menestykselliseen

toimintaansa, siitä yhteenkuuluvaisuudesta, jonka avulla he täällä ovat

saaneet aikaan kaiken, minkä ovat saaneet.

En saanut sitä sanotuksi heille näin, niinkuin olisin tahtonut. Sanoin

vain:

--Eläköön innostuksenne ja uskonne, nuoret miehet!

--Kiitos, vanha herra! vastasivat he saman hyvän tuulen sävyssä.

Jokailtaiset talonpojat olivat saapuneet ja istahtaneet seuraan,

toisella puolella olevaan pöytään, juomaan iltaoluttaan. Kohta heidän

jälkeensä oli tullut pappi ja postimestari. Suopea, utelias ilme

kasvoillaan he kuuntelivat nuorten miesten innostunutta puhetta. Silmä

muhoili, se oli kylläkin hupaista kuunnella oluthaarikan ääressä,

joskaan se oikeastaan ei kuulunut heihin. Herrasväet puhuvat niin

paljon ... jaa ... jaa ... vaan antaapa heidän puhua, antaa heidän vain

pitää hauskaa, maksavat hyvin, tuovat rahaa...

Isäntämme oli noita tuttavallisia, kaikille toverillisia vuoriston

pikkuravintolain isäntiä, jotka hoitavat hotellinsa ja sen tarjoilun

melkein yksin, ainoastaan perheväkensä avustamina, katsoen samalla

velvollisuudekseen huvittaa vieraitaan, olla aina valmiina antamaan

heille neuvojaan ja tietoja ympäristön nähtävyyksistä ja ihmeistä. Hän

oli vieraitaan palvellessaan ilmeisellä mielenkiinnolla seurannut

nuorten miesten keskustelua, odottaen vain tilaisuutta ottaakseen

siihen osaa. Kun kaukoputki hetken ajaksi joutui vapaaksi, asetti hän

sen määrättyyn suuntaan korkealle vuoristoa kohti ja virkkoi:

--Minä kuulen, että herrat puhuvat tuhatvuotisesta valtakunnasta. Jos

herrasväkiä huvittaa, voivat he heti nähdä miehen, joka uskoo, että

tuhatvuotinen valtakunta ei ainoastaan kerran tule, vaan että se on jo

tullutkin.

Pappi rykäisi ja iski silmää talonpojilleen, tarkoittaen: Nyt se alkaa

taas!--ja talonpojat hymähtivät vastaan ymmärtäväisesti, niinkuin

tiedossa olevaa juttua odottaessa.

--Tämä ravintola on ainoa paikka kylässä, josta hänen asumuksensa on

nähtävissä. Hän lähti juur'ikään majastaan ja astuu parhaillaan

koirineen polkua alas ... nyt hän katosi kallion taa, mutta tuossa

tuokiossa hän taas tulee näkyviin ... olkaa hyvä!

--Kuka hän on?

--Hän on nähtävyys, sanoi postimestari,--yksi tämän paikan

merkillisyyksiä, eritoten tämän ravintolan.

--Kaksi tähteä Baedekerissä, ivasi vuorostaan pappi ja sai

talonpojiltaan hyväksyvän hymähdyksen.

--Hän on jotakin meille.

Se heistä, joka oli lähinnä kiikaria, katsoi ja kertoi:

--Siellä on todella vihreällä rinteellä hiukan puurajan yläpuolella

kivistä kyhätty asumus ja siitä alaspäin lähtevällä polulla mies, joka

näyttää olevan avopäin, pitkätukkainen, yllään ruskea mekko.

--Se on juuri hän.

--Hänellä on iso koira kintereillään ... koiralla on suussa jotakin ...

niinkuin jokin kori.

--Hän on nähnyt tulijoita alempana ja lähtenyt heitä vastaan ... koira

kantaa heille virvokkeita. Hän tekee aina niin, selitti isäntä.

--Onko hän jokin bernhardilaismunkki?

--Ei juuri munkki, vaan erakko, "ikuisen rauhan erakko", sanoi pappi

merkitsevästi venytellen.

--Pyhä mies.

--Vuoriston Tolstoi.

--Emme saa olla ilkeitä, hyvät herrat, valitteli isäntä.--Ja kääntyen

meidän pöytämme puoleen puhui hän puolustellen:

--Ei hän ole mikään varsinainen erakko, vaikka asuukin siellä melkein

yksin, kesät talvet. Hän on kaikin puolin merkillinen mies. Kaikki

matkailijat, jotka vain voivat, käyvät hänen luonaan. Hänellä on

ystäviä, jotka Amerikasta asti tulevat joka vuosi häntä tapaamaan. Hän

saisi heiltä rahaa kuinka paljon tahansa, jos vain tahtoisi, sillä

heidän joukossaan on miljoonamiehiäkin, mutta hän ei ota itselleen

penniäkään. Hän on hyvä mies, tavattoman auttavainen ja hyvää

tekeväinen. Laskettaisiinpa vain kaikki ne kuormat, jotka hän on meille

kantanut, ja ne eksyneet, jotka hän on opastanut, ja ne lampaat, jotka

hän on lumimyrskyn alta pelastanut... Herrat ja papit eivät voi häntä

sietää siksi, että hän uskoo hiukan toisin kuin he, kuiskasi hän

lopuksi minulle, joka olin ainoa, joka kuuntelin häntä koko korvallani,

sillä nuorista miehistä oli osa jo noussut, valmistautuen lähtemään.

--Nyt hän palaa takaisin ... reppu selässä ... joku toinen astuu

perässä ... ja vielä toinen.

--Ne ovat kai ne kaksi vanhaa herraa, jotka lähtivät täältä tänä

aamuna, sanoi isäntä.

--Ja hänkö uskoo, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan

päällä? kysyi muuan vieraista, tyhjentäen lasinsa ja nousten.

--Ja ettei koskaan enää tule sotaa eikä riitaa eikä nälkää eikä

kallista aikaa.

--Se on _hänen_ vakaumuksensa, herra pastori. Eikö se ole kaunis

vakaumus, jolla se on? Eikö meidän kaikkien pitäisi koettaa uskoa

siihen, hyvät herrat? Kuinka oli kaksi vuotta sitten? Silloin pelättiin

sotaa ja kaikki uskoivat, että se tulee, ja matkailijoita ei saapunut

puoltakaan entiseensä verraten. Minäkin menetin kaksituhatta markkaa

vain pelkän sen pelon vuoksi. Jos ihmiset olisivat uskoneet, niinkuin

meidän erakko uskoi, että sotaa ei enää voi tulla, eivät olisi sitä

turhaan pelänneet.

--Mistä hän sen tiesi?

--Hänen madonnansa oli sen hänelle sanonut.

Papin ja postimestarin pöydässä kohautettiin olkapäitä ja vaihdettiin

katseita.

--Nyt muistelen kuulleeni tai lukeneeni jotakin sellaisesta miehestä.

--On hänestä kirjoitettu, ja on hänen kuvansakin ollut jossakin.

--"Eräs rauhan apostoli lähellä lumirajaa"--jossakin Lausannen

lehdessä?

--Sama juuri.

--Herrojen on nähtävä se mies, Jos herrat aikovat nousta ensin

Wildspitzelle ja sitten Hornspitzelle, sopii herrain toiselta tultua ja

ennen toiselle lähtöä levähtää hänen majallaan. Siitä on yhtä pitkä

matka molemmille huipuille; kaikki muutkin tekevät samoin.

--Mitäs oppaamme sanoo?

--Aioin juuri ehdottaa samaa.

Se keskeytyi siihen, nuoret miehet neuvottelivat oppaansa kanssa

viimeisistä valmistuksista, nousivat, ja alkoivat tehdä lähtöään.

Pöytää puhdistaessaan kuiskasi minulle ravintolan siivoojatar, jonka

kanssa olin tullut hyväksi ystäväksi:

--Mustatakit eivät voi sietää häntä siksi, että hän on hurskas mies ja

että hän palvelee omaa madonnaansa, joka ei ole saanut pyhän isän

valtakirjaa. Mutta hänen madonnansa on silti yhtä hyvä kuin kenen muun

madonna tahansa ja on jo tehnyt kuinka monta ihmettä liekään. Hän on

sanonut Hanselille, että hänen madonnastansa on tuleva maailman

valtijatar ja että se silloin on tekevä sen ihmeen, että lopettaa

kaikki sodat maan päältä. Hanseli uskoo siihen ja minä uskon myös,

sillä se voi olla totta, ja silloin ei kenenkään tarvitse mennä sotaan.

--Kuka on Hanseli?

--Poikani hän on. Erakolla ei ole ketään niin hyvää ystävää kuin

Hanseli... Monet muutkin uskovat häneen ja rukoilevat häntä... Heitä

tulee kaukaisistakin maista, jotka uskovat häneen. En ole ennen kuullut

edes niiden maiden nimiäkään, joista kaukaa tullaan hänen madonnansa

luo. Teidänkin pitäisi kerran käydä siellä.

Nuoret miehet tekivät tilinsä, maksoivat ja lähtivät.

He lähtivät, minä jäin. Tuli uusia matkailijoita, joita isäntä ryhtyi

palvelemaan.

* * * * *

Matkoilla, ravintolaseurustelussa, vaihtelee kaikki ja keskeytyy kaikki

tavallisesti pahimmoilleen. Harva tuttavuus pääsee kehittymään ensi

asteeltaan. Kun koko maailmanarvoitus näyttää olevan ratkeamassa

pöytäkeskustelussa jonkun henkilön kanssa, josta tuntuisi voivan tulla

elinaikainen henkiystävä, huutaa juna, ja hän rientää pois, ja

punoutumassa ollut side on iäksi katkennut. Aivot jäävät täyteen

tilapäisiä vaikutelmia, niinkuin amatöörivalokuvia, joilla ei ole muuta

yhteyttä keskenään kuin järjestys rullassa. Usein laatat unohtuvat

iäksi kehittämättä koteloonsa. Minulle ei sen päivän elämyksistä jäänyt

mieleeni juuri muuta, kuin että editseni oli pyrähtänyt parvi iloisia,

innostuneita nuoria miehiä, ja että tuolla vuorilla jossakin oli joku

omituinen mies, jolle talonpojat hymyilivät ja josta pappi ja

postimestari olivat toista mieltä kuin ravintolan palvelijatar ja hänen

isäntänsä, joka nähtävästi suosi häntä siksi, että hänellä oli hänestä

jotakin hyötyä, tai ehkä siksi, että mies ja hänen majansa olivat

kiikarin saavutettavissa vain _hänen_ hotellinsa edustalta.

Jäi mieleeni myöskin jonkinlainen haikea tunne siitä, että minulla

nähtävästi ei enää olisi ollut voimia seurata noita nuoria miehiä

heidän retkillään huippujen korkeuksiin eikä myöskään siihen

innostuksen ja hyväuskoisuuden maailmaan, jossa he elivät.

Jäin vielä hetkeksi paikalleni räystään alle, odottamaan viimeisen

hiilloksen sammumista alppien lumihuipuilla. Syttyi valoja

alppikylissä. Erillään muista, niitä paljon ylempänä, tuikki yksinäinen

tuli. Olin nähnyt sen edellisinäkin iltoina, tietämättä mistä se tuli.

Nyt tiesin, että se tuli miehen asumuksesta, joka jostakin syystä

uskoi, että tuhatvuotinen valtakunta jo oli toteutunut maan päällä.

Mikä haaveilija lienee hänkin? Onhan niitä monenlaisia uskovaisia

maailmassa, niinkuin nuokin äskeiset nuoret miehet ... nekin omalla

tavallaan. Ja saivathan ne hetkeksi mukaansa minutkin.

Olinko taas ehkä antanut rintani liiaksi lämmetä toisten tulesta, jota

en kuitenkaan saa itsessäni kauemmin pysytetyksi? Sillä eihän minulla

sittenkään ole pysyväistä ja vilpitöntä uskoa siihen, mihin heillä. Ei

maailmanliikenne koskaan tule käymään niinkuin kello, eikä sen

kulttuuri koskaan toteutumaan siinä määrin, kuin he kuvittelivat. Onko

todellakin saavutettu se, mitä he luulevat saavutetuksi? Aina siinä

jokin vieteri tuon tuostakin katkeaa tai laakeri murtuu. Lieneekö

sittenkään mitään ylempää järkeä, joka sitä itsetietoisesti johtaa?

Maailma on kyllä jotenkuten joutunut liikkeelle ja kulkee kulkemistaan,

mutta mistä minä tiedän, eikö sen ehkä ole niinkuin lapsen

leikkilaivan, joka, peräsin koneellisesti vinoon asetettuna, kiertää

aikansa, kunnes joko pysähtyy tai töyttää aivan toiselle rannalle, kuin

mihin liikkeellepanijan oli aikomus se suunnata. Mutta vaikka ei

kävisikään niin, vaikka maailma tulisikin sellaiseen järjestykseen,

että sen liikenne kulkee yhteisen aikataulun mukaan, ja kaikki muu

toiminta sen mukaiseksi ... mitä sitten? Eivät maailman maantiet eikä

maailmanliikenne koskaan ole taanneet maailmalle rauhaa, vaan päin

vastoin ehkä helpottaneet sotia. Kuta helpommin ihmiset pääsevät

toistensa yhteyteen, sitä helpompi heidän on päästä toistensa kimppuun.

Taistelu ja sorto ovat aina olleet suurimmat valtateiden varsilla. Kuta

enemmän ihmiset ovat eristetyt toisistaan, sitä suurempi rauha

vallitsee heidän välillään. Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee

maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys. Roomalaisten

maantiet ja Napoleonin viertotiet--nehän syntyivät kaikki sota- ja

sorto- ja sorron ylläpitämistarkoituksia varten. Valloitushaluhan ottaa

haltuunsa ja käyttää heti aseenaan kaiken, mitä ihmisnero kykenee

saamaan aikaan. Ihastus tähän nykyiseen maailmanmainiuteen on

varmaankin ennenaikainen. Ihmiskunnan onnen ehtojen uudestaluominen ei

ehkä ollenkaan tule sieltä, tästä eurooppalaisesta erinomaisuudesta,

josta sitä odotetaan. Se luodaan ehkä jossakin aivan toisaalla, ehkä

joidenkuiden aivan toisten aatteiden ja voimien vaikutuksesta. Jossakin

uudessa Galileassa, jossakin erämaan kosteikossa, jollakin Himalajan

rinteellä on ehkä sanottu se taikasana, syntynyt se aate, jonka avulla

päästään ihmiskunnan onneen.

Havahduin näistä siihen, että edessäni puolihämärässä näppäsi

mandoliini, ja kohta alkoi tytön ääni sen säestyksellä laulaa. Se oli

kiertelevä italialainen taiteilijapari, nähtävästi isä ja tyttö. Ne

olivat kai köyhiä mierolaisia auringon, soiton ja taiteen kotimaasta.

Mutta mikä hioutunut vanha, korkea kulttuuri ilmenikään heidän

esityksissään! Minkä äärettömän pitkän henkisen kehityksen taipaleen

olikaan ihmiskunnan tunne-elämä kulkenut, ennenkuin ilon ja surun

ensimmäisestä raakalaispurkauksesta oli tultu sen taiteelliseen

tulkintaan tälläkään tavoin! Tuossa yksinkertaisessa lemmenlaulussa,

tulisessa ja kuitenkin puhtaassa, oli sielua, tunnetta, sopusointua ...

mitä onkaan kaikki maailman nykyinen koneellinen kulttuuri

saavutuksineen sen sydämen ja tunteen kulttuurin rinnalla, jonka runous

ja taide ovat aikojen kuluessa luoneet ihmisissä itsessään, heitä

hellyttäen, hienontaen ja heidän yhteenkuuluvaisuuttaan lujittaen. Koko

maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla paljon enemmän

kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden tuhatvuotisen

valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä.

Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti

uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Mutta mitä minä tiedän? Ehkä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja

minun puolestani saakoon kaikki olla ratkaisematta...