"Yhdentekevä", sanoi Friedrichin isä. "Mutta meistä ehkä tulee
tuttavia. Friedrich" -- hän käski poikaansa -- "menepä toiseen
huoneesen; hetken päästä saat palata."
Poika nyykäyttäen Georgille ystävällisesti päätään poistui ja hänen
isänsä istahti tämän viereen.
"Häädyn ensinnäkin teille tunnustamaan", sanoi hän, "että olen jo
hetken aikaa toiseen huoneesen kuullut keskusteluanne poikani kanssa ja
että olen vallan ihmeissäni, huomatessani käsityöläisen niin oppineeksi
mieheksi. Vastatkaahan kysymykseeni: ettekö ole muuta kuin
sorvarinsälli?"
Georg oli vähän aikaa ääneti, ujostellen. Häntä arvelutti aivan oudolle
ihmiselle ruveta selvittämään niitä omituisia asioitaan. Friedrichin
isä huomasi Georgin epäröivän mielen ja hän koitti rohkaista häntä
puhumaan.
"Kertokaa minulle vain suoraan ajatuksenne", kehotteli hän niin
yhtaikaa herttaisella ja arvokkaalla tavalla, että Georg heti rohkasi
mielensä. "Uskokaa minulle kaikki. En vilpistele, sen saatte uskoa,
enkä ole väärinkäyttävä luottamustanne."
Georgin ujous hävisi nyt kerrassaan ja hän alkoi selvittää kuinka
jumaluusoppia oli ollut tutkimassa, mutta köyhän ja sairaan äitinsä
tähden heittänyt luvut kesken, ryhtyäkseen höylään ja sahaan.
Tuo vieras mies teki yhä uusia kysymyksiä niin taitavasti että Georgin
elämä oli ykskaks hänellä selvänä. Georgin jaloa luonnetta hän jäi
kovasti ihmettelemään.
"Koht'siltään saatte enempää kuulla minusta", sanoi hän noustessaan ja
pudisti sydämmellisesti Georgin kättä. "En tällä kertaa tahdo teitä
viivyttää."
Hän katosi ovesta keveällä päännyykäyksellä. Mutta Georg jäi hyvin
omituiseen mielentilaan. Hän oli vallan hämmästyksissään tietämättä
mitä ajatella tästä kaikesta. Se vain oli hänestä selvä, että kukaties
hänestä on tuleva Friedrichin opettaja. Se ajatus riemastutti häntä ja
hänen oli vaikea levollisin mielin piirrustustyötään jatkaa.
Monta päivää meni. Joka aamu hän Friedrichiä neuvoi eikä hän ollenkaan
aavistanutkaan, että noilla lukutunneilla pojan isä heitä näki ja
kuuli. Vihdoinkin tuli sunnuntai, minkä päivän hän tavan takaa oli
äitinsä seurassa. Nytkin istui hän aamupuolella päivää äitiään
vastapäätä ja luki hänelle ääneen muutamaa saarnaa parasta-aikaa, kun
muuan komeapukuinen, kuninkaallinen palvelia tuli ovesta sisään, suuri
kirje kädessä.
"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja
poistui.
Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai
pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu.
Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli
iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje.
Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi
tuolille melkeinpä varattomaksi.
"Herran tähden, mikä sinulle tuli, onko paha sanoma?" hätäili äiti.
"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut
ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen
mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan
meitä on muistanut."
Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan
ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.
Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:
"Arvoisa herra Wald.
Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani
ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen
hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette
minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain
pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään
koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta
köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni
uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä
rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on
valtakirja.
Teille suosiollinen
Ruhtinas Hermann."
Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui
poikaansa syliksi.
"Jumala sinua palkitsee, näet sen, poikani rakas. Hän kostaa sinulle
sitä hyvää minkä olet tehnyt minulle, niinkuin rakas isä ainakin.
Kiitos Jumalalle korkeudessa."
"Aamen!" sanoi Georg; ja molemmat polvilleen lankesivat, hiljaisessa
rukouksessa kaikkivaltiasta kiittääkseen hänen siunauksestaan.
Kun oli asettunut heidän mielikuohunsa, Georg otti käsiinsä ruhtinaan
lähettämän valtakirjan ja huomasi, että hän oli kuudeksi vuodeksi
nimitetty prinssi Friedrichin kotiopettajaksi eli "hovimestariksi" ja
että hänelle oli palkaksi myönnetty tuhat taalaria.
Kyllä arvaa noitten kelpo ihmisten iloa; äsken olivat olleet perin
köyhiä; nyt oli heitä nostettu maallisen onnen korkeimmille
kukkuloille. Heidän iloaan en kertoa osaa.