Jumalan siunaus.
Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun
Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen
huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.
"No", kysyi hän luottavaisesti? "kuinka on asian? Autatko minua
tänäänkin?"
"Totta kai, ystävä rakas", vastasi Georg. "Olenhan sen sinulle
luvannut."
Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän
ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi,
toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat
siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven
hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet,
vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin
tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä
kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen
opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut.
Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua
palkitsi."
"Kerrohan kuitenkin", kehotti Georg.
"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän
minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi
antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä
ahkerana kuin eilen."
"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla
työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"
"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän
ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin
ratsastamaankin."
"Ja minkäpätähden et oppisi?" kysyi Georg.
"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole
suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili
poika.
"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."
"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan
haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein
hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta
hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."
Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.
"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka
heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.
"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä
ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille
sanottavaa. Olenko teille tuttu?"