Loppu.
Georg oli siis saanut palkinnon uupumattomasta uutteruudestaan ja
äitinsä hellästä huolenpidosta. Ruhtinas Hermann oli kerrassaan
jalomielinen ja hyväsydämminen eikä hän kohdellutkaan poikansa
opettajaa niinkuin palkollista kohdellaan, joka vain rahasta työnsä
tekee, vaan todellisena ystävänä; hyvissä väleissä ne sen vuoksi olivat
keskenään. Kuta tarkemmin hän tuli Georgia tuntemaan, sitä enemmän hän
häneen mieltyi ja sitä suurempaa suosiota ja kunniaa hän hänelle
osotti. Prinssi Friedrich puolestaan oli yhä sanomattoman
ihastunut kelpo opettajaansa ja edistyi ihmeen nopeasti kaikissa
tieteenhaaroissa, jotta opettajalla ei ollut kuin sulaa iloa
oppilaastaan.
Kuitenkin Georg pysyi nöyränä. ylpeyttä, kopeutta, toisten
halveksimista ja heidän vikojensa suurentelemista, -- semmoisia ja
muita vikoja, jotka helposti ihmisen sydäntä valloittavat onnen ollessa
myötäisenä -- hän Jumalan avulla karkoitti kauas luotaan eikä
milloinkaan unohtanut kiittää kaiken hyvän antajaa siitä hyvästä minkä
nautti ja, Jumalan jälkeen, ruhtinas Hermannia. Kiitollisuuttaan hän
koetti osottaa sillä tavoin että yhä isommalla huolella ja rakkaudella
toimitti kallista opettajanvirkaansa. Sille viralleen hän antautui
kaikin voimin, sitä varten hän lueskeli ahkerasti hyvää kirjallisuutta,
kyetäkseen näet yhä paremmasti opettamaan oppilastaan, ja rukouksesta
taivaalliseen isään haki hän joka päivä siihen uutta voimaa ja uutta
intoa.
Georgilla kun nyt oli isonlainen rahapalkka ja hänelle kun ystävät ja
suosiat sen lisäksi antoivat yllin kyllin arvokkaita anteja, niin olisi
hänellä ollut tilaisuutta kaikkiin rikkaan miehen nautintoihinkin, vaan
hänestä oli parempi pysyä entisessä kohtuudessa ja kieltämyksessä.
Suurin nautinto oli hänellä velvollisuutensa täyttäminen, tieteelliset
opinnot ja tutkimiset sekä oppineitten kanssa seurustelu. Suuren
maailman rauhattomuus ja touhu ei häntä ensinkään miellyttänyt, vaikka
hänen täytyi toisinaan siinäkin olla osallisena ruhtinas Hermannin
tahtoa noudattaakseen. Tuo maailma oli hänestä kovin tyhjä, vaikka
päältäpäin kaunis; pian hän kyllästyi siihen joutavaan loistoon
palatakseen tavallisiin, jokapäiväisiin askareihinsa ja niihin
ryhtyäkseen uudella innolla jälleen.
Varojaan käytti hän mitä jaloimmalla tavalla. Toisen puolen palkastaan
hän antoi rakkaalle äidilleen. Mikä jälelle jäi, kun hän ensinnä oli
omat, vähäiset menonsa suorittanut, sen hän taitavasti säästellen
köyhille jakeli, joitten tiesi hädässä olevan, mutta jotka olivat siksi
häveliäät etteivät kerjätä kehdanneet.
Sillä lailla hän levitti siunausta ympärilleen ja oli onnellinen.
Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas
Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi
pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti
kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun
juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin
juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto
raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa
seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin
ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa
oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi
hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja
peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna.
Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen
ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen
hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin
Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä
syleilyllä.
"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin
teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."
"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas,
miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."
Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja
pitkään.
Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli
tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä,
leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla,
ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi
Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.
"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen
iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että
vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä
vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla
kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."
Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli
hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen
varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen
selvästi, että onnellinen et ole."
Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean
näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt,
ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen,
toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."
"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla
aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä
älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja
huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole
ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman
olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas,
nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva
helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni,
koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja
purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."
Adelbertin mieli oli kuohuksissa.
"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä
vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa
sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen
asuntoosi, huomenna!"
"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."
Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat
isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen
kamariin.
"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja
täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen
kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää
toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei
kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi
arvostaa kuin sielun aarteita."
"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä
väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta
kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet
nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan
päistä."
"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme
tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin
kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet
mielentilani."
Georg kuunteli tarkkaan hänen kertomustaan.
"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle",
Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin.
Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni
ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä
mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että
hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että
näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin
viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa,
teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä
pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia
ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä
huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että
olen onnellinen."
"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili,
"sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon.
Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä,
joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen
kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista
toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit,
Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan
virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli
minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin
antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon;
mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin
tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin
yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt
mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän
onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä.
Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä
'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen
minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua,
Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" -- huokaili hän --
"olet onnellinen."
"Joka sinuakin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehdä haluan", Georg
huusi, silmännurkassa kirkas kyynel.
Adelbert huokaillen sohvan nurkkaan painui. Mutta Georg yhä
rakkaammasti alkoi häntä puhutella: "Olet itse kokenut kuinka vähä
rikkaus voipi sinua tyydyttää, vaikka se antaa sinulle vallan korkeinta
onnea saavuttaa jos viisaasti osaat sitä käyttää. Näet, Adelbert,
onnellinen olin jo köyhyyden kanssa otellessa; sillä löysin sielulleni
rauhaa velvollisuuteni täyttämisestä. Koetahan sinäkin täyttää
velvollisuutesi. Tee työtä, kokoile hengenaarteita ja ihmisiä
onnelliseksi tekemään rupea. Olet rikas ja ylhäistä sukua, vieläpä on
Jumala sinulle antanut hyvän sydämmen ja jaloja hengenlahjoja. Koetapa
ja yritä semmoiseen virkaan, missä sinulla on paras tilaisuus hyvän
siemeniä kylvää ympärillesi. Ei ole sinulle mahdoton päästä kuninkaan
valtaistuimen läheisyyteen. Kun tarmokkaan työsi ja taistelusi hedelmiä
olet nauttimassa ja muille hyvyyttäsi jakelemassa, silloin tulen
luoksesi kysymään vieläkö onneton olet ja epätyytyväinen. Mitä silloin
vastaat?"
"Että olen onnellinen ja että siitä saan kiittää sinua", Adelbert huusi
ja heittäysi innoissaan ystävänsä syliin. "Niin, sinua seurata haluan,
sillä puheesi on tosi. Oikeata onnea ei käy rahalla ostaminen, sillä se
kasvaa tuoksuvana kukkana vain pyrkimisestä jalon ja hyvän perään,
vakaisesta työstä ja uutterasta voimain ponnistuksesta."
Adelbert piti sanansa ja Georgin ennustus toteutui. Mahtavan kuninkaan
ministerinä hän levitti siunausta suuren kansan keskuuteen, ja Georg
oli hänen apulaisena, uskollisena ja rakkaana ystävänä. Ylioppilaasta,
entisestä kotiopettajasta ruhtinas Hermannin hovissa on tullut piispa
ja kaikki kansa rakastaa ja arvostaa häntä. Hänen äitinsä on aikoja
sitten kuollut ja hän muistaa häntä vielä kaipuulla ja surulla. Mutta
muuan kelpo mies, kuninkaan hovisaarnaajaksi päässyt, entinen Blumroden
pastori Friedrich, on hänen ystävänään, jolle hän saa sydämmensä huolet
uskoa, sekä myös Kristiina, joka yhä on pastorin talossa uskollisena
palveliana ja herttaisilla rupattelemisillaan häntä lohduttaa. Vaan
kaikki ovat onnellisia, sillä heillä on kallis aarre sydämmissään:
rauha Jumalan kanssa, joka on heitä isällisesti holhonnut ja johtanut
elämän kaitaisella tiellä.