Eräs poika.
Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui
kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi
kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle
ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen
anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen
puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne
oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla
ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti
hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.
Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä
vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti
kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin
puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän
pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät
ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui
mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn
ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin
ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja
viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden
kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän
luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että
niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki
äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi
niitä katkerimman surun vallassa.
"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat
sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."
"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että
itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni
vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa
sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden.
Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen
elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä
lapsi!"
Hän syleili häntä ja siveli laihtuneella kädellään hellästi Georgin
poskia. Tämä hengitti huokeammin.
"Jumalalle kiitos!" huusi hän. "pelkäsin surettaa sinua kovasti ja näen
nyt ilokseni, että olet voimakkaampi ja lujempi kuin minä. Nyt on
kaikki hyvä. Ilomielin teen työtä ja sinun tyytyväisyydestäsi olen
saava runsaimman palkintoni. Jo huomispäivänä lähden työpaikkaani."
"Ethän toki aio kokonaan minusta erota?" hätäili Georgin äiti. "Se
olisi liian raskasta."
"En", vastasi Georg. "Joka ilta olemme yhdessä. Tässä isossa
kotikaupungissani löydän kaiketikin semmoisen työpaikan, ettei minun
tarvitse olla yötä mestarin talossa. Kun on jokukaan joutohetki, tulen
luoksesi nauttimaan sinun seuraasi. Saatpa nähdä, äiti kulta, että
yhdessäolomme on tuleva varsin hupaiseksi ja onnelliseksi."
"Varmaankin, aivan varmaan", äiti vakuutteli hyvällä mielin. "Ja Jumala
on uskollisen äidinrakkautesi palkitseva, ennenkuin sen arvaatkaan.
Jumala on armollinen ja vanhurskas ja rakastavainen isä; hän tuntee
sydämmesi ja kaikki ajatuksesi; hänen kätensä on sinua ohjaava ja
puhtaimpaan onneen sinua johtava, sinun sitä aavistamattakaan."
"Äiti", vastasi Georg, "olen onnellinen, jahka olet sinä tyytyväinen.
Jos sinä onnelliseksi itseäsi tunnet, olen minäkin onnellinen. Sinun
hymysi, sinun ystävällinen katseesi on ihanin palkintoni."
Aamu ehti tuskin valjeta seuraavana päivänä, ennenkuin Georg suoriutui
matkaan ja lähti kaupungin kuuluisimman sorvarimestarin puheille, jolla
oli kaiken vuotta useampia kuin kahtakymmentä sälliä työssä. Hän
tarjoutui työhön, eiköhän mestari David näyttänyt vastahakoiseltakaan;
olipa kylläkin halukas avaamaan hänelle työpajansa. "Minun pitäisi
kuitenkin nähdä näyte työkyvystänne", sanoi hän, vieden Georgia
sorvauspenkkinsä ääreen. "Tuossa, tehkääpä tästä norsunluupalasta
sakkinapelo. Jatketaan sitte puhetta."
Georg meni suoraan työhön ja käytteli työkaluja erinomaisen taitavasti.
Muutaman minuutin perästä oli hänen käsistään lähtenyt hyvin soma ja
sievä mestariteos, niin että mestari David oli vallan ihmeissään.
"Taitonne kyllä toteutuu!" huusi hän iloissaan, Georgia ystävällisesti
olalle taputtaen. "Teidän kykyistä miestä olen kauvan kaivannut ja
luulenpa, että meistä tulee hyvät ystävät."
Hän tarjosi Georgille jotenkin ison viikkopalkan ja Georg siihen
suostui sillä ehdolla että joka ilta, työn päätettyä, saisi mennä
äitinsä luo ja siellä olla yötä. Mestari David ei pannut vastaan; ja
oli siis tullut jumaluusopinylioppilaasta sorvarin sälli.
Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin,
paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja
että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin
sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena
toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki,
erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua
mieluisten kirjain lukemiseen.
Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen
luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.
"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo
muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla
veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen,
antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen
tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia,
joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu
paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita
tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko
olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne
maksetaan kylläkin hyvä palkka."
Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen
pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui
ikihyväksi.
"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin.
"Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos
hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan
ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."
Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon
huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen,
alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo
piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika,
noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä
katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä
huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti,
että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan.
Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin
Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin
Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen:
"Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta
en saisi nuhteita isältäni."
Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi
hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän
luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.
Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin
huomio kääntyi häneen uudelleen.
"Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti.
Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä
läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää
matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt
vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."
"Missä on kotiopettajasi, poikaseni?" kysyi Georg. "Eikö hän
palaakkaan?"
"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja",
vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä
asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."
Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä
ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"
"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti
tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."
"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni
kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen
olen sitä uutterampi."
Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet
voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä
käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan.
Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita
kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.
"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti
poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen.
Mistä se tulee?"
"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain
ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi
ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."
"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan,
sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä,
sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."
"Rakastatko isääsi oikein sydämmestä?" kysyi Georg.
"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa
arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen
oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia
kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"
"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin
ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen
kirjoihin käsiksi.
Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä
loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen
ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu
ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.
"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa
läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja
tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on
oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin
ystävällinen olet."
"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."
"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika.
"Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa,
ettet ole Junnuja etkä Jusseja."
Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas
piirrustustyöhönsä.
"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich,
pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä
sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö
totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"
"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen
jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."
Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan.
Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua
pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja
paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon
pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.
"Isä!" sanoi pikku Friedrich tyytyväisenä, "tänä päivänä olen saanut
uuden, kelpo tuttavan."
"Kenen olet tuntemaan oppinut, poikaseni?" kysyi rakkaasti eräs komea
mies, jonka ryhti oli kerrassaan jalo ja arvollinen.
"Erään sorvarinsällin, nimeltä Georg", vastasi poika.
"Sorvarinsällinkö? Sepä kumma. Kuinka olet hänen kanssaan niin pian
tuttavuutta tehnyt?"
"Hän oli ystävällinen ja auttoi minua lukutyössäni", sanoi Friedrich.
"Sorvariko sinua luvuissasi neuvonut?" kummaili isä.
"Niin, niin, sorvarinsälli tosiaankin, se, joka tekee piirrustukset
uusiin veistoksiin", vakuutti pienokainen. "Ja olisitpa vaan nähnyt,
kuinka taitavasti hän osasi minulle kaikki asiat niin selväksi tehdä!
Olisit mennyt vallan kummiisi. Olen yhdessä tunnissa hänen johdollaan
enemmän oppinut kuin entisen opettajani edessä kahdeksassa päivässä."
Isä kävi tarkkaavaksi ja käski poikansa juurta jaksain kertoa mitä
kaikkea hän Georgin kanssa oli puhunut.
"Tuleeko tuo nuori mies huomenna takaisin?" kysyi hän.
"Tulee, ainakin on hän luvannut minua vielä auttaa", vastasi poika.
"Kaiketi on hänellä lupa siihen, isä?"
"Kyllä, kyllä. Se on oleva minulle hyvin mieluista, jos hän sen tekee."
Poika juoksi pois ja keskustelu loppui.