Pastoria tervehtimässä.
"Siis on tosiaankin, arvoisa herra Wald, lähdön hetki tullut, ja te
jätätte meidät vanhat, minut ja vaimoni, yksin tänne ikävöimään", sanoi
mestari Wunderlich Georgille, joka, vanha reppu selässä ja vanha tukeva
tammisauva oikeassa kädessä, seisoi hänen edessään. "Eipä ole helppo
meidän tottua teidän poissa-oloonne. Minusta tuntuu, kuin rakas poika
meiltä lähtisi kun te meistä erkanette."
"Ja minusta tuntuu, kuu minun pitäisi erota hyvästä isästä ja hellästä
äidistä", vastasi Georg kyynelsilmin. "Kiitos, kunnon ihmiset, kaikesta
hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette minulle osottaneet, enkäpä sitä
koskaan unhota."
"Ei kannata kiittää!" huudahti mestari Wunderlich. "Minua saatte oikein
häpeämään, herra Wald! Olette opetuksellanne ja esimerkillänne
tuhatkertaisesti palkinneet sen ystävyyden minkä ehken olemme
saattaneet teille osottaa. Onpa kristillinen nöyryytenne ja
hurskautenne suorastaan minua uudeksi ihmiseksi tehnyt. Muistakaahan
vain meitä vanhoja niinkuin me teitä varmaankin aina muistelemme."
Georg syleili rehellistä miestä ja hänen hyvää vaimoaan ja hyväili
heitä kuin rakkaita omaisiaan ikään. Wunderlichin vaimo lähetti paljon
terveistä sisarelleen ja Blumroden pastorille, ja niin lähti Georg
vihdoin matkoihinsa. Muutamat ylioppilaat, jotka ulkona häntä
odottivat, saattoivat häntä vähän matkaa. He olivat niitä harvoja
ystäviä, jotka hän yksinäisessä, hiljaisessa menossaan oli oppinut
tuntemaan ja rakastamaan. Heistäkin erosi hän lopulta ja kulki nyt
yksinäisenä ja miettiväisenä Blumrodeen vievää tietä.
Hän tuumaili mihin toimeen hänen olisi rupeaminen tästä puoleen. Hänen
yliopistovuotensa olivat menneet, apurahoja ei enää maksettaisi ja
hänen piti taas kotia päin lähteä. Pitikö hänen joutua äidilleen
vaivaksi? Sitä hän ei halunnut. Hän päätti pastori Friedrichin, vanhan
ystävänsä kanssa siitä neuvotella.
Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa
ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt.
Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa
toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän
kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen
virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka
kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.
"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet
ystävästään.
Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen
nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän
ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään
päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"
Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita,
joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan,
joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan
kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta.
Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut
häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin
sanoin.
"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa
tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen
asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten
kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman
ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi
henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen
tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."
"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy
huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina
ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."
"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä
nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä
puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen
tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy
monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa
hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä
tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen
koonnut, ovat pian lopussa."
Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin
menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli
onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään
kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran
toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan
kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että
menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten
kotiopettajan tointa itsellesi hankit."
"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien
suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa
elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni
onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää
tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat
koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on
Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on
vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta,
että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä
ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."
"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina,
astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime
sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran
ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti.
"Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen
siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra
sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"
Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin
sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen
voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja
pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä
käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle
mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa
askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain
vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"
"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich,
"rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."
"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin
käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta
papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.
Tuon jälkeen menivät huoneeseen ja rupattelivat kaiken iltaa keskenään.