Kahden vuoden perästä.
"Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!"
Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain
äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat
kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine
jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän
sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita
sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan.
Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui
kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka
heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin
komeaan asuntoonsa.
Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen
ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen
kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea
kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja
jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä
valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli
oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti
häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka
aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten
kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta
hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän
liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli
kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin
tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin
olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi
toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat
eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää
juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään.
Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta
hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi
muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti
hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa
kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti
rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi
pitämään elämän suurimpana hyvänä.
Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki
samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän
kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion
jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin
ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä
vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät
olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.
"Wald!" huusi iloinen ääni. "Wald, tulehan mukaan!"
Georg -- hän se oli tuo huudettu -- kääntyi ja tervehti, kumminkaan
aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen
askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui
häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia
laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi
hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun
täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy
mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."
Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä
pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän
hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."
Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit
kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule
mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää
sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua
kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä
ole kunnon toveri!"
Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin
vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan
ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman
kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.
Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät
nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat
iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän
ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli
hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta
saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja
istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja
puhtainta, viattominta iloa.
Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului
töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi,
huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi
naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta
tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko
kenties minuun suuttunut?"
"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut
seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet
sinä ole siitä minulle suuttunut?"
"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano
minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten
huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen
pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut
kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän
pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."
"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin
minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.
Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan,
Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset
toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" -- lisäsi hän hiljemmin
"koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia.
Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä
kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman
vetovoiman sinuun."
Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta
pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja
sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert",
sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että ... no, yhtä kaikki,
tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi
minusta. Kuulehan!"
Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka
oli istunut sohvaan.
"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta
tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain
viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin
ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani,
olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän
taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi,
apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset
menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta,
puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä
kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja
lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa
vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en
ollut vielä tuntenut.
"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan
ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin,
hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa
äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista
hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää
työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on
köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse
oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski
kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta
aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala
johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin
hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja,
viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä
pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen,
puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi
hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa.
Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä
seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni,
eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja.
Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin
hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin
verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä
kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka
tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä
asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua
nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua
niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan
hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää
ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä
pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien
varalta."
Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli
hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka
noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"
Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen
ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini
hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä
elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä
onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."
"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi
Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua
koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"
Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista
kuntoa hän osasi arvostaa.
Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen.
Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi
hänen syleilystään.
"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että
koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi
edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat,
niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä
suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää
mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä
enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi?
Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan
kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin
sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä
silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö
totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen
tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi
sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan
joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat
kurjaa metallia paljoa jalommat!"
Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä
hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti
itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi
menetellyt.
"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua
muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä
moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut
sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan
oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun
asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte,
kumpi on meistä onnellisempi."
"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen
loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni.
Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen
varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."
Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä
olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.
"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa.
Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan
minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus
huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja
kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat
voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä
tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin
alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."
"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista
autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?"
Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se
rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet
sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi
on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen,
Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen
onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit
minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."
"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla
onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.
"Eipä vainkaan", vastasi Georg lujasti; "joka vain maallisia aarteita
pitää hengen aarteita parempina."
Adelbert vaikeni hetkeksi. Totuus oli häneen koskenut. Sitten pudisti
hän Georgin kättä jäähyväisiksi ja sanoi: "Voi hyvin! Joka elää näkee
kumpi meistä on oikeassa!"
"Olkoon menneeksi!" suostui Georg ja Adelbert meni.