Sorvarimestari.
Aurinko paistoi heleästi ja linnut livertelivät kun Georg heräsi. Hän
hypähti vuoteestaan ja meni akkunan luo. Hän loi katseensa alas
puutarhaan, joka näytti erinomaisen hyvästi hoidetulta. Oli kuitenkin
vielä varhainen aamu ja talossa oltiin vielä aivan hiljaa. Georg ei
tahtonut häiritä ja vaipui mietteisiin. Ei koskaan ennen ollut hän
huomannut tyytyväistä mieltä niin isoksi avuksi kuin tässä pikku
kylässä, jonka olemisesta hän ei edes ollut tiennytkään. Friedrich
pastorin hiljainen, levollinen armollisuus oli tehnyt häneen syvän
vaikutuksen ja melkeinpä hän kadehti häneltä sitä siunausta, jota
lempeä, uupumaton toimensa myötään hänen ympärilleen kylvi. "Jospa
saattaisit olla hänen laisensa!" ajatteli hän ja päätti ainakin koettaa
tuota määrää saavuttaa. Jo ennen eroa äidistä oli hän päättänyt valita
jumaluusopin tutkinto-aineekseen ja tuttavuus Friedrich pastorin kanssa
yhä vahvisti tuota aikomusta.
"Kallista mahtaa olla, elää ja toimia niinkuin te!" mutisi itsekseen
jalo nuorukainen. "Mitä arvoa on maallisilla aarteilla ja rikkaudella
niitten rinnalla, joita hän taivaaseen Korkeimman valtaistuimen eteen
kokoo? Ja miksikä minä en voisi saavuttaa sitä minkä hän on
saavuttanut? Hän oli ja on köyhä, niinkuin minä; minä tahdon hänen
esimerkkiään seurata ja hänen jälissä kulkea niin kauan kuin Jumala
minulle voimia ja terveyttä lainaa."
Oven narina ja miehen askeleet, jotka puutarhan puolelta kuuluivat,
herätti Georgin hänen mietelmistään. Hän loi pikaisen silmäilyn tuonne
alas ja näki pastorin, joka ihanaa, raitista kesäaamua näytti
nauttivan. Kukkiensa keskellä vaeltaen, virvoitti hän itseään niiden
tuoksulla ja kumartui väliin yhden, väliin toisen yli, hellästi niitä
kädellään kosketellen. Georg tarkasti hetkisen tuota viatonta tointa;
sitten heitti hän reppunsa selkään, tarttui sauvaansa ja meni portaita
alas, kiittääkseen ystävällistä isäntäänsä ja jäähyväisiä hänelle
sanoakseen. Hänellä oli vielä kolme peninkulmaa H:n kaupunkiin ja
toivoi hyvään aikaan sinne saapuvansa, löytääkseen, jos mahdollista,
siellä vielä hiljaista asuntoa kohtuhinnalla.
Herttaisella aamutervehdyksellä meni Friedrich pastori häntä vastaan,
kun Georg astui puutarhaan.
"Ennenkuin minun jätät", sanoi hän, "pitää sinun minun kanssani
varhaisen pikku aamiaisen syödä, maitoa ja leipää, semmoista jota
maalla on tarjona."
Lempeällä pakolla sai hän Georgin jälleen reppunsa pois laskemaan. Kun
nuorukainen heitti sen kivipenkille, kuuli hän hiljaisen kolinan ja
äkkiä muistui rahakukkaro hänelle mieleen, jonka hän eilen illalla
metsäpolulla oli löytänyt. Hän säikähtyi ilmeistä muistamattomuuttaan
ja kaivoi kukkaron esille.
"Herra pastori", sanoi hän, "tämä raha, josta luulitte, että se oli
minulta pudonnut, ei ole minun, keltä liekään hävinneet, ja minä jätän
sen teidän käsiinne, että te, oikean omistajan ilmestyessä, sen hänelle
takaisin antaisitte."
Friedrich pastori otti kukkaron, luki rahat, jotka hän piti käsissään
ja sanoi: "Tuossa on kaksikymmentä louisdoria, paitsi muutamia
hopearahoja. Sinun nähden tahdon tuon summan panna sinetillä sulettuun
piiloon tallelle ja pitää huolta löydön kuulutuksesta."
Ja niin tapahtui, niinkuin pastori sanoi, ja pian sen jälkeen tulikin
omistaja kukkaroaan perimään.
Päätetyn toimen perästä syötiin aamiainen ja vihdoin sanoi Georg
jäähyväiset. Friedrich pastori pudisti ystävällisesti hänen kättään.
"Olen oppinut tuntemaan sinua kelpo nuorukaiseksi", sanoi hän, "ja se
on minua sydämmellisesti ilahuttava, jos käyt minua tervehtimässä joka
kerta kuu kuljet kylämme kautta. Lupaahan minulle, ettet käy taloni
ohi, poikkeamatta sisään."
Georg lupasi sen ja vanha Kristiina tuli saapuville jättääkseen
vieraalle tuon mainitun kirjeen.
"Viekää se nyt vaan oikein perille, rakas nuori herra", sanoi hän,
pudistaen uskollisesti Georgia kädestä. "Sanokaa hyvin paljon terveisiä
lankomiehelleni ja sisarelleni, ja kuulkaa, elkää unohtako mitä pastori
on sanonut. Jos vaan kerrankaan menette talomme ohi, sisään
poikkeamatta, silloin joudutte vanhan Kristiinan kanssa tekemisiin!"
Kunnon ihmisten sydämellisyydestä Georg heltyi kyyneleihin asti ja
hyvin vaikealle hänestä tuntui heistä eroaminen. Vasta kun hän oli
jättänyt pienen kylän kauas taakseen, herkesi kyyneleet juoksemasta.
Oli jo puolisen aika, kun Georg yliopistokaupunkiin saapui. Vakavia
ajatuksia täynnä, käyskenteli hän sen kaupungin kaduilla, jossa hänen
nyt piti oleilla moniaita vuosia, ja kaikenlaiset aavistukset
tunkeilivat hänen mieleensä.
Ne olivat kuitenkin paremmin iloista kuin surullista laatua; olihan nyt
toki halunsa päämäärä saavutettu: opinahjon ovet olivat hänelle
auenneet ja hänen henkensä janosi opin jaloja, ihania hedelmiä.
Vastukset, jotka hänen pyrintöjään saattaisivat ehkäistä, tahtoi hän
kärsivällisyydellä ja mielen lujuudella tieltään karkoittaa.
Georg ensinnä alkoi etsiskellä sopivaa majapaikkaa. Nuo pari
peninkulmaa, jotka hän oli vaeltanut, eivät olleet häntä väsyttäneet ja
hän eteni kadulta toiselle, tarkastellen ilmoitustauluja, jotka
ilmoittivat huoneita vuokrattaviksi. Hän haki ja löysi, mutta eipä
liioin sopivia. Kaikki tarjolla olevat huoneet olivat liian kalliit ja
kun ilta oli käsissä ja hän yhä vielä etsiskellen ympäri kaupunkia
hapuili, alkoi häntä pelottaa. Silloin juohtui hänelle vihdoin mieleen
vanhan Kristiinan lankomies, sorvarimestari Wunderlich, ja hän päätti
hänen neuvoaan hyväkseen käyttää. Pian oli hän hänen asuntonsa löytänyt
ja huomasi että se oli erittäin siisti ja miellyttävä. Hän kolkutti
ovelle ja, noudattaen ystävällistä kehotusta käymään sisään, astui hän
mestari Wunderlichin työpajaan.
Eräs vanhanpuoleinen mies, silmälasit nenällä, seisoi hyrisevän
sorvauspenkin ääressä ahkerassa työssä. Ystävällisen näköinen eukko
istui vähän matkaa hänestä rukin ääressä kehräämässä. Kun Georg kävi
siistiin tupaan, pani mestari veistimen ja näverin syrjään ja katsoi
tuliaa kysyvästi kasvoihin.
"Mestari Wunderlich", sanoi Georg, "minulla on teille kirje kälyltänne
Blumrodesta. Häneltä paljo terveisiä."
"Vai sisareltaniko?" huusi eukkonen, reippaasti seisoalleen hypähtäen;
siihen asti oli hän levollisesti rukin ääressä istunut. "Istukaa toki,
rakas herra, sillä aikaa katsokaamme mitä hyvä Kristiina on
kirjoittanut."
Georg, jolle olo vanhan pariskunnan luona tuntui hyvin kodikkaalta,
istuessaan tarkasteli molempia kun he siinä innokkaasti avattua
kirjettä lukivat. Pian luku olikin suoritettu, sillä kirje oli aivan
lyhyt ja selvä, eikä sisältänytkään muuta, kuu kehotuksen olemaan
ystävällinen tämän kirjeen tuojalle, hänen ja pastorin rakkaalle ja
arvokkaalle ystävälle. Mestari Wunderlich ei vitkastellut tuon pyynnön
täyttämisessä ja kääntyi kohta Georgin puoleen pyynnöllä saada häntä
palvella. "Jos vaan saatan neuvoa tahi auttaa teitä asioissanne", sanoi
hän, "niin olen käskettävänänne."
Georg ilmoitti huolensa muitta mutkitta. "Jo pari tuntia", sanoi hän,
"olen juossut kaupungissa yltympäri, hakeakseni kutakuinkin huokeaa
asuntoa itselleni, mutta en ole, vaikka parastani olen koettanut,
löytänyt sopivaa kortteeria. Jos minua saattaisitte neuvoa, mestari
rakas, ilahuttaisi se minua."
Mestari Wunderlich katsoi vaimoonsa ja tämä nyökähytti päätään.
"Kuulkaa, arvoisa herra Wald", sanoi hän herttaisesti hyrähtäen,
"olisitte tuon vaivan voinut säästää itsellänne, jos olisitte paikalla
tullut minun luokseni. Sillä nähkääs, minulla on talossani pieni
yliskamari, joka sopii teille aivan hyvästi. Tulkaa ja arvostelkaa
itse."
Vanhus otti avaimen, meni edellä ja Georg talon emännän kanssa
seurasivat häntä. Portaat veivät tuonne yliskertaan. Mestari avasi oven
ja kaikki kolme menivät pieneen, mutta erittäin hauskan näköiseen
huoneeseen. Iloisena katseli Georg paperoittuja, somilla kuvilla ja
peilillä varustettuja seiniä, vakavia, kauniita huonekaluja, mukavaa
sohvaa, kirjoituspulpettia, joka oli sijoitettu muutaman akkunan
viereen, josta oli näköala vilkkaalle kadulle. Georgin mieltymys ei
jäänyt mestarilta huomaamatta ja hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
"Katsokaa myös tänne, kunnioitettu herra Wald", sanoi hän, kapeaa ovea
auki sysäten. "Katsokaa, tämä on makuuhuone. Se antaa puutarhaan päin
ja siinä saattaa aivan makeasti ja häiritsemättä nukkua. Onko se teille
mieleen?"
"On, onpa liiaksikin!" vastasi Georg hiljaisella huokauksella, koska
hän jo edeltäpäin pelkäsi, että tuo ihmeen kaunis asunto olisi liian
kallishintainen hänen varoihin nähden.
"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi
mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."
Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja
minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi
hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."
"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich.
"Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja
vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta,
minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."
Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui
ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra
pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?"
Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa
nurkkaan.
"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich
arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin
kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja
tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria.
Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"
Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän
lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin
isällisesti häntä johtanut.