Pastori Friedrich.
Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin
portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan
yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen
yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan.
Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero
rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se
oli Georg Wald.
Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän
määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa
eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi
silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.
"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme
toisemme!"
Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin
yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien
kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat
maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian
hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun
tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta
läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä
kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä
puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.
"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja
mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku
säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja
rakkaan Vapahtajan nimen tähden."
Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin
uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja
raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka
iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet,
jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään
uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän
pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät
joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän
eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma,
kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun
oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta,
niin että hän katsahti ylös.
"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena
älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan
näkyvissä."
Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät
huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä
täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka
nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.
Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen:
"Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä
sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien
ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt
mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt -- haen täältä jostain
miellyttävän paikan."
Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren
plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat
suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa
pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi
miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi,
peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja
täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.
"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi
kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua
nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä,
jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin
hurskaalle suosikilleen."
Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli
hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.
Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille.
Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti
hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta
mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti
seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen
viereensä ja katsoi häntä hymysuin.
"Aiot viettää yösi taivasalla?" kysyi hän Georgilta.
"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi
ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään
joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin
kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."
"Ja mikä on oikeastaan matkasi määrä?" kysyi vieras.
"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena
ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä
aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua,
saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime
määrä."
"Olet siis ylioppilas?" kysyi vieras.
"En vielä", kuului vastaus, "mutta siksi tulemaisillani."
"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän
sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa
hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin
puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."
Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa
taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain
askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta,
suoraan metsän halki kulki.
Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää
ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot
tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten
koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. --
"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.
Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen
tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain
pudonnut!"
Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan
täynnä kultarahoja.
Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin
jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? -- sinä ja
äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä
karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena
reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.
Pian tulivat he hänen asunnolleen ja lievän kolkutuksen perästä
avattiin ovi sisältä päin. Vanha emännöitsiä vastaanotti heitä ja
näytti olevan hyvin mielissään nähdessään jälleen isäntänsä.
"Hyvä on, herra pastori, kun tulitte kotiin! Jo kaksi tuntia olen teitä
odotellut, ja olipa minulta koko hanhipaisti kärventyä. Liian kauan
metsissä kiertelette ja sellaisia hyödyttömiä esineitä sieppaatte
kiinni kuin koppiaisia ja perhosia. No, menkäähän vaan kamariinne!
Tulen kohta perästä lamppua sytyttämään, mutta ensinnä täytyy minun
kerta vielä katsoa hanhipaistiani!"
Ja muitta mutkitta jätti toruileva emännöitsiä pastorin ja vieraansa
seisomaan ja meni kyökkiin. Friedrich pastori sanoi lempeällä äänellä
Georgille: "Oletpa tässä kuullut pienen kotiripityksen, josta pyydän
sinua olemaan pahaa ajattelematta. Vanha Kristiinani soittaa suutaan
kuin äkäpussi ainakin, mutta lempeä ja rakas hän on silti; hän on
joutusa torumaan, mutta myös järkähtämättömän uskollinen."
Näin sanoen, johti Friedrich pastori vieraansa hiljaiseen ja pieneen
lukukammioon, pyysi häntä istumaan ja sytytti lampun. Sen valossa oli
Georgilla tilaisuus vasta saatua ystäväänsä lähemmin tarkastaa, ja
odottamattomalla mielihyvällä kiintyi hänen silmänsä tuon hengen miehen
kasvoihin. Niin lempeitä ja herttaisia kasvoja, täynnänsä ylevää rauhaa
ja ystävällisyyttä, oli hän harvoin, jos koskaan, nähnyt. Vieno
kelmeys lepäsi pastorin rauhallisilla kasvoilla; mutta se ei ollut
kivulloisuuden kellahtava kalpeus, vaan tuollainen kirkas, läpikuultava
valkeus, joka kovia, mutta voitokkaasti kestetyitä sieluntaisteluita
ilmaisee.
Friedrich pastori oli vanha mies. Hänen ennen kullankarvaiset hiuksensa
nyt hopealle hohtivat, mutta hänen vaaleanruskeat silmänsä säihkyivät
vielä puhtaina ja kirkkaina ja nuorekkaina korkean otsan alta.
Kamarinsa oli koristelemattomasti kalustettu. Kova sohva, pari tuolia,
pöytä, vanha kirjoituspulpetti, muutamia vaskipiirroksia seinillä,
siinä oli koko kalusto. Mutta kaikki oli siistiä ja kiiltävää. Ei
missään tomuhitustakaan, ei missään likaa tahi muuta epäsiisteyttä.
Itse huoneen petäjäinen lattia loisti puhtaana ja valkoisena.
Ennenkuin Georg vielä oli huomionsa loppuun selvittänyt, astui vanha
Kristiina huoneeseen ja olisi taas mielellään torunut, kun hän näki ja
lampun sytytetyksi. Kuitenkin hillitsi hän kieltään, nähtävästi vieraan
vuoksi, heitti vaan isäntäänsä nuhtelevan silmäyksen ja kiiruhti
toimiinsa, kattaen pöytää puhtaalla peitteellä ja asettaen siihen
lautasia, salveeteja, veitsejä ja kahveleita. Kaikki kävi nopeasti ja
mukavasti hänen tottuneissa käsissään.
"Nyt tulee pää-asia!" sanoi hän ja meni ulos noutamaan tuota oivallista
hanhenpaistiaan. Ylpeällä katseella asetti hän sen keskelle pöytää ja
pyysi isäntäänsä siihen käsiä käymään. Itse aikoi hän hiljaa taas
poistua.
"Malta, Kristiina!" huusi pastori. "Aterioimme joka päivä kahden emmekä
tee nyt yhtään poikkeusta kun sallimus on tuonut meille tervetulleen
vieraan. Istuhan entiselle siallesi."
Vanha Kristiina kieltäytyi. Kun kuitenkin Georg pyynnöllään yhtyi
pastorin kutsuun, suostui hän vihdoin ystävällisellä hymyllä ja
suoriutui muitta mutkitta hanhenpaistia taitavalla kädellä palasiksi
leikkaamaan. Georg sai runsaan osansa ja se maistui erinomaisen
hyvälle. Koko päivänä ei hän ollut nauttinut muuta kuin palasen kuivaa
leipää ja juonut raikasta vettä. Vanha Kristiina oli aika hyvillään,
nähdessään, että ateria niin hyvin nuorelle herralle maistui.
"Niin", sanoi hän, "paistettu hanhi on hyvä asia, josta sopii hyvinkin
iloita; ja kun koko viikon on laihemmalla ravinnolla kokenut toimeen
tulla, maistuu herkkupala sunnuntai-iltana sitä paremmalta. Elkää toki
luulko, nuori herra, että meillä eletään näin ylellisesti kaiken
vuotta. Jumala varjelkoon! Silloinhan ihminen paisuisi hyvin
ylimieliseksi ja unohtaisi kaikkien lahjain antajaa. Eikö tosi,
pastori, se on harvinaista, että meillä on näin hyvästi kuin tänään?
Meidän kylämme on pieni, tulot ovat vähäiset, lisätulot ovat
harvinaiset ja niin saa auttaa itseänsä. Mutta tyytyväisiä olemme
kuitenkin aina! Hyvä omatunto ei anna surullisten ajatusten kasvaa ja
versoa, sen saatte uskoa, rakas nuori herra."
Georg katsoi naapuriinsa, pastoriin, päin. Tämä hymyili vanhan
uskollisen palveliattaren innosta, mutta ei antanut lavertelunsa
häiritä itseään. Kristiina yhä rupatteli.
"Ystävällinenhän se Martti kuitenkin oli", sanoi hän, "kun ei unohtanut
olla kiitollisena. Kun te, pastori, hänen sairautensa aikana häntä
Jumalan sanalla lohdutitte ja ravitsitte, sanoi hän minulle, että kun
hän tervehtyi entiselleen, hän oli teitä muistava. Mutta ajattelin: no,
tuo nyt on ihmisten tavallista pakisemista! Kun heille huonosti käy,
niin tekevät hyviä päätöksiä, vaan jos heille taas käy hyvästi, niin
ovat hyvät päätöksensä unhottaneet! Mutta minulla oli väärä käsitys
vanhasta Martista. Hätinä jaksoi hän ulkona liikkua ja tehdä työtä, kun
alkoi koota ja säästää, eikä levännyt, ennenkuin oli hanhen saanut
ostetuksi. Sitä on hän nyt ahkerasti syöttänyt, sille parhaat palat
antanut ja on sen lopulta pastorille tuonut, kun se ensinnä oli oikein
lihavaksi syötetty. Tuossa se nyt on! No niin, onpa pastori sen myös
runsaasti ansainnutkin. Olenpa omin silmin nähnyt, kuinka hän kiiltäviä
taalaria hänelle..."
"Kristiina!" sanoi pastori leppeästi, mutta nuhtelevasti.
Vanha palveliatar oli säikähtyvinään ja rupesi itseään muka torumaan.
"No, kieleni on taaskin pyörinyt sydämmen pakosta", sanoi hän. "Mutta
olenpa vaiti! Vaieta tahdon! Joskus, olipa se sitten vasta
tuomiopäivänä, pitää kuitenkin tulla tiedoksi, mitä pastori niin
huolellisesti salaa, kuten suurinta syntiä. Aika on tuleva,
kärsivällisyyttä vaan! kärsivällisyyttä vaan!"
Ja hän vaikeni, jolla aikaa Friedrich pastori puheli nuoren vieraansa
kanssa, kunnes porstuan vanha seinäkello soi kymmenen. Silloin nousi
pastori, kopisti tuhan piipustaan ja käski vanhaa Kristiinaa saattamaan
nuorta vierasta lepokamariinsa.
Samassa joku kolkutti ulkoapäin ovelle. Vanha Kristiina kuunteli ja
sanoi: "Joku sairas varmaan, joka haluaa taivaallista lohdutusta. Menen
vaan heti kuulustelemaan, kuinka ja missä."
Ja kiireesti riensi hän kartanolle. Georg kuuli hänen puhelevan siellä
sillaikaa kun Friedrich pastori arvattavastikin lähtöön valmistihe.
Vanha Kristiina tuli huoneeseen jälleen.
"On, niinkuin ajattelin", sanoi hän. "Pehtori Wilhelm lähettää
pyytämään pastoria Jumalan tähden tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen
tyttärensä on kuolemaisillaan."
Jalo pappismies kiiruhti kutsua noudattamaan. Kristiinan avulla puki
hän päälleen hengellisen virkapukunsa, otti raamatun, kirjojen kirjan,
käteensä ja pyysi Georgia, jäähyväisiä sanoessa, olemaan rauhassa ja
pitkän, väsyttävän päivämarssin perästä yölepoa nauttimaan.
"Saattaa olla myöhäistä, ennenkuin palaan", sanoi hän. "Elä sen vuoksi
odota tuloani."
Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen
kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin
pois puhallettu.
"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio
seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja
ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."
Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja
sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."
Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja
asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta
makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja
osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin
vilpittömästi rakastavan.
"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka
tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista
isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa.
Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan
kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi.
Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle
Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia
kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo
hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä
ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat
olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään
hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua
seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi
ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja
hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt,
puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta
loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt
minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta
ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori
ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että
hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin
alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy,
siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu
ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen
paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä
suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi.
Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän
tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa,
Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita
vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä
ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja
luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen
palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei
vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän
kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa,
jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta
kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna
eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu
on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti
unhottua' -- silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään,
aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole
koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa
ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset
silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan
vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En
saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi
ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo
sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki
tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"
"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."
"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan
kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta
kulkevat?"
"Niin, eukkoseni, lukemaan lähden", vastasi Georg.
"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin
voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan
sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa
käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä
neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."
"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin
korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja
kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."
"Vai olette tekin köyhä, rakas nuori herraseni?" kysyi Kristiina
osaa-ottavasti. "No, sitten vasta minua oikein ilahuttaa, että sallimus
teidän kulkunne on meidän taloomme ohjannut. Mutta menkäähän jo
levolle. Teidän nukkuessa kirjoitan kirjeen lankomiehelleni, että te
olette minun suosiossani. Mutta joutukaa, joutukaa, kello mahtaa
paikalla olla yksitoista ja pastori saattaa minä hetkenä tahansa
palata. Jos hän näkee teidät vielä valveilla, hän tapansa mukaan minua
taas nuhtelee. Tunnen jo nuo asiat! Se koskee kipeämmästi kuin kaikki
kovat sanat!"
Georg ei vitkastellut sen enempää, ja pian painoi virvoittava uni hänen
silmänsä umpeen.