Apu hädässä.
Iltahämärässä kun Georg jälleen tuli kotia ja ennenkuin tuvassa oli
lamppua sytytetty, huusi hän raittiilla, iloisella äänellä äitiä.
Rouva Wald, joka istui akkunakomeron piilossa, tuli esiin ja sulki
poikansa syliinsä.
"Onpa hupaista, että taas olet koteutunut", sanoi hän. "Minulla on hyvä
uutinen kerrottamana sinulle."
"Ja minulla samoin sinulle, äiti", huusi Georg.
"No, sehän on oivallista", sanoi äiti. "Vaan malta, sytytän ensin
lampun, niin jutellaan sitte."
Hän viritti tulta, asetti lampun kuntoon, pani sen pöydälle ja istuutui
Georgin viereen.
"No", sanoi äiti. "Nyt saatamme rauhassa puhua; kerro.
"Niin, äitiseni", alotti Georg, "olen miettinyt kävelymatkallani,
kuinka kaikellaisista esteistä huolimatta saatan tarkoitukseni perille
päästä ja lähteä yliopistoon, sinulle kuitenkaan vaivaksi jäämättä.
Hevosta en kaipaa, menen sinne jalkasin, vuokraan yliskammarin
asunnokseni ja ryhdyn opetuksella ansaitsemaan ruokani ja elantoni.
Sata taalaria on meillä vielä jälellä. Kahdeksankymmentä taalaria pidät
sinä varallesi, minä otan kaksikymmentä mukaan. Ne riittävät
toimeentulooni. Joskin vaivalla tulen aikaan, jollei paremmin käy, en
siitä sen enempää huoli. Nauttiessani leipäpalaani ja juodessani vettä
lasistani, höystän laihaa ruokaa henkisemmällä ravinnolla ja
aterioidessani ryhdyn vanhan runokuninkaan Homeeron ihaniin runoihin
käsiksi. Siinä unhotan kaikki puutteet ja saatan hyvinkin luulotella
itseäni nauttivani nektaria ja ambroosiaa. Oli miten oli, päätökseni
olen tehnyt ja olen sen täyttävä; saattepa nähdä, paremmin on käyvä
kuin luulettekaan. Ainoa huoleni on suru teidän tähtenne."
"Oi, elä pelkää minun tähteni, rakas poika", vastasi rouva Wald
hyvillään. "Niin kauan kun Jumala minulle terveyttä suopi, ei minulta
tarpeellisinta puutu. Osaan kutoa sukkaa ja neuloa, eikä minulta ole
koskaan työtä puuttunut. Mutta kuule nyt; minun uutiseni ovat kuitenkin
paremmat kuin sinun, ja olet siitä hyvilläsi yhtä hyvin kuin minä.
"Tuskin olit sinä lähtenyt, kuin ovikello soi, ja muuan kookas ja komea
herrasmies, kirjava tähdistönauha napinlävessä, tuli sisään. Tunsin
hänet paikalla. Se oli salaneuvos Wedel näet, jonka rouvalle ja
tyttärelle jo olen paljon ompeluksia valmistellut. Ymmärräthän, etten
vähin kummastellut tuota ylhäistä käyntiä, ja että kävin hyvin
uteliaaksi. Herra salaneuvos tervehti minua, katseli vähän hämillään
ympärilleen ja kysyi vihdoin asuiko täällä maalaaja Wald. Hänen
kysymyksensä nosti kyyneleet silmiini, ja tuskin jäi minulle
riittävästi mielenrauhaa kertoakseni hänelle isän kuolemasta. Tuo
arvoisa herra kuunteli minua hyvin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti,
eikä lainkaan huolinut salata silminnähtävää mielenkuohuaan. Rohkaisin
itseni ja sain luottamusta häneen. Kun hänelle olin kaikki kertonut,
pudisti hän hitaasti päätään ja jäi vähäksi aikaa miettiväiseksi ja
hiljaa. Hän näytti minua jo aivan unohtuneen ja mutisi puoliääneen:
'Jumalani, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksesi! Juuri nyt, kun
onnellisempi aika hänelle olisi koittanut, kuoli hän pois, ja voittavat
laakerinsa muuttuivat sypressiksi.' Ja jälleen minuun päin kääntyen
kertoi hän minulle, että isän taulua, tuota metsämaisemaa, oli hyvin
kauniina pidetty, vieläpä että yksin kuningas, siitä kuultuaan ja sen
nähtyään, oli käskettänyt hänet luokseen, uskoakseen isälle erään
tärkeän maalaustyön. 'Tulenpa liian myöhään', lisäsi hän siihen,
'valmistamaan kunnon taiteilijalla vähäistä iloa, mutta kenties saatan
jossakin muussa asiassa olla teille avuksi.' Hän sanoi nuo sanat niin
kohteliaasti ja ystävällisesti, että empimättä puhuin hänelle huoleni
sinusta. Näytin hänelle todistuksesi, kerroin hänelle turhasta
käynnistäsi rehtorin puheella. Oi, Georg, olisitpa nähnyt kuinka
tyytyväisenä hän nyökähytti päätään luettuaan todistuksesi! -- 'Täällä
pitää ja täytyy jotakin tehdä', sanoi hän. 'Olkaa aivan huoleti ja
luottakaa minuun. Huomenna jo saatte tietoja.' Hän ei välittänyt
kiitoksistani, heitti todistuksesi siihen ja hyvästeli. Puoli tuntia
sen jälkeen tuli eräs palvelija, antoi minulle pienen käärön ja --
luehan itse."
Rouva Wald pani muutamia paperia pöydälle, ja Georg, niitä hätäisesti
silmäiltyään, luki ihastuksissaan, että hänelle suotiin viisikymmentä
taalaria vuotuista apurahaa. Ikihyvillään hypähti hän ylös ja kavahti
äidin kaulaan.
"Niin, sellaisella apurahalla saattaa opintojaan alottaa!" huudahti
hän. "Nyt on hätä kaukana ja elän kerrassaan herroiksi! Äiti, uskonpa,
että Jumalan siunaus lepää näkyväisesti pääsi ylitse. Aina, kun hätä on
ylimmillään, antaa taivas sinulle keinot sen häätämiseksi."
"Pysy hurskaana, ahkerana ja rehellisenä, Georg", vastasi rouva Wald,
"silloin on Jumalan apu sinua aina lähellä oleva."
Yöhön asti juttelivat äiti ja poika ja iloitsivat odottamattomasta,
runsaasta avusta.