Georg napisee.
Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten
maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut
hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi
murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä
puoleen oli meneteltävä.
Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää
kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan.
Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla,
perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon
vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia,
kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti
tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen
huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena
murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti
hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.
"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä
hellyydellä.
"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen.
"Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten
kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat
ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset
nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja
jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen
kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo
äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin
käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan
rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän
silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties
olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi
iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa
kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka
ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle
pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen
seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut
hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän
ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan
niille, joilta niitä puuttuu?
"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän
kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta,
surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka
kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät,
ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut
metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa.
Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat,
minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä
oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."
Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme
synkistytti hänen otsaansa.
"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota
kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka
tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin
pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En
tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä,
niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat
lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi,
rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että
hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi
antaisi!"
Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti
näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi
painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli
avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.
"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on
enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän
pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes
puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston
kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille
pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, --
nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki
vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin
hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani,
pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä
saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo
jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan
kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on
muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta
kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä
todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua
antaa. -- Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman
toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu,
äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja
köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi
tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä
toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja
turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."
"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko
maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa
lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän
ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi
täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen
armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan
silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule
hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa
käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää
mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi
täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä,
niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään
osaasi."
Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä
otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti
nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota
Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin.
En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"
Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti
viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa
kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset
ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian
mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä;
häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien
lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki
loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa
katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti
niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten
puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja
tuoksua; -- Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei
koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen
sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus
lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus
katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas
salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja
aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun
varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg
askeleensa hiljaista kotiaan kohti.