Maalaajan kuolema.
Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut,
levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen
yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan
tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä
vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg.
He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että
pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu
taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta
verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista
kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.
Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen
voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"
Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä
kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja
hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen
hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna.
Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki
asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän
näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä
Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka
suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."
Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.
"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen
loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi,
huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit
minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä
itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua
siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme
siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä
hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."
Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili
hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja
huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten
murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.
Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien
vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan
syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen
lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja
pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin
sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä,
ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut.
Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä
hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan,
jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja
valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä
kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.