Georg Wald.
Samaan aikaan kuin Adelbert astui isänsä työhuoneeseen, avasi Georg
Wald pienessä naapuritalossa vastapäätä oven vanhempainsa köyhään
huoneeseen ja hiipi hiljaa sisään vuoteen viereen, joka anasti yhden
osan huonetta. Hän kumartui vuoteen yli ja kuunteli.
"Isä nukkuu", jupisi hän. "Tahdon odottaa kunnes hän herää."
Ja hiljaa istui hän akkunan ääreen ja katseli miettiväisenä ulos
puutarhoihin, vihannoiviin puihin ja tuoksuviin kukkiin tuolla ulkona.
Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät
hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa
tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli
jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille
kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen
oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät.
Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja
oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan.
Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa
tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne
harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan,
antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella
aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.
Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui
köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi
kätensä hänen olkapäilleen.
"Oletko kokeesi kestänyt, lapseni?" kuiskasi hän.
Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään
myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain
parhaimman todistuksen."
Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne
siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän.
"Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua
siunatkoon!"
"Georg!" huusi eräs raukea ihmisääni.
Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen.
"Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän
tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.
Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin
kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi
äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua
sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön
uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana
lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi
turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue
minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin
lukea."
Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina
nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta
esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin
levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat
hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin
mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas
laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja
riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen,
ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat
olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.
"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia
tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"
Georg ummisti huulensa eikä rohjennut vastata, sillä juuri tämä suru
oli raskaana hänen sydämmellään. Äiti katsoi miettiväisesti eteensä,
silmät maahan luotuina. "Jumala on auttava", sanoi hän. "Häneen luotan,
häneen turvaan. Herra tietää, mikä meitä hyödyttää, ja hän johtaa meitä
onneemme. Kuulkaa, mitä olen tehnyt.
"Aamulla varhain menin yliskamariin, rukoillakseni hiljaisuudessa ja
hartaasti meidän kaikkien puolesta Jumalaa. Lankesin polvilleni ja loin
täynnä luottamusta silmäni korkeutta kohti. Rukoilin sinun puolestasi,
mies rakas, rukoilin Georgin puolesta. Rukoilin Jumalaa meitä
kaitsemaan ja panin täynnä luottamusta kaikki huoleni hänen käsiinsä.
Mainitsin kaikki ne huolet, jotka meitä painavat, ja myöskin huolen
Georgin tulevaisuudesta. Pyysin häntä keventämään sydäntäni ja
lohdutusta sieluuni vuodattamaan. Ja katsokaa, kun minä, rukoiltuani,
levollisempana ja rohkaistuneena nousin ylös, kohtasi silmäni
maalausta, rakas mieheni, tuota metsämaisemaa, joka jo niin monta
vuotta on riippunut yliskamarin seinällä, ostajaa löytämättä. Se
kiinnitti huomioni; lähenin sitä ja puhdistin kuvan tomusta. Se ei
ollut koskaan ennen ollut minusta niin kaunis kun sinä hetkenä, ja
ikäänkuin Jumalan kehotuksesta juolahti minulle ajatas mieleen viedä se
rikkaalle kreivi von Wildströmille tuonne vastapäätä ja tarjota se
hänelle kaupaksi. Kauvan miettimättä otin sen naulalta alas, puhdistin
puitteet oikein kauniiksi, kirkkaiksi ja loistaviksi ja pujahdin, taulu
vaipan alla, tuota pikaa kadun poikki. Tultuani isoon, komeaan
palatsiin, kävin hyvin levottomaksi ja raskaaksi mieleltäni, ja olipa
vähällä että olisin kääntynyt takaisin, kreiviä puhuttelematta. Mutta
luottamus Jumalaan, muistaessani sinua, Georg, antoi minulle uutta
rohkeutta ja päättäväisenä nousin leveitä marmoriportaita ylös
ylikertaan ja kolkutin, joskin vapisevalla kädellä, ensimmäiselle eteen
sattuvalle ovelle. Se avattiin sisältäpäin ja kreivi itse seisoi
kynnyksellä. Hänen ystävällinen tervehdyksensä, kohtelias käytöksensä
rohkaisi minua kerrassaan ja kun hän pyysi minua sisään kamariinsa,
lausuin pyyntöni ilman sanottavaa levottomuutta. Kreivi otti minulta
tauluni, asetti sen kalliille mahonkipuupöydälle ja tarkasti sitä monta
minuuttia hyvin tarkkaavasti. Silmäni kiintyivät hänen kasvoihinsa,
ikäänkuin olisin tahtonut arvata hänen sisimmät ajatuksensa. Hän jupisi
myöntyvästi, pudisti päätään tuontuostakin, ja näytti olevan hyvin
mielistynyt kuvaan. 'Kuka on sen maalannut?' kysäsi hän minulta.
'Vaivainen, sairas mieheni', vastasin ujosti ja toivoin, että hän
sanoisi minulle muutamia kiitoksen ja rohkaisun sanoja. Mutta hän
tähysteli minua vaan kiireestä kantapäähän ja kääntyi taas kuvaan päin.
Seisoin ikäänkuin hehkuvilla hiilillä ja tunsin valtasuoneni tulisesti
sykkivän ja sydämmeni levottomasti tykkivän. 'Mitä kuva maksaa?' kysäsi
hän minulta. En tiedä mistä sain rohkeutta vaatia noin isoa summaa,
mutta melkein tahdottomana vastasin minä: 'Viisikymmentä louisdoria.'
Kreivi katsoi kummissaan minuun ja rohkeuteni oli jo niin
masennuksissa, että vapisin ja koko ruumiini vavahteli. Kreivi näkyi
säälivän minua ja hän sanoi aivan sävyisästi: 'No, hyvä rouva, se on
suuri summa, mutta tahdon asiata miettiä. Tahdotteko jättää minulle
taulun päivälliseen asti?' 'Aivan mielelläni!' vastasin ja sanoin
jäähyväiseni syvästi kumartaen. Kuinka taas kotia saavuin, tiedän töin
tuskin. Päätäni huimasi ja sydäntäni sykki miltei kuultavasti. Vasta
yliskamarissamme toinnuin entiselleni ja rauhoituin täydellisesti,
Olinhan jo luottamuksella rukoillut rakasta Jumalaa. Sen perästä tein
kotitehtäväni, ompelin, kudoin ja istuin lopulta aivan hiljaa viereesi,
rakas mieheni. Päätin ensinnä olla teille asiasta mitään puhumatta,
mutta koska juuri tässä niin tulevaisuudesta huolehdimme, en voinut
enää pitää salaisuutta sydämmelläni. Varmaan, ihan varmaan kreivi pitää
taulua omanaan ja meille paljo rahaa lähettää! Etkö niin luule?"
Sairas maalaaja pudisti synkästi hymyten päätään. "En toivo mitään
sinun mielijohteistasi", sanoi hän. "Tuota metsämaisemaa olen jo
varhemmin useat kerrat kaupitellut, enkä koskaan, en edes parin
louisdorin ostajaa ole tavannut. Kuinka kreivi nyt sellaisen korkean
summan maksaisi! Ei, ei, äitiseni, turha on toivosi."
"Mutta taulu on kuitenkin niin kaunis", sanoi äiti innokkaasti. "Monta,
monta maalausta olen nähnyt, jotka eivät puoleksikaan olleet näin
onnistuneet ja kuitenkin niistä on maksettu paljoa suuremmat summat!"
"Niin, rakas vaimo", vastasi sairas katkeruudella, "niin, jos ansio
aina palkittaisiin, silloin minäkin saattaisin toivossa elää. Mutta et
tunne maailmaa. Ja kuitenkin, varmaan, kuva on hyvä -- en ole koskaan
parempaa maalannut. Jos taivas soisi siunauksensa, jos se kreivin
sydäntä ohjaisi -- kuinka onnellinen olisin, kuinka levollisena
katsoisin kuolemaa kasvoihin! Mutta ne ovat kaikki vain tyhjiä
toiveita!"
Ja maalaaja vaikeni ja kätki kalpeat, riutuneet kasvonsa
sairasvuoteensa tyynyihin. Georg kääntyi toivotonna poispäin,
salataksensa kyyneleitään, jotka kuumina vierivät hänen poskilleen.
Mutta äiti, järkähtämättömässä luottamuksessa jumalalliseen
kaitselmukseen, katsoi hiljaa korkeutta kohti ja sanoi: "Niinkuin
Jumala ohjaa, niin on hyvä. Toivoni hänen isälliseen apuunsa ei horju;
hän on meitä auttava!"
Ja tuskin oli hän viime sanat lausunut, niin kolkutettiin ovelle ja
kultareunuksilla koristettu livreepukuinen palvelia tuli huoneesen.
"Terveisiä kreiviltä", sanoi hän, "ja tässä on rahat herra Waldin
taulusta!"
Ilohuuto kajahti onnellisen äidin suusta, ja suopealla voittoriemulla
katsoi hän miestään ja poikaansa silmiin. Nämä eivät olleet uskoa
korviaan ja olivat hämmästyksestä aivan ällistyneet, kun palvelia laski
kasan kultarahoja pöydälle ja sen perästä kohta poistui, aivan
iloissaan kelpo ihmisten onnesta.
Äiti hajotti kultakasan keskeltä ja kiiltävät rahat tipahtelivat
kalisten ja säihkyen valkoiselle honkapöydälle, joka ei elinaikanansa
vielä koskaan ollut sellaista rahan paljoutta nähnyt. Georg astui
lähemmäksi ja loi riemullisen katseen isäänsä. Onnellinen hymyily
valaisi hänen kalpeita kasvojaan, ja ikäänkuin uuteen eloon elpynyt,
kurotti hän vaimolleen laihtuneen kätensä: "Vaimoni rakas!" änkytti
hän, "kuinka autuaaksi tunnen itseni, kuinka vapaana ja levollisena
huoahtaa rintani!"
Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen
viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta
surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta.
Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin
sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän
varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö
haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi
tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.
"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen
innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää,
joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen
silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme
syvyydestä!"
Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen
vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös
korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle
ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he,
äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän
sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman
silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien
kiitollisten olentojen ylitse.