Adelbert von Wildström.
Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun
varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka
harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista
rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu,
isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania
rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen,
vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.
Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä
koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin
silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu
ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen
silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän
mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko
taululle antaisi etusian.
Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita
askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui
nuori kreivi Adelbert kamariin.
"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi
hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin!
Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat
riittävästi kuvilla varustetut."
Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat
melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen.
Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.
"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja
mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että
se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät
taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat
joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä
luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."
"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla
pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä
tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia
mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan
teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat
opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on
tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."
Jotenkin välinpitämättömästi lykkäsi vanha kreivi paperit syrjään.
"Jälestäpäin saatamme siitä enemmän puhua", sanoi hän. "Auta minua nyt
valikoimaan. Nämä taulut on tarjottu minulle ostettavaksi. Tämä tässä,
Helena Trojan muureilla, on professori H:n maalaama, jonka tunnet. Tuo
metsäpaikka tuossa on jotenkin tuntemattoman taiteilian tekoa, hänen
nimensä on David Wald."
"Waldko? Wald -- niinkö, onko se maalaajan nimi?" kysäsi Adelbert
uteliaammin. "Omituinen sattuma! Kuka on tuo mies? Missä asuu hän?"
"Hän on lähin naapurimme", jatkoi kreivi. "Tuo mies näkyy olevan
vähissä varoissa. Hänen vaimonsa toi minulle taulun. Huolet ja puute
kuvastuivat hänen kasvoissaan, minun kävi häntä sääli. Kuva ei ole
huonosti maalattu, se on tosi; mutta hinta, viisikymmentä louisdoria,
on kuitenkin kovin suuri."
"Ja mitä tuo Helena taulu mahtaa maksaa?" kysyi Adelbert.
"Kaksisataa louisdoria; polkuhinta!" huudahti kreivi. "Ajattele toki,
eräs professori H:n maalaama Helena ainoastaan kahdellasadalla
louisdorilla. Kaunis taulu se on, se on varma."
"Ja tuo toinen?" kysyi Adelbert.
"Se täytyy minun tosiaankin takaisin antaa. En löydä todellakaan
paikkaa sille."
"Juuri kuin ei tuon metsämaiseman jokainoasta puusta paistaisi enemmän
neroa, kuin koko Helenasta ja mainion professorin kaikista tauluista
yhteensä", sanoi Adelbert hienolla ivalla.
"No niin, en saata sanoa, että aivan väärässäkään olisit, poikani
rakas", vastasi kreivi; "mutta muista toki, miehellä ei ole kuulusaa
nimeä, ei mainetta mitään! Minusta on todella hävytöntä, että hän
pyytää viisikymmentä louisdoria taulustaan. Jospa nyt ripustaisin
taulun seinään ja vieraani kyselisivät minulta: Kuka on tuon maalannut?
Mitä olette siitä maksanut? Pitäisihän minun hävetä, mainitessani
silloin noin tuntemattoman taiteilian nimeä. Älyäthän tuon?"
"Kyllä, rakas isä", jatkoi Adelbert kylmästi. "Näen, että te ainoastaan
nimiä eikä kuvia tavottelette ostamaan. Te kannatatte taidekykyä, kun
se on yleisesti tunnettu; maineettomien, tuntemattomien kykyjen annatte
riutua. Yhtä kaikki! Pyydän teitä ostamaan tuon metsämaiseman. Tehkää
se rakkaudesta minuun; alanpa mieltyä kuviin, ja tuo erittäin on tullut
minulle mieluisaksi. Isä kulta, ostakaa se!"
"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."
"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän
hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka
asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin
on hän rahan tarpeessa."
Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään
soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen
viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.
"No nyt, poikani, mitenkä olet kokeesi kestänyt?"
Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä
venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.
Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin
odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa
olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä
olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen
edeltäpäin."
"Ja kuitenkin oli minua yksi etevämpi, joka minut voitti", sanoi
Adelbert.
"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori
kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?
"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon,
köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton
ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."
"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku
rahvaanmies?"
"Juuri sellainen", sanoi levollisesti Adelbert. "Eräs varaton, rahaton
nuorukainen, mutta hengen ja luonteen lahjoista rikas, mahdottoman
rikas. Hänen nimensä on Wald, Georg Wald, isänsä on köyhä, mutta
kyvykäs maalaaja. Tuo kuva", hän osotti metsämaisemaa, "on hänen
taitavasta kädestä lähtöisin!"
"Ja tuota kuvaa houkuttelit sinä minua ostamaan?" puhkesi kummissaan
kreivi Wildström sanomaan. "Tuota kuvaa, jota kilpailiasi, voittajasi
isä on maalannut? Oi, poikani, luulin sinua korkearientoiseksi,
kunnianhimoiseksi, ja näen nyt, että olet siihen määrään siivo ja
heikko, ettet edes tunne kateutta voittajaasi kohtaan -- ja olet
antanut voiton alhaissukuiselle, tuntemattomalle rahvaanmiehelle! Sinä
kunniakkaitten esi-isien jälkeläinen, pääkaupungin mainioimman ja
kalliimman opettajan kasvatti! Sitä en käsitä!"
"Rakas isä, opettajat ja jalo sukuperä eivät tee viisaaksi, jollei
oppilas ole ahkera ja lahjakas. Paljon aikaa olen hukannut seuroihin ja
huveihin, pitipä niin tehdä teidän omasta tahdostanne. Ne hetket, jotka
menetin tyhjiin huveihin, käytti tuo nuori mies tietojensa
laajentamiseen, henkensä kehittämiseen. Elkää sentähden ihmetelkö, jos
hän oli minua etevämpi. Kuitenkin lupaan teille yliopistossa korjata
mikä ennen on jäänyt tekemättä."
"Mutta elä liiaksi rasita itseäsi, poikani", huolehti kreivi Wildström.
"Elä unhota, että olet sukusi viime vesa, että kaikki toiveeni
kohdistuvat sinuun. Sillä lopulta, mihinkä hyödyttää sinua laajat
tiedot? Olinpa tyhmä että kiivastuin. Anna alhaisesta kansasta
lähteneitten nousukkaitten ylpeillä. Olethan rikas, niin, poikani,
kovasti rikas. Tiedot ovat sinulle vaan miellyttävä, loistava koriste,
jota et välttämättä tarvitse, kuten nuo köyhät raukat, jotka niillä
kurjaa oloansa ylläpitävät. Elä vaan rasita itseäsi liiallisella
työllä, kuuletko?"
Adelbert hymähti. "Mutta, isä rakas", sanoi hän, "kuinka saatan tietoja
hankkia, jollen ankaralla ahkeruudella tee työtä? Tahdotte, että
tulisin mainioksi; se on ylpeytenne kuulla poikaanne kehuttavan opin ja
tietoisuuden esikuvana, ja kuitenkin salpaatte minulta tien, tuota
suuresti haluttua määrää saavuttaakseni. Kuinka pitää minun ja kuinka
saatan minä kaikki toiveenne täyttää?"
"Se on sinun asiasi", sanoi kreivi lyhyesti, puhetta keskeyttäen, kun
ei kyennyt muulla lailla pulasta selvitä. "Olen vakuutettu siitä, että
käännyt oikealle uralle minun mielihyväkseni. Kuitenkin, mitä tieteen
haaraa aiot ruveta tutkimaan?"
"En ole vielä päättänyt mihinkään päin", vastasi Adelbert.
"Rikkautenne, isäni, vapauttaa minut tarpeellisuudesta ruveta koskaan
erityistä tieteen alaa viljelemään, ja ajattelen, että parasta on
koetella ja sitten valita mieluisinta ja edullisinta."
"Samaa mieltä minäkin!" sanoi kreivi. "Milloinka lähdet yliopistoon?"
"Jo huomenna, jos se on teille otollista", kuului vastaus.
"Niin, tapahtukoon se ylihuomenna", määräsi kreivi. "Huomenna tahdomme
ensinnä viettää pienen lähtöjuhlan ja kohta äidin kanssa sopia asiasta.
Seuraa minua joutuun hänen luokse, poikani."
Nopeasti edellä käyden meni kreivi läpi pitkän sarjan komeasti
somistettuja huoneita ja kertoi vaimolleen Adelbertin tuumat. Kreivitär
vaati poikansa siirtämään lähtöpäivää tuonnemmaksi; mutta Adelbert
pysyi päätöksessään, ja heikko äiti peräysi, kun huomasi nuorukaisen
päätöksen järkähtämättömäksi.
Päivä kului tarpeellisten tointen toimittamisessa, jotka huomispäivän
lähtöjuhla ja nuoren kreivin läheinen matka aikaansaivat.
Seuraavana iltana välkkyivät kreivillisen linnan salit loistavassa
komeudessaan. Pääkaupungin ylhäiset liikkuivat niissä edes takaisin.
Adelbert oli keskellä heitä. Hänen kättään puristettiin, surkuteltiin
että hänestä piti luopua pitemmäksi ajaksi, hänelle tehtiin ylenmäärin
lupauksia järkähtämättömästä rakkaudesta, ja Adelbert mietti: "Ei ole
näen mä vaikea asia, kun on rikkaat vanhemmat, päästä ihmisten
ystävyyteen."
Pöydässä istuessa paukkuivat samppanjapullot, vanhat koreakylkiset
pullot heruttivat anteliaasti tuoksuvia nesteitään, ja lasien
kilinässä, soiton pauhatessa, onnentoivotusten keskellä, joita
esiintuotiin nuorelle, rikkaalle kreiville, viihtyi Adelbert
erinomaisen hyvin, ja yö kului kuni silmänräpäys.
Seuraavana aamuna, hellät jäähyväiset sanottuaan vanhemmilleen, nousi
hän kasvattajansa kanssa mukaviin, loistaviin matkavaunuihin, joitten
ovet olivat kreivillisellä vaakunalla koristetut. Neljä rivakkaa
postihevosta, joita iloisesti torveensa toitottava kyytimies pakotti
nopeaan juoksuun, oli valjaissa, ja vaunut rämisivät katukivityksellä.
Ajaessaan huomasi hän toisella puolella katua erään kelmeän, löyhästi
vaatetetun nuoren miehen, joka kulki vaatimattomasti jalan tietään.
Kreivi Adelbert tervehti ystävällisesti nuorukaista. Se oli hänen
kilpailiansa, joka oli tutkinnossa ensimmäisen palkinnon saanut.