Hän kysyi: "missä on keisari?"

Keisari Pietari virkkoi: "katsopas, ainoastaan me molemmat olemme tässä

lakki päässä: tottapa siis jommankumman meistä täytyy olla keisarin."

Raivostunut koira.

Eräs herra osti kaupungista koiran pennun ja toi sen turkkinsa hihassa

kotiinsa maalle. Hänen rouvansa piti myöskin koiran pennusta ja antoi

sen olla sisällä kammarissa. Pentu kasvoi; sille annettiin nimeksi

Ystävä.

Se rupesi kulkemaan isäntänsä mukana metsällä, vartioitsi kartanoa ja

leikitteli lasten kanssa.

Kerran juoksi sitten muuan koira puutarhaan. Se kulki suoraan pitkin

puutarhan käytäviä, häntä alas painuneena, sen suu oli auki ja siitä

juoksi vaahtoa. Lapset olivat silloin puutarhassa.

Isäntä sattui näkemään tämän koiran ja huusi: "Lapset, tulkaa pian

kotiin! Siellä on raivostunut koira."

Lapset kuulivat, että isänsä kutsui heitä, vaan eivät huomanneet koiraa

ja juoksivat suoraan sitä vastaan. Raivossa oleva koira oli juuri saada

purra yhtä lapsista, kun Ystävä sen huomattuaan hyökkäsi sen kimppuun

ja rupesi sen kanssa tappelemaan.

Lapset ennättivät sillä välin juosta pois; mutta kun Ystävä palasi

huoneeseen, vinkui se ja sen kaulasta vuoti verta.

Kymmenen päivän kuluttua tuli Ystävä hyvin nuloksi, ei juonut eikä

syönyt ja yritti jo kerran puremaan muuanta pentua. Kun se huomattiin,

sulettiin Ystävä tyhjään huoneeseen.

Mutta lapset, jotka eivät ymmärtäneet, miksi Ystävä oli sinne suljettu,

hiipivät sitä katsomaan.

He avasivat oven ja rupesivat kutsumaan koiraa. Ystävä juoksi ulos niin

kiivaasti, että oli vähällä kaataa lapset mennessään. Sitten juoksi se

puutarhaan ja rupesi maata pensaan juurelle. Kun lasten äiti näki

Ystävän siellä, kutsui hän sitä luokseen, mutta Ystävä ei totellutkaan

enää häntä, ei huiskuttanut häntäänsä hänelle eikä katsonut häneen

päinkään. Sen silmät olivat raukeat ja suusta tuli vaahtoa. Rouva

kutsui silloin miestään ja sanoi hänelle:

"Tule pian, joku on laskenut Ystävän ulos, se on ihan raivostunut. Tee

Jumalan tähden sille jotakin!"

Isäntä toi pyssyn, meni Ystävän luo ja tähtäsi sitä, mutta hänen

kätensä vapisi, kun hän ampui. Ja kuula ei sattunutkaan päähän, vaan

takapuolelle ruumista.

Koira rupesi vinkumaan ja kyyristiihe maahan. Isäntä meni likemmäksi

sitä, katsomaan, miten sen oli käynyt. Ystävän koko takapuoli oli

veressä ja molemmat takajalat ruhjoutuneet. Ystävä mateli isäntänsä luo

ja rupesi nuoleksimaan hänen jalkaansa. Isäntää vapisutti, hänelle tuli

vedet silmiin ja hän juoksi sisälle.

Sitten kutsuttiin muuan metsästäjä, ja tämä ampui pyssyllään kuoliaaksi

koiran ja vei sen pois.

Kaksi hevosta.

Kaksi hevosta vetivät kahta kuormaa. Edellä kulkeva hevonen veti hyvin,

vaan takana oleva pysähtyi usein. Sen vuoksi ruvettiin edellä käyvälle

hevoselle lisäämään kuormaa takimaisen kuormasta. Kun kaikki oli

siirretty takimaisen kuormasta etumaisen kuormaan, astuskeli takimainen

hiljalleen ja sanoi etumaiselle:

-- Kiusaa sinä vaan itseäsi ja hikoile. Kuta enemmän koetat vetää, sitä

enemmän sinua vaivataan.

Mutta kun sitten saavuttiin majataloon, sanoi isäntä:

-- Mitäpä varten ruokkisinkaan kahta hevosta, kun yhdellä vaan voin

vedättää kuormaa. Parempihan se on että annan yhdelle ruokaa mielin

määrin, vaan tapan pois toisen: saanhan siitä edes nahkan.

Ja hän tekikin, niinkuin sanoi.

Tasaa jaettu perintö.

Eräällä kauppiaalla oli kaksi poikaa. Vanhempi oli isän lempipoika, ja

isä halusi antaa hänelle kaiken omaisuutensa. Äiti sääli nuorempata

poikaa ja pyysi miestään olemaan edes ilmoittamatta heille päätöstään.

Hän näet tahtoi jollakin tavalla saattaa perinnön tasan jaetuksi

molempien poikiensa välillä. Kauppias täyttikin hänen pyyntönsä eikä

puhunut pojilleen mitään siitä, miten aikoi jakaa perintönsä heidän

keskensä.

Kerran istui sitten äiti akkunan luona ja itki. Silloin sattui muuan

matkustaja tulemaan akkunan luo ja kysyi, mitä hän itki?

Äiti vastasi: "kuinka en itkisi; minusta ovat molemmat poikani saman

arvoiset, mutta isä tahtoo antaa kaikki toiselle pojalle eikä toiselle

mitään. Minä pyysin miestäni olemaan ilmoittamatta päätöstään pojille,

kunnes voisin keksiä keinon, miten saisin autetuksi nuoremman asiata.

Mutta minulla ei ole itselläni rahaa, enkä tiedä miten päästä siitä

huolesta."

Matkamies virkkoi: "sinun on helppo päästä surustasi; mene ja ilmoita

pojillesi, että vanhempi on saava kaiken teidän rikkautenne, mutta

nuorempi ei mitään; ja he saavat molemmat yhtä paljon."

Äiti teki niinkuin matkustaja oli neuvonut.

Kun nuorempi poika sai kuulla, ettei hän tule saamaan mitään, läksi hän

vieraille maille ja saavutti siellä taitavuutta monissa töissä ja

paljon oppia, vaan vanhempi oli isänsä luona kotona eikä oppinut

mihinkään työhön, sen vuoksi että tiesi tulevansa rikkaaksi.

Kun sitten isä kuoli, niin ei vanhempi poika osannut tehdä mitään ja

hävitti kaiken omaisuutensa, mutta nuorempi oppi ansaitsemaan vieraalla

maalla ja tuli rikkaaksi.

Hai.

Meidän laivamme oli ankkurissa Afrikan rannalla. Oli kaunis päivä;

mereltä henkäili viileä tuuli, mutta iltapuolella muuttui ilma: se tuli

ihan polttavaksi ja Saharan erämaasta puhalsi niin kuumaa ilmaa kuin

olisi se tullut ihan palavasta uunista.

Kapteeni tuli kannelle ennen auringon laskua ja huusi: "uimaan pojat!"

Minuutin kuluessa olivat merimiehet jo ehtineet hypätä veteen, laskea

alas yhden purjeen, sitoa sen kiini ja laittaa siitä itselleen

uimasuojuksen.

Meillä oli laivalla mukanamme kaksi poikaa. He hyppäsivät ihan

ensimäisinä veteen, mutta heistä tuntui kovin ahtaalta uida purjeen

päällä ja he päättivät sen vuoksi uida kilvan aavalla merellä.

Molemmat pulikoivat, kuin sisiliskot vedessä ja koettivat kumpikin

kaikista voimistaan ehtiä siihen paikkaan, missä ankkurin poiju kellui

meressä ankkurin kohdalla.

Toinen pojista oli aluksi voiton puolella, vaan sitten rupesi jäämään

jälemmäksi. Pojan isä, vanha tykkijunkkari, joka oli kannella, oli

iloissaan nähdessään, miten reipas poika hänellä oli. Kun poika alkoi

jäädä jälemmäksi, huusi isänsä hänelle: "elä anna perään! Ponnista

kovemmin!"

Yhtäkkiä kuului kannella huuto: "hai" ja me näimme kaikki meripedon

selän vedessä vilkkavan. Hai ui suoraan poikia kohti.

-- "Takasin! takasin! kääntykää pois pian, hai tulee!" huusi

tykkijunkkari. Mutta pojat eivät kuulleet hänen sanojansa, vaan uivat

yhä kauvemmaksi, nauroivat ja huusivat vielä iloisemmin ja kovemmin

kuin ennen.

Tykkijunkkarin kasvot kävivät kalpeiksi kuin palttina ja hän katseli

aivan liikkumatta poikia.

Merimiehet työnsivät alas veneen, hyppäsivät siihen ja soutivat, minkä

jaksoivat poikien luokse päin; mutta he olivat vielä kaukana heistä,

silloin kun hai oli jo ehtinyt kahdenkymmenen askeleen päähän.

Pojat eivät aluksi kuulleet, että heille huudettiin eikä huomanneet

haita; mutta sitten sattui yksi heistä vilkasemaan taaksensa, ja me

kuulimme kaikki sydäntä särkevän parahduksen, ja pojat rupesivat uimaan

eri haaroille.

Tämä parahdus ikäänkuin herätti tykkijunkkarin huumauksestaan. Hän

hypähti paikaltaan ja juoksi tykkien luo. Hän käänsi yhden niistä

poikia kohden, kumartiihe sen yli, tähtäsi ja sieppasi käteensä

sytyttimen.

Me kaikki, jotka olimme laivassa, olimme pyörtyä kauhistuksesta ja

odotimme jännitettyinä, mitä oli tapahtuva.

Kuului pamaus, ja me näimme tykkijunkkarin kaatuvan tykin viereen ja

peittävän kasvonsa käsillänsä. Me emme nähneet vielä, miten pojan ja

hain oli käynyt, sillä savu esti hetken aikaa näkemästä.

Mutta kun savu hälveni veden päältä, niin alkoi joka puolelta kuulua

hiljaista nurinata, sitten se tuli yhä kuuluvammaksi, mutta lopuksi

kuului joka puolella kova ilohuuto.

Vanha tykkijunkkari avasi silmänsä, nousi ylös ja katsahti merelle

päin.

Aaltojen päällä kellui hain keltanen vatsa. Muutamassa minuutissa oli

vene ehtinyt poikien luo ja toi heidät laivaan.

1000 kultarahaa.

Muuan rikas henkilö tahtoi antaa tuhat kultarahaa köyhille, vaan ei

tiennyt oikein, millaisille köyhille antaisi ne.

Hän meni papin luo ja sanoi: "minä haluan antaa tuhat kultarahaa

köyhille, vaan en tiedä kelle antaisin. Ottakaa nämä rahat ja antakaa

kelle tahdotte!"

Pappi vastasi: "rahoja on paljon, minäkään en tiedä, kelle ne antaisin:

kenties antaisin toisille liian paljon ja toisille liian vähän. Olkaa

hyvä ja sanokaa millaisille köyhille minun on ne jaettava ja minkä

verran kullekin."

Rikas sanoi: "jollette te tiedä, kelle annatte rahat, niin tietäähän

sen Jumala: antakaa ne sille, joka ensiksi tulee luoksenne."

Samassa pitäjässä asui muuan köyhä mies. Hänellä oli paljon lapsia ja

itse oli hän taudissa eikä kyennyt työhön.

Kerran luki köyhä mies psalttaria ja tapasi siellä sanat: minä olin

nuori, mutta nyt olen tullut vanhaksi, enkä nähnyt rehellistä

hyljättynä ja hänen lapsiaan leipää kerjäämässä.

Köyhä ajatteli: "mutta minut on Jumala hyljännyt, vaikken ole tehnyt

mitään pahaa. Mitähän, jos menen papin luo ja kysyn, mitä varten

raamatussa löytyy valeita."

Hän meni papin luokse.

Pappi sanoi heti hänet nähtyään: "tämä köyhä mies tuli ensimäisenä

luokseni", ja antoi hänelle kaikki nuo rikkaan tuomat tuhannen

kultarahaa.

Vasikka jäällä.

Vasikka hyppeli navetassa ja opetteli tekemään mutkia ja käänteitä. Kun

talvi tuli, laskettiin se aika lehmäin kanssa jäällä olevalle avennolle

juomaan. Kaikki lehmät menivät varovasti purtilon luo, vaan vasikka

hyppeli sinne tänne, huiskutti häntäänsä ilmassa, laski alas korvansa

ja rupesi kiertelemään pitkin jäätä. Vaan jo ensimäistä kierrosta

tehdessään liukahti sen jalka ja se kaatui päänsä purtiloon.

Se rupesi ammomaan:

"Voi minua raukkaa! Vaikka hyppelin polviani myöten oljissa, niin en

kaatunut, vaan nyt liukahdin tässä sileällä jäällä."

Muuan vanha lehmä sanoi silloin:

"Jollet olisi ollut vasikka, niin olisit varmaankin tiennyt, että missä

on helppo hypähdellä, siellä on vaikea pystyssä pysyä."

Lehmä ja vuohi.

Muutamalla vaimolla oli lehmä ja vuohi. Ne kävivät yhdessä laitumella.

Lehmä käänteliihe aina, kun sitä lypsettiin. Silloin toi eukko kerran

leipää ja suolaa, joita hän antoi lehmälle ja puheli sille hyvitellen

sitä: "niin, piikaseni, kas tässä saat nyt; tuonpa vielä enemmänkin,

mutta seiso nyt vaan yhdessä kohden!"

Seuraavana iltana tuli vuohi kotiin ennenkun lehmä, asettui eukon eteen

ja pani jalkansa harralleen. Eukko löi silloin sitä pyyheliinalla, vaan

vuohi pysyi paikallaan eikä liikkunut. Se muisti näet, että eukko oli

luvannut lehmälle leipää, jos se seisoisi hiljaa ja yhdessä kohden. Kun

eukko huomasi, ettei vuohi välittänyt mistään, sieppasi hän kepin ja

löi sillä sitä.

Heti kun vuohi oli mennyt pois, alkoi eukko taas hyvitellä lehmää

antamalla sille suolaa ja leipää ja puheli sille yhtä ystävällisesti,

kuin ennenkin.

"Ihmiset eivät ole rehellisiä!" ajatteli vuohi. "Minä koetin olla

paremmin, kuin lehmä yhdessä kohden enkä saanut muuta palkakseni, kuin

selkäsaunan."

Sitten väistäysi se syrjään, hyppäsi ja survasi maitokiulun kumoon,

niin että kaikki maito juoksi siitä maahan ja töyttäsi vielä eukkoakin

sarvellaan.

Kuningas ja haukka.

Muuan kuningas laski kerran metsälle mennessään jänistä kiini ottamaan

haukan, josta hän piti enemmän kuin muista haukoistansa, ja läksi itse

ratsain ajamaan.

Haukka saikin kiini jäniksen. Kuningas otti siltä pois jäniksen ja meni

etsimään vettä juodakseen. Hän löysi sitä kallion rinteeltä. Mutta sitä

oli niin vähän, että sitä tuli ainoastaan tippumalla. Kuningas haki

satulastaan maljan ja asetti sen niin, että vesi tippui siihen. Vettä

nihui kalliosta ainoastaan tipoittain, ja kun malja tuli täyteen, niin

nosti kuningas sen suunsa eteen ja yritti juoda. Yhtäkkiä hypähti

haukka hänen kädelleen, löi siivillään ja sai veden läikkymään

maljasta.

Kuningas antoi taas veden tippua maljaan ja odotti niin kauvan, että

malja täyttyi ihan reunojaan myöten. Mutta kun hän uudestaan yritti

nostamaan maljaa suunsa eteen, löi haukka taas siivillään sen kumoon,

niin että kaikki vesi meni maahan.

Kuningas täytti vielä kolmannen kerran maljan ja oli nostamaisillaan

sitä huulilleen, vaan haukka kaasi taaskin sen. Kuningas suuttui, ja

löi minkä jaksoi haukkaa vasten kalliota, niin että se kuoli.

Kuninkaan palveliat ratsastivat paikalle ja eräs heistä juoksi ylös

lähteelle, löytääkseen enemmän vettä ja voidakseen pikemmin täyttää

maljan.

Mutta eipä palveliakaan tuonut vettä; hän palasi takaisin malja tyhjänä

ja sanoi: "sitä vettä ei voi juoda; lähteessä on käärme ja se on

valanut myrkkyään veteen. Oli hyvä että haukka kaasi maahan veden. Jos

olisit juonut tätä vettä, niin olisit kuollut."

Kuningas sanoi: "mutta minä maksoin huonosti haukalle sen tekemän hyvän

työn. Se pelasti minun elämäni; mutta minä tapoin sen."

Jussi.

Jänö -- Jussi asuskeli talvella kylän likehtäällä. Kun tuli yö, niin

nosti se pystyyn toisen korvansa ja kuunteli; sitten taas toisen ja

liikutteli partakarvojansa, haisteli ja istui takajaloilleen. Sitten

hyppäsi se pari kertaa paksussa lumihangessa, istui taas takajaloilleen

ja rupesi katselemaan. Joka haaralta näkyi vaan lunta eikä mitään

muuta. Lumikinos oli muodostunut aaltomaiseksi ja loisti kuin sokuri.

Jänön pään yläpuolella oli pakkaishuurua ja sen läpi loistivat kirkkaat

tähdet.

Jänön oli mentävä suuren maantien poikki päästäkseen riihen luo, jonka

hän tunsi jo ennestään hyvin. Sieltä kuului reen jalasten ratinaa,

hevosten hirnuntaa ja rekien narinaa.

Jussi pysähtyi taas maantien viereen. Talonpoikia astuskeli rekien

vieressä, nuttujen kaulukset pystyssä. Kasvot olivat tuskin näkyvissä.

Parrat, viikset ja silmäkarvat olivat valkoset. Heidän suistaan ja

nenistään tuli höyryä. Ja heidän hevosensa olivat hiessä, joka

pakkasessa muuttui huurteeksi. Hevoset tempoivat sinne tänne

valjaissaan ja upposivat nietokseen. Talonpojat ajoivat kilpaa ja

toiset heistä pääsivät toistensa edelle. Kaksi vanhaa ukkoa ajoi rinnan

ja toinen kertoi toiselle, kuinka häneltä varastettiin hevonen.

Sittenkun joukko oli mennyt ohitse, hypähti jänö tien poikki ja meni

hiljalleen riihen luo. Kuormaston mukana seuraava koira huomasi silloin

Jussiparan. Se rupesi haukkumaan ja läksi jänön jälkeen. Jänö juoksi

nietoksia pitkin riihen luo. Sitä kannatti hanki, mutta koira jo

kymmenennellä askeleella upposi kinokseen ja oli sen vuoksi pakoitettu

pysähtymään. Silloin Jussikin pysähtyi, istahti takajaloilleen ja läksi

sitten hiljalleen menemään riihen luo.

Sinne mennessään tapasi Jussi pari muuta jänistä. Ne söivät ja

leikittelivät. Jussi leikitteli myöskin hetkisen kumppaniensa kera,

kaivoi yhdessä niiden kanssa kylmää lunta, söi laihoa ja jatkoi sitten

matkaansa eteenpäin.

Kylässä oli kaikki hiljaista, tulet olivat sammutetut. Kylän tiellä ei

kuulunut muuta, kuin lapsen itku eräästä pirtistä ja pakkasen pauke

tupien nurkista. Jussi juoksi riihen luo ja tapasi sielläkin

tovereitaan ja leikki niiden kanssa riihen puhtaaksi laistulla

laattialla, söi kauroja alotetusta kuormasta, kiipesi ylös pitkin lumen

peittämää kattoa latoon ja meni aidan yli takaisin piilopaikkaansa.

Idässä alkoi jo näkyä päivän salo, tähdet lakkasivat vähitellen

näkymästä, ja vielä entistäkin sakeampana peitti pakkasen synnyttämä

utu maan. Lähisissä kylissä heräsivät jo vanhat eukot ja menivät vettä

noutamaan. Talonpojat toivat ladoistaan karjalle ruokaa, lapset

huusivat ja itkivät. Tiellä kulki nyt kuormia vielä enemmän ja

ajomiehet pakinoivat kovemmin kuin ennen.

Jussi hyppäsi tien yli, tuli likelle vanhaa makuustaan, valitsi

itselleen vähän etempänä toisen olopaikan, kaivoi lumen siitä pois,

kyykähti takaperin uuteen makuukseensa, pani korvansa pitkin ruumista

ja alkoi nukkua silmät auki.

Jänis ja sen viholliset.

Öisin hakevat jänikset ruokaansa. Metsäjänikset syövät puiden kuoria,

peltojänikset laihoa ja ruohoa, ne taas, jotka asustavat talojen

likehtäällä, syövät riihistä jyviä. Yöllä jättivät jänikset lumeen

syviä näkyviä jälkiä.

Niiden vihamiehiä ovat ihmiset, koirat, sudet, ketut, korpit ja haukat.

Jos jänis kulkisi yhtä suoraan, niin sen voisi aamuin löytää jäljistä

ja ottaa kiini, mutta Jumala on luonut jäniksen araksi, ja tämä arkuus

suojelee sitä.

Öillä kuleskelee jänis vainioilla ja metsissä pelkäämättä ja tekee

suoria jälkiä, vaan kun aamu tulee, niin heräävät sen viholliset, jänis

alkaa kuulla milloin koirien haukuntaa, milloin rekien ritinää, milloin

ihmisten ääniä, milloin taas suden liikkeen metsässä ja alkaa pelosta

hypellä paikasta toiseen. Kun se hyppää eteenpäin, niin säikähtää se jo

jotakin ja juoksee takaisin entisiä jälkiään. Kuulee sitten vielä

jotakin ja hyppää minkä käpälistä lähtee syrjään ja joutuu pois

entisiltä jäljiltään. Taaskin risahtaa jokin ja jänis kääntyy taas

takaisin ja hyppää taas syrjään. Kun päivä tulee, rupee se maata.

Aamulla alkavat jäniksen viholliset tarkastella sen jälkiä, eksyvät

kaksoisjäljille ja pitkille sivu hyppäyksille ja ihmettelevät jäniksen

kekseliäisyyttä. Mutta jänis ei edes ajattelekaan mitään petosta. Se

vaan pelkää kaikkia.

Elefantti.

Eräällä hindulla oli elefantti, jolle hän antoi huonoa ruokaa, vaan

jolla hän teetti kovaa työtä.

Kerran raivostui elefantti ja polki jalkoihinsa haltiansa. Hindu kuoli.

Hänen vaimonsa itki, vei lapsensa elefantin luo, pani ne sen jalkojen

juureen ja sanoi: "Sinä olet tappanut heidän isänsä, tapa nyt

heidätkin!"

Elefantti katseli lapsia, sitten otti se kärsällään vanhimman pojan ja

nosti selkäänsä.

Siitä pitäen totteli elefantti poikaa ja teki työtä hänen hyväkseen.

Vanha hevonen.

Kotona maalla asui luonamme vanha ukko, Pimen Timofeits. Hän oli

yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän asui pojanpoikansa luona eikä tehnyt

enää mitään. Hänen selkänsä oli kymärässä: hän käveli kepin avulla ja

liikutti hitaasti jalkojaan. Hän oli ihan hampaaton ja hänen kasvonsa

olivat täynnä ryppyjä. Hänen alahuulensa vapisi. Kun hän joko käveli

tahi puhui, maiskutti hän huuliaan eikä kukaan voinut käsittää, mitä

hän puhui.

Meitä oli neljä veljestä ja me olimme kaikki innokkaita ratsastajoita.

Mutta meillä ei ollut tasavaluontoisia ratsuhevosia meidän varalle. Me

saimme ratsastaa ainoastaan yhdellä vanhalla hevosella. Sen nimi oli

Woronok.

Kerran äiti laski meidät ratsastamaan ja me menimme kaikki talliin sen

palvelian kanssa, joka oli meitä hoitamassa. Kuski satuloitsi meille

Woronokin, ja vanhin veli läksi ensin ratsastamaan. Hän ratsasti

kauvan. Ensin riihen luo ja sitten puutarhan ympäri. Kun hän ratsasti

takaisin, niin me muut huusimme hänelle: "no, annapas nyt nelistää."

Vanhin veli alkoi kannustaa Woronokkia jaloillaan ja löi sitä

piiskalla, ja Woronok laukkasi meidän ohitsemme.

Vanhimman veljen perästä nousi toinen veli, joka oli häntä nuorempi,

hevosen selkään. Hänkin ratsasti kauvan ja löi Woronokkia piiskalla ja

ajoi laukkaa pitkin mäen syrjää. Hän olisi vielä ratsastanut

mielellään, vaan kolmas veli pyysi, että hän laskisi pikemmin hänet

alkamaan.

Kolmas veli ratsasti myöskin riihen luo ja puutarhan ympäri, vieläpä

läpi kylänkin sekä ajoi täyttä laukkaa pitkin mäen rinnettä tallin

luokse. Kun hän pääsi meidän luoksemme, läähätti Woronok, ja sen kaula

ja kupeet olivat märkinä hiestä.

Kun nyt tuli minun vuoroni, niin halusin minä hämmästyttää veljiäni ja

näyttää heille, kuinka hyvin minä ratsastan, ja aloin hätyyttää minkä

voin Woronokkia tallista lähtemään, vaan se ei tahtonut liikkua

paikaltaan. Ja vaikka minä olisin lyönyt sitä kuinka paljon tahansa,

niin ei se viitsinyt juosta, vaan näytti olevan kovin peloissaan ja

pakkasi kääntymään takaisin. Minä suutuin hevoseen ja löin sitä voimani

perästä piiskalla ja potkin sitä jaloillani. Minä koetin lyödä sitä

oikein niihin paikkoihin, joihin luulin kipeimmin koskevan. Ruoska

taittui poikki, mutta minä löin vielä varren tyngälläkin sitä päähän.

Mutta Woronok ei sittenkään tahtonut juosta. Minä käännyin takaisin,

ratsastin palvelian luokse ja pyysin hänen toimittamaan minulle

vankemman ruoskan. Mutta palvelia vastasi:

"Te olette ratsastaneet kylliksi, nuori herraseni, laskeutukaa pois

hevosen selästä! Mitä varten kiusaatte noin kovin hevos parkaa?"

Minä loukkaannuin siitä ja sanoin:

"Kuinka? Minä en ole vielä saanut ratsastaa! Saatpa nähdä, miten minä

heti paikalla lähden sillä ajamaan laukkaa. Anna vaan minulle vankempi

ruoska. Kyllä minä saan Woronokkiin eloa."

Silloin pudisti palvelija päätään ja sanoi:

"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte

saada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on

tyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi

ikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits.

Voisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä

minkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?"

Minä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä

astuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä

kylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne

häntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin,

kuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että

sillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli

niin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja

pyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani

aikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja

Pimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.

Keisarinna Si-lin-tsi.

Kiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.

Keisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.

Sen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: "otappas

selko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on

hoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava."

Si-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että

niiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin

kun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä

lankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että

nämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden

lehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän

niitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.

Siitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset

muistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen

kunniakseen.

Silkkimato.

Minulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän

isäni istuttanut.

Kerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua

neuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä

silkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa

muutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835

kappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten

ei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun

niitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne

narahtivat hiukan.

Nämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani

ja minä olin jo tyyten ne unhottaa.

Mutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin,

että mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli

lehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin

niitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri

osa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset

olivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon

karvaisia.

Seuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että

toisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat

turvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat

nähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.

Nuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli

vaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin,

että ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä

ulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja

taitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne

pöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin

minua oli neuvottu.

Sillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot

hajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet

vähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne

matelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla

päällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin

päin.

Silloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä

pienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun

lehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat

silloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti

syömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat

yhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.

Minä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut

mulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat

aivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka

olivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se

laski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi

laskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui,

katseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se

laskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin,

milloin halusi samaa lankaa myöten.

Päiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi

antaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat

madelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti

sadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot

alkoivat syödä lehteä.

Siten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä

ajassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä

tiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko

ajan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen

viidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi

syömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä

silmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja

nahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas

entisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.

Minä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti

kumppanini: "nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!" Minä

riensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta

nahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä

ulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta

vanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan,

kuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä

jollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan

huomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin

nestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota

nestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan

alla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin

luoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni

uuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta

peitteestään.

Muihin matoihin minä en enää koskenut, ja ne irtausivat samalla tavalla

vanhasta nahastaan. Ainoastaan muutamat eivät siinä onnistuneet, vaan

useimmat pääsivät siitä erilleen, vaikka se näyttikin niitä kovasti

rasittavan.

Kun madot olivat saaneet uuden nahan, rupesivat ne syömään kovemmin ja

lehtiä kului nyt enemmän.

Neljän päivän kuluttua ne taas menivät tainnoksiin ja alkoivat

uudestaan luoda peitettään. Nyt kului vieläkin enemmän lehtiä ja madot

olivat jo noin puolen sentimetrin pituisia. Sitten ne taas menivät

kuuden päivän perästä tainnoksiin ja tunkeusivat ulos vanhoista

nahoistaan uuden peittäminä, ja olivat jo hyvin suuria ja paksuja ja me

ennätimme tuskin tuoda niille riittävästi lehtiä.

Yhdeksäntenä päivänä lakkasivat vanhimmat madot tyyten syömästä ja

matelivat ylöspäin hyllyillä ja tuepuita myöten. Minä kokosin niitä

yhteen ja panin tuoresta lehteä niille syötäväksi, mutta ne käänsivät

pois päänsä lehdestä ja matelivat poispäin. Minä muistin silloin, että

madot, kun ne valmistautuvat sulkeutumaan koteloonsa, lakkaavat

kokonaan syömästä ja matelevat ylöspäin.

Minä jätin ne rauhaan ja rupesin katselemaan, mitä ne nyt tekisivät.

Vanhimmat matelivat ylös kattoon, hajaantuivat sinne tänne, kiertelivät

sillä tavalla hiukan ja rupesivat sitten kukin eri suunnillaan

kehräämään lankojaan, laskien yhden langan aina kerrallaan.

Minä pidin yhtä niistä tarkemmin silmällä. Se meni nurkkaan, laski

kuusi lankaa noin viiden sentimetrin päähän toisistaan, keinui niiden

nojassa, taivutti itsensä kahteen osaan niin, että tuli hevosen kengän

muotoiseksi ja rupesi sitten kääntelemään päätään ja laskemaan

silkkilankaa niin, että se kiertyi sen ympärille. Illalla oli jo sen

ympärillä pilven tapainen kudos, niin että sitä enää näkyi vaan hiukan

ja aamulla sitä ei enää lainkaan voinut eroittaa kudoksen sisältä. Se

oli jo kokonaan kääriytynyt silkin sisään ja yhä se vaan vielä laski

lankaa.

Kolmen päivän perästä lakkasi se kutomasta koteloaan ja meni

tainnoksiin. Sittemmin sain kuulla, kuinka pitkältä yksi silkkimato

ehtii kolmena päivänä kehrätä lankaa. Kun puretaan koko tuo kudos, niin

se on enemmän kuin kilometriä pitkä, harvoin lyhempi. Ja jos lasketaan,

montako kertaa madon tarvitsee kiepauttaa päätään, näinä kolmena

päivänä kehrätäkseen niin pitkän langan, niin nähdään, että se näinä

kolmena päivänä on kiertänyt ympäriinsä 300,000 kertaa. Siitä näkyy

että se joka sekunttina keskeymättä pyörähtää kerran.

Mutta kun me otimme joitakuita koteloita ja särimme ne, niin näimme,

että madot tämän työn perästä olivat koteloissaan ihan kuivettuneet ja

käyneet vaaleiksi, vaksinkaltaisiksi.

Minä tiesin, että näistä koteloista, joiden sisällä oli nuo vaaleat

vaksin kaltaiset elottomat ruumiit, lähtee ulos myöhemmin perhoset.

Mutta katsellessani niitä en voinut sitä uskoa. Kuitenkin katsoin

kahdentenakymmenentenä päivänä, miten niitten koteloiden oli käyvä,

jotka olin jättänyt jäljelle.

Minä tiesin, että muutoksen piti tapahtua kahdentenakymmenentenä

päivänä. Mitään ei näkynyt vielä ja minä jo alain ajatella, että jokin

kohta oli joutunut epäjärjestykseen, kun yhtäkkiä huomasinkin, että

yhden kotelon pää oli käynyt mustaksi ja kosteaksi. Minä luulin jo,

että se oli turmeltunut ja yritin heittää sen pois. Vaan sitten

ajattelin taas, että kenties muutos alkaakin tällä tavalla ja minä

päätin katsoa vielä, miten lopuksi oli käyvä. Ja todellakin alkoi

kotelon kosteaksi käyneessä päässä tuntua jotakin liikettä. Minä en

voinut isoon aikaan päästä perille siitä, mikä tuon liikkeen sai

aikaan. Mutta sitten tuli näkyviin jotakin pään tapaista, jossa oli

tuntosarvet. Tuntosarvet liikkuivat. Sitten huomasin, että jalka pisti

esiin reijästä ja sen perästä toinen, ja jalat tarttuivat kiini ja

työntäytyivät ulos kotelosta. Jotakin tuli yhä sieltä esiin ja lopuksi

voin jo eroittaa, että se oli märkä perhonen. Kun kaikki kuus jalkaa

olivat tulleet ulos, niin luiskahti takapuoli helposti irti ja nyt oli

koko perhonen tullut esiin ja oli siinä näkyvillä. Sittenkun se oli

ehtinyt kuivaa, näytti se valkoselta, levitti siipensä, lenteli

kierrellen ympäri huonetta ja istui akkunalle.

Kahden päivän kuluessa oli perhonen jo ehtinyt munia akkunalaudalle

rivin munia ja kiinnittää ne siihen. Munat olivat keltasia.

Kaksikymmentä viisi perhosta tekivät munia. Ja minä kokosin 5,000

pientä munaa.

Seuraavana vuonna minä ruokin vielä enemmän matoja ja sain vielä

enemmän silkkiä.

Tätin kertomus kesystä varpusesta.

Meidän akkunamme ulkopuolelle oli varpunen pesinyt akkunalaudan päälle

ja tehnyt siihen viisi pientä munaa. Minä ja sisareni olimme nähneet,

kuinka varpunen kantoi olen korren ja höyhenen toisensa perästä meidän

akkunamme taakse ja teki sinne itselleen pesää. Ja kun se sitten alkoi

tehdä sinne munia, niin tulimme me hyvin iloisiksi. Varpunen ei enää

lentänyt pois höyheniä ja olkia etsimään, vaan istui muniensa päällä

siinä. Toinen varpunen -- meille sanottiin, että toinen niistä on uros

ja toinen naaras -- tuo naaraalle matoja ja ruokkii sitä.

Muutaman päivän perästä me jo kuulimme akkunamme takaa sirkutusta ja

menimme katsomaan, mitä varpusen pesässä oli tapahtunut. Siellä oli

viisi pienen pientä alastonta linnun poikaa, joilla ei vielä ollut

siipiä eikä höyheniä. Niillä oli keltaset, pehmeät nokat ja suuret

päät.

Meistä ne olivat hyvin rumia, emmekä me viitsineet enää käydä niitä

katsomassakaan, ainoastaan joskus juoksimme vilkasemassa, mitä ne

siellä tekivät. Niiden äiti lensi usein ruokaa hakemaan, ja kun se

palasi, niin avasivat varpusen pojat vikisten keltaiset nokkansa, ja

emä repi matosia kappaleiksi ja jakoi niitä niille.

Viikon kuluessa olivat jo nuo pienet varpusen pojat kasvaneet

isommiksi, saaneet untuvapeitteen ja tulleet kauniimmiksi, ja sen

perästä me taas rupesimme usein käymään niitä katsomassa.

Eräänä aamuna menimme taas katsomaan varpusen poikiamme ja näimme, että

niiden äiti, naarasvarpunen oli kuolleena akkunalaudan vieressä. Me

arvasimme, että varpunen oli yöksi asettunut akkunalaudalle ja nukkunut

siihen, ja litistynyt kuolleeksi akkunaa sulettaessa.

Me otimme sen siitä ylös ja viskasimme heinikkoon. Pienokaiset

vikisivät, ojensivat ulos päänsä ja avasivat suunsa, mutta ei ollut

ketään enää, joka olisi niitä ruokkinut.

Silloin sanoi vanhin siskoni: "nyt niillä ei ole enää äitiä, joka niitä

ruokkisi; mutta kuulkaas: ruvetaanpas me niitä hoitamaan!"

Tuokos oli meistä hauskaa, me otimme korin, panimme siihen

puuvillavanuketta, asetimme siihen pesän poikineen ja veimme sitten sen

sellaisena kammariimme. Sitten me kaivoimme maasta matosia, murensimme

leipää maitoon ja aloimme ruokkia linnun poikia. Ne söivät hyvin,

pudistelivat päitään, puhdistivat pieniä nokkiaan hiomalla niitä vasun

laitoja vastaan ja olivat kaikki hyvin ilosia.

Siten ruokimme me niitä koko päivän ja iloitsimme niiden ympärillä.

Seuraavana aamuna, kun menimme niitä katsomaan, niin näimme, että

pienin varpusen poika oli kuollut ja sen jalat tarttuneet

puuvillavanukkeeseen. Me veimme sen pois ja otimme koko

puuvillavanukkeen myöskin pois, jottei enää joku varpusen poika

takertuisi siihen, ja panimme vasuun heiniä ja sammalia. Mutta

iltapuoleen kävi taas kahden varpusen pojan höyhenet pörhöön, niiden

suut aukenivat ja silmät menivät kiini ja nekin kuolivat.

Kahden päivän perästä kuoli vielä neljäskin varpusen poika. Nyt saimme

kuulla, että olimme syöttäneet niitä liijan paljon.

Siskoni itki varpusiaan ja rupesi yksin ruokkimaan viimeistä varpusta

ja me muut saimme ainoastaan olla katsomassa. Viimeinen -- viides

varpusen poika, oli ilonen, terve ja elävän näkönen. Me rupesimme

nimittämään sitä Virkuksi.

Virkku eli niin kauvan, että jo pääsi lentoon ja alkoi tuntea nimensä.

Sisareni oli tapana huutaa: "Virkku, Virkku!" Silloin lensi se aina

hänen luokseen, istui hänen olkapäälleen, päähänsä tahi kädelleen ja

hän ruokki sitä.

Sitten kasvoi se vielä isommaksi ja alkoi itse hakea ruokansa. Se asui

meidän kammarissamme ja lensi silloin tällöin ulos ikkunasta, mutta

palasi aina yöksi kotiin, ja asettui asuinpaikkaansa, vasuun.

Eräänä aamuna ei se lentänytkään mihinkään vasustaan. Sen höyhenet

tulivat kosteiksi ja nousivat pörrölleen, aivan niinkuin muidenkin

varpusten oli käynyt, kun ne rupesivat kuolemaan.

Siskoni ei lähtenyt pois Virkun luota, vaan kulki sen perässä. Mutta se

ei syönyt eikä juonut mitään.

Kolme päivää se sairasti ja neljäntenä se kuoli. Kun me näimme sen

kuolleena, selällään, pikku kyntöset kokoon puristuneina, niin

rupesimme me kolme sisarta kaikki itkemään. Äiti riensi paikalle

saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Kun hän tuli meidän

kammariimme, niin näki hän pöydällä kuolleen varpusen, ja käsitti oitis

meidän surumme. Sisko ei syönyt mitään muutamaan päivään eikä leikkinyt

muiden kanssa, vaan itki aina.

Me käärimme Virkun sievimpiin vaatepalasiimme, panimme sen pieneen

puuarkkuun ja hautasimme sen pieneen kuoppaan puutarhassa. Sitten

teimme me pienen kumpareen mullasta sen haudan päälle ja panimme siihen

pieniä kiviä.

Omenapuut.

Minä istutin kaksi sataa nuorta omenapuuta ja kaivoin syksyin, keväin

kolmena vuonna kuopat niiden ympärille ja peitin ne talveksi aina

oljilla, etteivät jänikset niitä vahingoittaisi. Neljäntenä vuonna

menin lumen lähdettyä katsomaan omenapuitani. Ne olivat talven aikana

tulleet paksummiksi, niiden kuori käynyt sileäksi ja tuoreeksi, kaikki

oksat olivat eheitä ja niiden kärissä ja lehtihangoissa näkyi pyöreitä,

herneen tapaisia, kukan urpuja. Siellä täällä oli jo nuo paisuneet

urvut auvenneet, niin että kukkalehtien ruusunpunaset reunat jo

pistivät näkyviin. Minä tiesin, että kaikista urvuista tulee kukat ja

sitten hedelmät, ja olin ilonen katsellessani omenapuitani. Mutta kun

minä otin oljet pois ensimäisen omenapuun päältä, niin näinkin, että

alhaalta, ihan maan rajasta, oli omenapuun kuori syöty yltympäriinsä

puuhun saakka, niin että puun juuren ympärille oli muodostunut valkonen

rengas. Sen olivat hiiret tehneet. Minä paljastin toisen omenapuun ja

sen laita oli ihan samallainen. Minun kahdesta sadasta omenapuustani ei

ainoakaan ollut jäänyt ehjäksi. Minä täytin hiirten kalvamat kohdat

pihkalla ja vaksilla. Mutta niinpian kuin omenapuut olivat hiukan

ruvenneet lehtimään, niin putosivat kukat niistä heti pois. Sitten

ilmaantui pieniä lehtiä, vaan nekin alkoivat oitis kuihtua ja kuivaa.

Kuori kurtistui ja kävi mustaksi. Kahdesta sadasta omenapuusta oli enää

yhdeksän jäljellä. Näissä yhdeksässä ei ollut kuori ihan ympäri syöty,

vaan oli tuohon valkoseen renkaaseen jäänyt pieni koskematon kohta.

Näistä tällaisista ehjistä paikoista läksi kasvamaan uusia oksia, ja

vaikka nämäkin puut näyttivät sairastavan, niin ne virkosivat

kuitenkin. Kaikki muut hävisivät. Ainoastaan rikkonaisten kohtien alta

lähti vielä kasvamaan oksia, vaan ne olivat kaikki villiä.

Kuori on puulle samasta arvosta, kuin suonet ihmisruumiille: suonien

kautta juoksee veri läpi ruumiin, ja kuorta myöten nousee neste puuhun,

sen oksiin, lehtiin ja kukkiin. Voidaan ottaa puusta pois koko sisus,

niinkuin se onkin hävinnyt vanhoista halavoista, jos kuori vaan säilyy

ehjänä, niin elää puu, mutta jos kuori rikkoontuu, niin puukin kuolee.

Jos ihmiseltä leikataan suonet poikki niin hän kuolee, ensiksikin siitä

syystä, että veri vuotaa pois, ja toiseksi sentähden, ettei verelle jää

enää kulkutietä ruumiissa.

Niin kuivaa koivukin, kun lapset tekevät reijän sen kylkeen, saadakseen

mahalata, ja kaikki mahala pääsee siten juoksemaan pois.

Sillä tavalla kuolivat omenapuutkin siitä, että hiiret kalvoivat niiden

juurelta kuoren pois ympäri puuta ja nesteelle ei enää jäänytkään tietä

juurista oksiin, lehtiin ja kukkiin.

Vanha poppeli.

Meidän puutarhamme oli viisi vuotta huonolla hoidolla. Minä palkkasin

kirvesmiehiä ja toisia lapiolla työskentelemään puutarhaani ja rupesin

itsekin heidän kanssaan työhön. Me hakkasimme ja leikkasimme pois

kuivaneet ja villit oksat ja liijat puut ja pensaat. Suurimmiksi

kaikista olivat kasvaneet poppeli ja tuomi. Ne estivät muita puita

kasvamasta. Poppeli kasvaa juurista ja sitä on mahdoton saada juurineen

maasta kaivetuksi, vaan ne ovat hakattavat poikki. Puron takana oli

tavattoman suuri poppeli, joka oli kahta syltä ympäri mitaten. Sen

ympärillä oli nurmikko, jossa kasvoi yltyleensä pieniä poppelin vesoja.

Minä käskin hakkaamaan ne pois. Halusin näet saada paikkaa iloisemman

näköiseksi, mutta ennen kaikkia tahdoin säästää vanhaa poppelia, sillä

otaksuin, että kaikki nuo vesat lähtivät siitä ja imivät siitä voimaa.

Kun me hakkasimme pois näitä nuoria poppelin vesoja, kävi minun

säälikseni joskus, kun näin niiden meheviä juuria maassa poikki

hakattavan. Ja vaikka meitä oli neljä miestä repimässä maasta yhtä

ainoata sellaista poikki hakattua poppelia, niin emme sittenkään

saaneet sitä lähtemään. Se koki pysyä kiini maassa kaikista voimistaan

eikä tahtonut kuolla. Minä ajattelin: nähtävästi niiden on välttämättä

saatava elää, koska ne niin kovasti pitävät kiini elämästään. Mutta

puutarhan raivaaminen oli välttämätön ja minä raivasin. Sittenkun jo

oli myöhä havaitsin, ettei olisikaan tarvinnut niitä hävittää.

Minä ajattelin, että vesat imevät mehun vanhasta poppelista, mutta

kävikin päin vastoin. Kun minä hakkasin vesoja, niin vanha poppeli jo

oli kuolemaisillaan. Se oli kaksihaarainen, ja kun lehdet siihen olivat

puhenneet, niin huomasin, että toinen haara oli paljas; samana kesänä

kuivui koko poppelikin. Se oli jo aikoja sitten alkanut kuivaa ja

tietäen pian kuolevansa, tahtoi se siirtää elinvoimansa vesoihinsa.

Sen vuoksi kasvoivat ne niin pian isoiksi, ja kun minä tahdoin säästää

sitä itseään, niin tuhosin sen lapsetkin.

Tuomi.

Tuomi kasvoi pähkinäpuiden joukossa ja varjosi pähkinäpuupensaita. Minä

olin kauvan epätietoinen, hakkaisinko vai en, sen pois. Minun tuli sitä

sääli. Se ei muodostanut eri pensasta, vaan kasvoi yksinään, ja oli

likipitäin neljäätoista sentimetriä läpimitaten ja noin kahdeksan ja

puoli metriä korkea, hyvin haarakas, tuuhea ja yltyleensä täynnä

valkeita, hyvänhajuisia kukkia. Kauvaksi jo lemusi niiden tuoksu. Minä

en olisikaan hakannut sitä, mutta muuan työmies, jonka minä olin sitä

ennen käskenyt hakkaamaan koko tuomen, oli minulle mitään virkkamatta

alkanut sitä hakata. Kun minä tulin paikalle, oli hän jo ehtinyt hakata

noin kuutta sentimetriä syvän lastuuksen, ja mahalaa tirskahti ulos

kirveen alitse, joka kerta kun se sattui samaan paikkaan: "Nyt sitä ei

voi enää auttaa, menköön nyt sitten", ajattelin minä ja otin itsekin

kirveen käteeni ja aloin hakata sitä yhdessä työmiehen kanssa.

Kaikki työ on hauskaa ja niinpä hakkaaminenkin. On hupaista lyödä

kirveen syvälle puuhun, ensin viistoon ja sitten poikittain niin, että

lastu lähtee pois ja hakata siten yhä syvemmälle ja syvemmälle

lastuusta puuhun.

Minä unhotin kokonaan tuomen ja ajattelin ainoastaan sitä, miten saisin

sen pikemmin kaatumaan. Kun hengästyin, niin panin pois kirveen ja me,

työmies ja minä nojasimme puuta vastaan ja koetimme saada sitä

kaatumaan. Me työnsimme, puun lehdet alkoivat väristä ja meidän

päällemme putoili kastepisaroita ja valkosia hyvänhajuisia kukkalehtiä.

Samaan aikaan tuntui kuin olisi jokin parkaissut: puun sisuksesta

kuului rusketta; me nojasimme vieläkin kovemmin, ja puun sisuksessa

taittui jotakin ja se tuntui ihan siltä, kuin puu olisi itkenyt, ja puu

kaatui. Se oli taittunut hakkuuksen kohdalta, huojui ja kaatui oksineen

ja kukkineen nurmelle. Pienet oksat ja kukat värisivät vähän aikaa

vielä puun kaaduttua, sitten ne herkesivät liikkumasta.

"No niin, siinä tapahtui suuri asia", sanoi talonpoika. "Sääli on aina

elävätä!" Mutta minun tuli niin säälini puuta, että menin mitä pikemmin

pois sen luota toisten työmiesten luo.

Tammi ja pähkinäpuu.

Vanha tammi pudotti yhden terhonsa pähkinäpuupensaan juurelle.

Pähkinäpuu sanoi tammelle: "Onko sinun oksiesi alla liijan vähän tilaa?

Olisit pudottanut terhosi tyhjään paikkaan. Tässä on jo kyllä ahdasta

minun vesoillanikin, enkä minä salli edes omien pähkinöitteni pudota

maahan, vaan annan ne ihmisille."

"Minä elän kaksisataa vuotta", vastasi siihen tammi, "ja se tammi, joka

on kasvava terhostani, tulee elämään yhtä kauvan."

Silloin suuttui pähkinäpuu ja sanoi: "Niinpä minä sitten peitänkin

varjollani sinun pienen vesasi ja tukehutan sen, eikä se tule elämään

kolmea päivääkään." Tammi ei virkkanut siihen mitään, vaan käski pienen

poikansa kasvamaan terhosta.

Terho kastui, turposi, aukeni ja tarttui pienellä juurellaan kiini

maahan ja läksi urvusta kasvamaan ylöspäin.

Pähkinäpuu koetti tukehuttaa tuota nuorta puun alkua eikä antanut

päivän paistaa sille. Mutta pikku tammi kasvoi vaan yhä korkeammaksi ja

voimistui yhä enemmän pähkinäpuun varjossa.

Kului sitten sata vuotta. Silloin oli pähkinäpuu aikoja kuivettunut,

vaan tammi, joka oli lähtenyt terhosta kasvamaan, kohosi mahtavana

taivasta kohden ja levitti oksiaan joka suunnalle.

Rikkaus Jumalalta.

Eräs mies, joka oli tyytymätön kohtaloonsa, nurisi Jumalaa vastaan.

Tuo hyvä Jumala antaa muille rikkautta, sanoi hän, vaan minulle ei hän

tee mitään. Kuinka minä nyt tulen elämässä toimeen, kun ei minulla ole

mitään?

Muuan ukko kuuli nämä sanat ja sanoi:

-- Oletko sinä niin köyhä kuin luulet? Eikö Jumala ole sinulle antanut

nuoruuden ja terveyden?

-- Sitä en kyllä voi kieltää, voinpa vielä olla ylpeäkin nuoruudestani

ja voimistani, vastasi mies.

Ukko tarttui miehen oikeaan käteen ja sanoi: Antaisitko hakata tämän

kätesi pois tuhannesta ruplasta?

-- En suinkaan.

-- No entäs vasemman?

-- En, en sitäkään.

-- Suostuisitko sinä siihen, että silmiesi valo sammutettaisiin, jos

saisit kymmenen tuhatta ruplaa?

-- Jumala minua sellaisesta varjelkoon. Minä en tahtoisi kadottaa

silmääni, vaikka saisin kaikki maailman rikkaudet.

-- Näetkös nyt, sanoi ukko, mitä rikkauksia Jumala on sinulle

lahjoittanut ja kuitenkin nuriset.

Sokea ja maito.

Muuan, joka oli syntymästään saakka sokea, kysyi näkevältä:

-- Minkä näköistä on maito?

Näkevä sanoi: -- maidon väri on samallainen, kuin valkosen paperin.

Sokea kysyi: -- onko se totta, että tämä väri kahisee käsissä niinkuin

paperi?

Näkevä sanoi: -- ei, se on valkea, kuin valkoset jauhot.

Sokea kysyi: -- no onko se siis niin pehmeätä, ja kuivaa, kuin jauhot?

Näkevä sanoi: -- ei, se on ilman muuta valkonen, niinkuin valkonen

jänis.

Sokea kysyi: -- onko se siis yhtä karvanen ja pehmeä, kuin jänis?

Näkevä vastasi: -- ei, valkonen väri on juuri samallainen, kuin lumi.

Sokea kysyi: -- se on sitten kylmä, kuin lumi.

Ja kuinka monta vertausta näkevä sanoikaan, niin ei sokea voinut

käsittää, millainen on maidon valkonen väri.

Tunto ja näkö.

Pane etusormesi ja keskisormesi ristiin toistensa päälle ja kosketa

siten ristiin pannuilla sormillasi pientä palloa niin, että se

vierähtää molempien näiden sormien väliin ja sulje itse silmäsi.

Silloin tuntuu sinusta siltä, kuin siinä olisikin kaksi kuulaa. Kun

avaat silmäsi, niin näet, ettei niitä olekaan kuin yksi. Sormesi

pettivät, vaan silmäsi oikaisivat erehdyksen.

Katso -- mieluimmin sivusta -- hyvään puhtaaseen peiliin, niin sinusta

näyttää siltä kuin se olisi akkuna eli ovi ja että sen takana vielä

olisi jotakin. Kun jälleen koetat sitä sormellasi, niin tunnet, että se

onkin peili. Silmäsi siis pettivät tässä tapauksessa, mutta sormet

oikaisivat erehdyksen.

Haistin aisti.

Ihminen näkee silmillään, kuulee korvillaan, haistaa nenällään, maistaa

kielellään ja tuntee kädellään. Toiset näkevät silmillään paremmin,

toiset huonommin. Toinen kuulee kaukaa, toinen on taas huonokuulonen.

Toisella on parempi haistamiskyky ja hän tuntee jo kaukaa, miltä jokin

haisee, vaan toinen taas ei tunne vaikka haistaisi mädännyttä munaa.

Toiset tuntevat joka esineen pelkällä koittamisella, vaan toiset eivät

taas pääse sillä keinoin mistään selville, eivätkä voi eroittaa puuta

paperista. Joku on tuskin pistänyt jotakin suuhunsa, kun jo tuntee,

mikä on makeata, mutta toinen nielee tuntematta, oliko se, mitä nieli,

kitkerätä vai makeata.

Niinpä eläimilläkin on toisilla aistimet enemmän kehittyneet, kuin

toisilla. Mutta kaikilla niillä on parempi haistamiskyky, kuin

ihmisellä.

Ihminen, kun hän tahtoo saada selkoa jostakin esineestä, katselee sitä,

kuuntelee, minkälaisia ääniä se antaa, joskus haistaa ja maistaa; mutta

tunteakseen oikein esineen täytyy hänen sitä ennen kaikkia koetella.

Sitä vastoin tarvitsee melkein kaikkien eläinten ennen kaikkia haistaa

esinettä. Hevonen, susi, koira, lehmä, karhu eivät tunne esinettä,

jolleivät saa sitä haistaa.

Kun hevonen pelkää jotakin, niin se päristää sieramiaan, voidakseen

paremmin haistaa, eikä herkene ennen pelkäämästä, kun on saanut nuuskia

pelättyä esinettä.

Koira juoksee usein isäntänsä jälkiä, mutta kun näkee hänen, niin

pelästyy, ei tunne häntä ja alkaa haukkua, kunnes pääsee häntä

haistamaan ja tuntee, että se, mikä hänen silmissään näytti niin

peloittavalta, onkin hänen oma isäntänsä.

Sattuu usein, että härät näkevät, kun toisia härkiä teurastetaan,

kuulevat kuinka ne mölisevät teurastuspaikalla, vaan eivät kuitenkaan,

käsitä, mitä siellä tehdään. Mutta kun lehmä tai härkä vaan tulevat

paikalle, missä on härän verta, ja saavat haistaa sitä, niin ne heti

käsittävät asian laidan, alkavat mölistä, polkea jaloillaan maata, ja

niitä on vaikea saada pois siltä paikalta.

Kerran sairastui muuan eukko; hänen miehensä meni silloin lypsämään

lehmää. Lehmä haisti ja tunsi, ettei lypsäjä ollutkaan hänen emäntänsä

eikä antanut maitoaan. Vaimo käski silloin miehensä panemaan päällensä

hänen turkkinsa ja hänen huivinsa päähänsä. Mies teki niin ja lehmä

antoi maitonsa. Mutta ukko sattui aukasemaan turkkinsa, lehmä haistoi,

ettei asian laita ollutkaan, niinkuin piti ja kätki taas maitonsa.

Kun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä

pitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen

päässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille

painamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin

hyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin

väkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten

eikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä

ensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee

voimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee

samalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa

korvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme

eroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan

likellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme

sitten vasta nähdä sen paremmin.

Koirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä

toisilleen.

Hyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan

siihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä

lehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat

hajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.

Jos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän

nenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan

olla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.

Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa.

Minulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta,

ainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on

alaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät

alahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle

eteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli

sillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja

erittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin

neekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään,

vaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt

johonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan

siihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä

irti, kuin iilimatoa.

Kerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun

korvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään,

puristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä

irti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen

painamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt

ennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.

Minä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin

Kaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen

huomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta

tuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri

muuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin

mustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan.

Se juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se

minua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään

kärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona.

Väliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti

ulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut

ennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta

toiselle ja löi hännällään maahan.

Sittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt

akkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä

minun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan

pahimmassa kuumuudessa.

Milton ja Pulkka.

Fasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran.

Sen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja

pitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet

koskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen

ei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat

menivät pois sen luota häntä koipien välissä.

Kerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani.

Yhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni

sen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä,

etten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin,

ettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani

eteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun

fasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi

haukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton,

oli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes

takaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää

jälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin

oli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle.

Minä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään.

Joka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.

Olin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen

hukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää

Pulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi

Milton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään.

Pulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja

Milton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille

jälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään,

ja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan

ja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan

koko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.

Kilpikonna.

Kerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi

hakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä

laitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen

etsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.

Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin

edelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin,

mitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun

kokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä,

niinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se

pitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren

peitossa.

Kun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi

heinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen

kiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra

rikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin

selkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy

siinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.

Minä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää

ja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa

käsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella

niinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.

Minä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään

eteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä

hampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton

vinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa

ollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui

siitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen

uudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan

koiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä

otin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä

sittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään

kuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se

käpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.

Kilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne

sikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat

aukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi.

Löytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin

teevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme

sataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.

Yksi ainoa kilpikonna tekee aina keväässä satamääriä munia. Kylkiluut

ovat kilpikonnalla kehittyneet kuoreksi. Ihmisellä ja muilla

selkärankoisilla ovat ne erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne

ovat kasvettuneet yhteen kuoreksi. Vielä suurempi eroavaisuus on se,

että selkärankaisilla eläimillä on kylkiluut ruumiin sisällä, lihan

alla, vaan kilpikonnilla ovat ne ulkopuolella, niin että ne peittävät

ruumista.

Pulkka ja susi.

Siihen aikaan kun minä matkustin pois Kaukaasiasta, oli siellä vielä

sota, ja öisin oli vaarallista olla liikkeellä ilman vartiastoa.

Minä halusin päästä lähtemään matkalle niin aikaseen kuin mahdollista

aamulla enkä sen vuoksi lainkaan pannut maata.

Eräs ystäväni tuli minua saattamaan ja me istuimme yhdessä koko illan

ja koko yön kylätiellä minun asuntoni edessä.

Se oli usvainen kuudanyö, mutta kuitenkin oli niin kirkasta, että voi

lukea, vaikkei kuuta ollutkaan näkyvissä.

Keskellä yötä me kuulimme yhtäkkiä pienen porsaan vinkasevan vastapäätä

tien toisella puolella olevan talon pihalla.

Toinen meistä huudahti silloin: "se on susi, joka koettaa tukeuttaa

sian porsasta!"

Minä juoksin kiireesti huoneeseeni, sieppasin ladatun pyssyn ja riensin

ulos.

Väkeä oli kerääntynyt jo sen talon portin luokse, jossa porsas oli

vinkaissut. He huusivat minulle: "tänne, tänne!" Milton läksi minun

perääni, varmaankin luullen minun menevän metsälle, kun näki minulla

pyssyn; Pulkka nosti myöskin pystyyn lyhyet korvansa ja hypähteli edes

ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kehen hänen nyt käsketään

tarttumaan. Kun olin ehtinyt aidan luokse, niin näin, että sieltä päin

juoksi suoraan minua kohden jokin eläin. Se oli susi ja se juoksi aidan

luo ja hyppäsi sen päälle. Minä väistäysin hiukan syrjään ja pidin

pyssyä varalla. Heti kun susi hyppäsi aidalta sille puolelle, jossa

minä seisoin, ojensin pyssyni suun sutta kohden, joka oli melkein sen

edessä ja vedin liipasimesta, mutta pyssy naksahti vaan hiukan eikä

lauennut. Susi ei pysähtynyt ja juoksi tien toiselle puolelle.

Milton ja Pulkka läksivät sen jälkeen. Milton oli hyvin likellä sutta,

vaan pelkäsi nähtävästi eikä uskaltanut tarttua siihen kiini, mutta

Pulkka vaikka juoksi minkä jaksoi, ei voinut lyhysillä jaloillaan

tavoittaa sutta. Me juoksimme, minkä voimme suden perästä, vaan susi ja

koirat katosivat näkyvistämme. Ainoastaan kylän laidalta, vallihaudan

luota, kuului sekanaista haukuntaa ja vinkumista ja sumuisen ilman läpi

näkyi kuun valossa, että siellä nousi pöly maasta ja että koirat

tappelivat suden kanssa. Kun me ehdimme vallihaudan luokse, niin ei

sutta enää näkynyt ja molemmat koirat palasivat meidän luoksemme harjat

pystyssä ja vihasen näkösinä. Pulkka näytti olevan kovasti pahoillaan

ja tuuppi minua päällään. Se tahtoi nähtävästi kertoa jotakin, vaan ei

voinut.

Me tarkastelimme koiria ja huomasimme, että Pulkalla oli pieni haava

päässä. Se oli nähtävästi tavannut suden ennenkun se oli ehtinyt

vallihaudan luo, vaan ei ennättänyt pureutua siihen kiini ennenkun susi

jo oli ehtinyt purra sitä ja mennä tiehensä. Haava oli niin pieni,

ettei ollut mitään vaaraa peljättävänä.

Me palasimme takaisin asunnolleni, istuimme ja juttelimme siitä, mitä

oli tapahtunut. Minä olin suutuksissani siitä, ettei pyssyni lauvennut,

ja yhä mietin sitä, että susi olisi kaatunut juuri siihen paikkaan, jos

ei pyssy olisi tehnyt petosta. Ystäväni ihmetteli sitä, miten susi oli

voinut päästä hyppäämään pihan sisään. Muuan vanha kasakka sanoi, ettei

siinä ollut mitään ihmeteltävää ja luuli, ettei se ollutkaan susi vaan

noita-akka ja hän se oli muka lumonnut pyssynikin. Niin istuimme me ja

juttelimme.

Yhtäkkiä hypähtivät koirat ylös ja me näimme taas ihan keskellä tietä

saman suden; mutta tällä kertaa läksi se meidän huudostamme niin pian

pakoon, etteivät koirat sitä enää voineet saavuttaa.

Vanha kasakka tuli tämän jälkeen ihan täydellisesti vakuutetuksi siitä,

että se ei ollut susi, vaan noitavaimo. Vaan minusta tuntui siltä, kuin

tuo susi olisi ollut raivostunut, sillä en ollut koskaan nähnyt enkä

kuullut, että susi olisi vielä sen jälkeen, kun se on tullut

karkotetuksi, uudestaan hyökännyt väkijoukkoon.

Joka tapauksen varalle panin minä Pulkan haavaan ruutia ja sytytin sen.

Ruuti syttyi ja poltti haavan kohdan.

Minä tein tämän polttaakseni pois haavasta raivostuneen suden kuolaa,

jollei se jo ollut ehtinyt mennä vereen. Minä näet tiesin, että jos

sellaista kuolaa olisi tullut kerran haavaan ja siten päässyt vereen

painumaan, niin olisi se veren mukana levinnyt ympäri koko ruumista ja

silloin olisi enää ollut mahdoton parantaa tautia.

Mitä Pulkalle tapahtui Pjätigorskissa.

Lähdettyäni mainitulta sotilasasemalta, en palannut suoraan kotiin

Venäjälle, vaan matkustin ensin Pjätigorskiin ja vietin siellä kaksi

kuukautta. Miltonin lahjoitin muutamalle kasakalle, joka oli metsämies,

vaan Pulkan otin mukaani Pjätigorskiin.

Pjätigorski on saanut nimensä siitä, että se on Besh-tau nimisellä

vuorella. Besh merkitsee tatarien kielellä viittä, ja tau vuorta. Tästä

vuoresta juoksee kuumaa, harmaata vettä. Tämä vesi on yhtä kuumaa, kuin

kiehuva vesi ja sen paikan yläpuolella, jossa vettä tulee vuoresta, on

aina höyryä ilmassa, niinkuin samovaarin päällä. Koko se paikka, jossa

kaupunki sijaitsee on hyvin ilonen. Vuoresta juoksee kuumia lähteitä ja

vuoren juurella virtaa Padkumok niminen joki. Vuoren rinne on

metsäinen, sen ympärystät ovat vainioina ja etäältä siintävät silmään

suuret Kaukason vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula koskaan ja ne

näyttävät aina valkosilta, kuin sokuri. Yksi korkea vuori, Elbrus,

näkyy kuin valkonen sokerikeko yli koko seudun, milloin vaan on kirkas

sää. Kuumille lähteille tulee paljon ihmisiä juomaan niiden vettä

parantuakseen ja niiden yläpuolelle on laitettu paljon istuimia ja

suojuksia ja yltympäriinsä näkyy puutarhoja ja käytäviä. Aamusilla

soittelee soittokunta ja ihmiset juovat vettä tahi kylpevät ja

kävelevät. Itse kaupunki on vuorella ja vuoren alapuolella on

esikaupunki. Minä asuin esikaupungissa, eräässä pienessä rakennuksessa.

Se oli pihan sisällä ja ikkunani edessä oli pieni puutarha, jossa oli

kesyjä mehiläisiä. Niitä ei pidetty ontoissa puissa, niinkuin Venäjällä

on tapana, vaan ympyriäisissä vasuissa. Mehiläiset olivat niin

rauhallisia, että minä voin istuskella aina aamusilla Pulkan kanssa

tässä puutarhassa ihan pesien keskellä.

Pulkka käveli pesien keskellä, ihmetteli mehiläisiä, haisteli niitä,

kuunteli niiden surinaa, vaan kulki niin varovaisesti niiden

lähestöllä, ettei mitenkään niitä häirinnyt, ja ne eivät sitten

myöskään koskeneet siihen. Yhtenä aamuna palasin kotiin terveysveden

juonnista ja istausin juomaan kahvia puutarhaan. Pulkka rupesi

raaputtamaan käpälällään korvansa taustaa ja helisteli kaulapantaansa.

Se häiritsi mehiläisiä ja minä otin Pulkalta pois kaulapannan. Vähän

ajan kuluttua kuulin kaupungista kummallista ja kolkkoa ääntä. Koirat

haukkuivat, ulvoivat ja vinkuivat, ihmiset itkivät ja kaikki tämä

hälinä kuului vuorelta päin ja tuntui lähenevän lähenemistään meidän

esikaupunkiamme. Pulkka herkesi raaputtamasta, pani leveän päänsä

valkosine hampaineen etukäpäliensä väliin, työnsi ulos kielensä

suustaan riippumaan, niinkuin luuli mukavuutensa vaativan, ja makasi

rauhallisesti minun luonani. Kun se kuuli hälinän, niin se ikäänkuin

olisi käsittänyt asian oikean laidan, nosti korvansa pystyyn, paljasti

hampaansa, hyppeli ja rupesi ulvomaan. Hälinä läheni yhä. Tuntui siltä,

kuin olisivat kaikki koko kaupungin koirat ulvoneet, vinkuneet ja

haukkuneet yhtaikaa. Minä menin portille katsomaan ja meidän talomme

emäntä tuli myöskin. Minä kysyin häneltä: "mitä tuo kaikki merkitsi?"

Hän sanoi: "vangit tulevat vankilasta ja tappavat koiria. Niitä on

tullut liijaksi ja kaupungin hallitus on käskenyt tappamaan kaikki

koirat kaupungissa."

-- "Kuinka, ne tappavat siis Pulkankin, jos se vaan joutuu heidän

käsiinsä?"

-- "Ei, ne koirat jätetään henkiin, joilla on kaulapanta."

Kun me olimme vielä parastaikaa pakinoimassa, lähestyivät vangit jo

meidän taloamme.

Edellä astui sotamiehiä ja niiden takana seurasi neljä kahleissa olevaa

vankia. Kahdella vangilla oli kädessä pitkät rautaset koukut ja

toisilla kahdella pitkät kepit. Aivan meidän porttimme edessä iski yksi

vangeista koukkunsa kärjen pieneen pihakoiraan ja veti sen keskelle

katua, jossa toinen vanki alkoi lyödä sitä kepillä. Tuo pikku koira

vinkui kauheasti, vaan vangit huusivat jotakin toisilleen ja nauroivat.

Se vangeista, jolla oli koukku, käänteli sillä koiraa ja kun näki, että

se oli kuollut, niin veti hän koukkunsa pois ja alkoi katsella, eikö

vielä löytyisi koiria talossa.

Samassa karkasi Pulkka päistikkaa, niinkuin kerran sitä ennen karhun

kimppuun, tämän vangin päälle. Minä muistin, että se oli ilman

kaulapantaa ja huusin: "Pulkka, tule pois", ja sanoin vangeille,

etteivät löisi sitä. Vaan vanki nähtyään Pulkan rupesi nauramaan ja

iski koukkunsa sukkelasti Pulkan reiteen. Pulkka yritti hyppäämään

pois, vaan vanki veti sitä luoksensa ja huusi toiselle: "lyö!" Kumppani

nosti ylös keppinsä, ja Pulkka olisi varmaan kuollut, mutta se repäsi

itsensä irti, reidestä meni nahka rikki, ja häntä jalkojen välissä ja

verinen haava jalassa juoksi se suoraa päätä portista huoneeseen ja

kyyristiihe minun sänkyni alle.

Se pelastui sillä, että sen nahka repesi rikki siitä paikasta, johon

koukku oli tarttunut.

Pulkan ja Miltonin loppu.

Pulkka ja Milton kuolivat samaan aikaan. Tuo vanha kasakka ei

osannutkaan hoitaa oikein Miltonia. Sen sijaan, että olisi pitänyt sitä

mukanaan ainoastaan linnustaessaan, alkoi hän käydä sen kanssa

villisikoja ajamassa. Ja samana syksynä repäsi jo nuori villisika

terävillä torahampaillaan siltä mahan auki. Ei ollut ketään, joka olisi

osannut neuloa kiini haavaa, ja Milton kuoli. Pulkka ei myöskään elänyt

kauvan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Kohta sen

perästä alkoi se käydä alakuloiseksi ja rupesi nuoleskelemaan kaikkia,

mitä vaan eteen sattui. Se nuoli minun käsiäni, vaan ei niinkuin ennen,

silloinkun hyväili minua. Nyt nuoli se kauvan ja innokkaasti, painoi

kovasti kielellään, ja lopuksi alkoi se pureskella hampaillaan. Selvään

näytti sillä olevan halu purra kättä, vaan se ei tahtonut tehdä sitä.

Minä herkesin antamasta sille kättäni. Silloin rupesi se nuoleskelemaan

minun saappaitani ja pöydän jalkaa ja sitten taas pureskelemaan niitä.

Sitä kesti pari päivää ja kolmantena se katosi, eikä kukaan nähnyt sitä

eikä kuullut siitä mitään.

Varastaa sitä oli mahdoton, ja karata minun luotani se ei voinut. Tämä

tapahtui kuusi viikkoa sen perästä, kun susi oli sitä purrut. Siis oli

susi todellakin ollut raivostunut. Pulkka oli saanut vesikauhun ja

karannut. Sanotaan, että raivous on siinä, että raivostuneen eläimen

kurkussa tapahtuu suonenvetoja. Raivostuneet eläimet tahtoisivat juoda,

vaan eivät voi, sentähden että vedestä tulevat suonenvedot kovemmiksi.

Silloin ne tuskista ja janosta tulevat hulluiksi ja alkavat pureskella.

Nähtävästi Pulkassa oli alulla sellaiset suonenvedot, kun se alkoi

nuolla, ja sitten pureskella minun kättäni ja pöydän jalkaa.

Minä kiertelin ympäri koko seudun ja kyselin Pulkkaa, vaan en saanut

tietää, minne se oli kätkeytynyt ja kuinka se oli kuollut. Jos se olisi

juoskennellut ja pureskellut, niinkuin raivostuneet koirat tekevät,

niin olisin varmaan kuullut siitä jotakin. Mutta Pulkka juoksi

varmaankin kauvaksi metsään ja kuoli sinne. Metsästäjät sanovat, että

kun viisas koira saa vesikauhun, niin se juoksee kedolle tai metsään ja

etsii siellä sellaista ruohoa, kuin se tarvitsee; pyörittelee

ruumistaan siinä silloin, kun siinä on kaste, ja parantaa itsensä sillä

tavalla. Pulkka ei varmaankaan parantunut. Se ei tullut enää takaisin,

vaan katosi ainiaaksi.

Halu pahempi kuin pakko.

Oltiin karhunjahdissa. Minun kumppanini onnistui ampua karhua, niin

että se haavottui, vaan ei kuolettavasti. Vähän verta jäi lumelle, vaan

karhu itse pääsi pakoon.

Me kokoonnuimme sen perästä yhteen metsässä ja rupesimme tuumimaan,

mitä oli tehtävä: joko menisimme paikalla etsimään karhua käsiimme,

tahi odottaisimme pari kolme päivää, kunnes se taas asettuisi yhteen

kohti.

Me aloimme kysyä neuvoa talonpoikaisilta karhun tappajoilta, voisimmeko

nyt heti kiertää tämän karhun? Vanha karhun tappaja sanoi: -- Ei, ette

voi; karhun on annettava rauhoittua; noin viiden päivän päästä voi sitä

jo ruveta kiertämään, vaan jos nyt lähdetään sen jälkeen, niin se siitä

pelästyy vaan eikä asetu makamaan.

Mutta muuan nuori talonpoikainen karhun ampuja väitti vastaan ukon

mielipiteitä ja sanoi, että nyt on kyllä paikalla mahdollista saada

karhu kierretyksi. "Kun lunta on näin paksulta", sanoi hän, "ei karhu

viitsi mennä kauvaksi, se kun on lihava. Se rupeaa pian maata. Ja

jollei asetu maata, niin kyllä minä sen tapaan suksillani."

Kumppanini ei myöskään ollut halukas heti lähtemään ja neuvoi meitäkin

odottamaan.

Minä sanoin silloin: "mitäpä tuosta väitellään. Tehkää te niinkuin

tahdotte, mutta me lähdemme Demja ja minä karhun jälkeen. Jos saamme

sen kierretyksi, niin se on hyvä, jollemme, niin on se ihan yhdentekevä

meille, sillä meillä ei ole nyt muutakaan tehtävää. Ainakaan ei ole

vielä myöhä."

Ja niin tehtiinkin.

Kumppanit menivät rekiensä luo ja ajoivat kylään, vaan Demja ja minä

otimme itsellemme leipää ja jäimme metsään.

Kun kaikki muut olivat pois menneet, tarkastimme me pyssyjämme,

sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä.

Sää oli kaunis: kylmä ja tyyni. Vaan hiihtäminen oli vaikeata. Lunta

oli paksulta ja enimmäkseen irtonaista. Metsässä ei hanki ollut

lainkaan ehtinyt kovettua, sillä juuri päivää ennen oli satanut nuorta

lunta, niin että sukset upposivat lumeen hyvin syvään. Karhun jäljet

voi eroittaa pitkän matkan päähän. Näkyi, kuinka se oli astuskellut,

miten oli toisin paikoin uponnut mahaansa myöten ja pölyyttänyt lunta.

Me kulimme alussa niin, että karhun jäljet olivat näkyvissämme läpi

isopuisen metsän, mutta sittenkun jäljet menivät viidakkoon, jossa

kasvoi pieniä näreitä, pysähtyi Demja. "Nyt täytyy lähteä pois

jäljillä", sanoi hän. "Se makaa luultavasti näillä tienoin. Lumesta

näkyy, että se on tässä istahdellut. Poiketaanpas pois jäljiltä ja

lähdetään sitä kiertämään. Mutta nyt on oltava hiljaa, emme saa huutaa

emmekä rykiä, tai muutoin se pelästyy."

Me poikkesimme siis pois jäljiltä, vasemmalle. Kuljettuamme noin

viisisataa askelta, näimme taas karhun jäljet edessämme. Me seurasimme

taaskin näitä jälkijä, ja ne veivät meidät maantielle. Siellä me

pysähdyimme ja rupesimme tarkastelemaan, minnepäin karhu oli mennyt.

Siellä täällä pitkin tietä näkyi ihan täydellisiä karhun askeleita,

joissa voi huomata selvästi koko käpälän ja kynsien sijat, toisin

paikoin taas olivat jäljet sellaisia, kuin olisi joku ukko kuleskellut

virsut jalassa pitkin tietä. Me seisahdimme tiellä ja rupesimme

katselemaan, minne päin karhu oli mennyt. Nähtävästi oli se kääntynyt

menemään kylään päin.

Me kävelimme pitkin tietä. Demja sanoo: "on suotta enää seurata jälkiä

maantiellä. Näkyyhän se hangessa, missä jäljet erkanevat tieltä joko

oikealle tai vasemmalle. Jossakin kohden sen täytyy kääntyä pois

tieltä, sillä kylään se ei suinkaan voi mennä."

Siten kulimme noin virstan verran maantietä; silloin näimme edessämme

jälkien poikkeavan tieltä. Me rupesimme tarkastelemaan ja mitä kummaa

saimmekaan nähdä. Me näimme kyllä, että ne olivat karhun jäljet, vaan

ne eivät tulleet tieltä metsään, vaan metsästä tielle. Varpaiden päät

olivat tielle päin. "Se on toinen karhu", arvelin minä. Demja katseli

ja mietti. "Ei, se ei ole toinen", sanoi hän, "se on kun onkin sama

karhu, mutta se on vaan alkanut meitä pettää. Se on poikennut tieltä

takaperin." Me seurasimme näitä jälkiä kappaleen matkaa, ja näimme,

että asia todella niin olikin. Me huomasimme näet nyt, että karhu oli

kulkenut vaan kymmenkunnan askelta takaperin tieltä poikettuaan, mennyt

sitten muutaman petäjän taakse, kääntynyt siinä ympäri ja mennyt

suoraan eteenpäin. Demja pysähtyi ja sanoi: "nyt voimme ihan varmaan

saada sen kierrokseen. Sillä ei ole enää muualla sopivaa paikkaa, jossa

se voisi pysähtyä makaamaan, kuin tällä suolla. Lähdetäänpäs nyt

kiertämään."

Siten läksimme me tekemään kierrosta ja kulimme sakean näreikön läpi.

Minä olin jo aika lailla väsynyt ja yhä vaikeammaksi kävi hiihtäminen.

Väliin tartuin katajapensaaseen ja kompastuin siihen, väliin sotkeutui

pieni kuusen vesa jalkoihini, väliin suljahtivat sukset pois jalan

alta, tottumaton kun olin hiihtämään, väliin taas sattuivat ne lumen

peitossa oleviin kantoihin tai puihin. Minua alkoi jo väsyttää. Riisuin

turkin päältäni, ja hiki vuosi otsaltani. Demjalle sitä vastoin näytti

hiihtäminen olevan niin huokeata, kuin olisi hän istunut veneessä. Oli

ikäänkuin sukset olisivat ihan itsestään kulkeneet hänen allaan. Ei hän

kompastunut missään eikä sukset suljuneet pois hänen jalkainsa alta.

Hän otti vielä hartioilleen minun turkkinikin, vaan sittenkin hän vielä

oli alinomaa kintereilläni. Me olimme tehneet noin kolmen virstan

pituisen kierroksen ja olimme kulkeneet suon ympäri. Minä aloin jo

jäädä jälkeen, sukset kääntyilivät sinne tänne jaloissani ja jalkani

takertuivat vähän väliä johonkin. Yhtäkkiä pysähtyi Demja edessäni ja

viittasi minulle kädellään. Minä menin hänen luoksensa. Demja

kumartiihe alas, osoitti kädellään supisten korvaani: "katsokaas,

harakka nauraa seipään nenässä; lintu tuntee näet kaukaa karhun

hengityksen. Se on täällä."

Me jatkoimme matkaamme, hiihdimme vielä virstan verran ja löysimme

uudestaan vanhat jäljet. Siis olimme kiertäneet karhun ympäri ja se oli

nyt siinä kierroksessa, jonka olimme tehneet. Me seisahdimme. Minä otin

pois hatun päästäni ja aukasin nuttuni napit: minulla oli kuuma, kuin

saunassa ollessa ja olin ihan läpi märkä. Demjan posket punottivat

myöskin ja hän pyyhki hihallaan hikeä otsastaan. "No, hyvä herra, nyt

olemme saaneet jotakin aikaan, nyt sietää meidän Levätä."

Vaan iltaruskot alkoivat jo loistaa metsän läpi. Me istahdimme

suksillemme lepäämään. Kaivoimme sitten pussista leipää ja suoloja.

Minä söin ensin lunta ja sitten vasta leipää. Ja leipä tuntui minusta

niin maukkaalta, etten eläessäni ole syönyt sellaista. Me istuimme

siinä hetkisen; alkoi jo tulla hämärä. Minä kysyin Demjalta, pitkäkö

matka oli kylään. "Täältä on ainakin kaksitoista virstaa. Me ehdimme

kyllä sinne tänä yönä, vaan nyt on meille lepo tarpeen. Pankaa

päällenne turkit, herra, muuten voitte kylmettyä."

Demja taitteli kuusen oksia, pudisti niistä pois lumen, laitteli niistä

vuoteen, ja me rupesimme siihen maata rinnatusten, kädet pään alla. En

muista itse kuinka nukuin. Noin kahden tunnin kuluttua heräsin. Jokin

rapisi.

Olin maannut niin sikeästi, että unhotin senkin, minne olin nukkunut.

Minä katsoin ympärilleni. Mitä ihmettä, missä olenkaan? Ympärilläni on

jonkinlaisia valkosia telttejä, jotka ovat valkosten pylväiden nojassa

ja kaikkialla loistaa timantteja. Minä luon katseeni ylöspäin --

sielläkin näen valkosia patsaita ja patsaiden välillä kirkkaan taivaan,

jossa loistelee moniväriset tulet. Minä katsahdan taas ympärilleni ja

muistan, että olemme metsässä, lumiset ja huurteen peittämät puut

olivat näyttäneet minusta valkoselta teltiltä, ja tulet ne olivat

tähtiä, jotka vilkahtelivat silmiin puiden oksien lävitse.

Yöllä oli ollut pakkanen. Puiden oksilla, minun turkillani ja Demjan

koko vaatteilla oli huurretta, ja yläpuoleltamme puista satoi sitä

meidän päällemme. Minä herätin Demjan. Me nousimme suksillemme ja

läksimme hiihtämään. Metsässä oli hiljaista; ei kuulunut muuta, kuin

meidän suksiemme karske pehmeässä lumessa, ja siellä täällä paukahtaa

puu pakkasesta ja kaiku siitä kuuluu läpi koko metsän. Kerran vaan

kuului jokin elävä olento liikahtavan likellämme ja juoksevan sitten

pois. Minä jo ajattelin, että se oli karhu. Me menimme sinne, josta

olimme kuulleet liikettä ja näimme jäniksen jäljet. Pienistä haavoista

oli kuori kaluttu pois. Sen olivat syöneet jänikset.

Me hiihdimme maantielle, sidoimme sukset selkämme taakse riippumaan ja

kulimme käymällä pitkin maantietä. Kävely tuntui helpolta. Sukset

juoksivat ja kalkahtelivat toisiaan vasten kovaksi poljetulla

maantiellä, kevyt lumi narisi saappaiden alla ja kylmä huurre takertui,

kuin untuva, naamaan. Ja tähdet näyttivät ikäänkuin juoksevan meitä

vastaan pitkin puiden oksia, syttyvän ja sammuvan, aivan kuin koko

taivaan kaari olisi pyörinyt myllynkiven tavalla ympäriinsä.

Kumppanini tapasin kylässä makaamassa. Minä herätin hänet. Me kerroimme

hänelle, kuinka olimme kiertäneet karhun, ja käskimme isännän

seuraavaksi aamuksi toimittamaan meille ajomiehiä. Sitten me söimme ja

panimme maata.

Minä olin niin väsynyt, että olisin nukkunut vaikka puoleen päivään,

vaan toverini herätti minut. Minä hypähdin ylös ja katsoin --

kumppanini oli jo pukeutunut ja puuhaili pyssynsä kanssa.

-- "Ja missäs Demja on?" -- "Aikaa sitten meni metsään. Hän on jo

tarkastanut kierroksen, tullut sieltä takaisin ja nyt vei hän ajomiehet

sinne." Minä pesin silmäni, puin päälleni, latasin pyssyni; me istuimme

rekeen ja läksimme ajamaan.

Pakkanen oli kova, kuten ennenkin ja ilma tyyni, vaan aurinko ei ollut

näkyvissä, usvaa oli ylhäällä ilmassa ja huurretta puissa.

Ajoimme noin kolmen virstaa pitkin maantietä ja tulimme metsän reunaan.

Tuolla notkelmassa tupruaa sininen savu ja väkeä on seisomassa.

Talonpoikia ja heidän vaimojaan seisoo siellä suuret kepit kädessä.

Me nousimme pois reestä ja menimme väkijoukon luo. Ukot istuivat,

paistoivat perunoita ja laskivat leikkiä naisten kanssa.

Ja Demja oli heidän joukossaan. Väki nousi äkkiä ylös ja seurasi

Demjaa, joka asetteli heitä pitkin kierrosta seisomaan. Miehiä ja

vaimoja -- kaikkiaan noin kolmeen kymmeneen henkeen -- asettui riviin

ja meni metsään. Minä ja kumppanini menimme heidän jäljestään.

Vaikka olikin syntynyt pieni polku väkijoukon kulkiessa kunkin

paikalleen, niin oli sitä kuitenkin hankala kulkea; siinä ei ollut

tilaa kaatua; oli ihan kuin olisi kulkenut kahden seinän välitse. Me

kävelimme siten puoli virstaa; siellä hiihti jo Demja suksillaan

toiselta puolelta meitä vastaan; hän viittasi kädellään meitä tulemaan

luokseen. Me menimme ja hän osoitti meille paikkamme. Minä asetuin

paikalleni ja vilkasin ympärilleni.

Vasemmalla puolellani oli korkeakasvuista kuusikkota; sen läpi voin

nähdä pitkän matkaa, ja tuolta puiden takaa vilkahteli silmääni

muutaman miehen haamu, joka seisoi minua lähinnä kierroksen piirissä.

Vastapäätäni oli noin miehen korkuista sakeata näreikkötä. Lumi oli

painanut näreiden oksat alaspäin ja ne olivat jäätyneet kiini

toisiinsa. Läpi näreikön kävi pieni polku, jonka nyt oli tuiskuuttanut

umpeen. Tämä tie tuli suoraan minua kohti. Oikealla puolellani oli

myöskin tuuhea kuusikko, jonka takana oli aho. Ja tälle aholle näin

Demjan asettavan toverini.

Minä tarkastin molemmat pyssyni, viritin hanat ja rupesin miettimään,

missä minun olisi mukavin seista. Kolmen askeleen päässä takanani oli

suuri petäjä. "Minäpäs asetunkin petäjän juurelle ja panen toisen

pyssyni sitä vasten pystyyn", ajattelin minä. Menin sitten petäjän luo,

vajosin yläpuolle polven hankeen, poleksin petäjän juurelle noin puolta

toista arsinaa laajan tanhuan ja asetuin siihen. Toisen pyssyn otin

käteeni, vaan toisen jätin, hana vireissä petäjää vasten nojalleen.

Sitten vedin vielä veitsen tupestani ja panin sen niin, että luulin

saavani sen helposti irti tarpeen tullessa.

Kun olin juuri ehtinyt tällä tavalla laittaa kaikki valmiiksi, niin

kuulin Demjan huutavan metsässä: "se on mennyt tiehensä! se on mennyt

tiehensä!" Ja pitkin koko kierrosta toisteli kierrosväki eri äänillä:

"se on mennyt tiehensä!" "Hoi, hoi!" huusivat kierrosmiehet. "Ai-i-i!"

kuului sekaan naisten pehmeämmät äänet.

Karhu oli kierroksen sisässä. Demja ajoi sitä. Väki huusi yltympäri,

ainoastaan minä ja kumppanini seisoimme, olimme vaiti, liikkumatta ja

odotimme karhua. Minä seisoin siinä katsellen ja kuunnellen, ja

sydämmeni oikein jysähteli tykytyksestä. Minä pidin lujasti pyssyä,

vaan käteni vapisi. "No tulkoonhan nyt vaan", ajattelin, "minä tähtään,

ammun ja se kaatuu..." Yhtäkkiä kuulen kaukana vasemmalla puolellani

jotakin kaatuvan kumoon. Minä tirkistin korkeaan kuusikkoon: noin

viidenkymmenen askeleen päässä minusta, puiden takana näen seisovan

jonkin suuren, mustan olennon. Minä painaun alas ja odotan. Ajattelen,

että eiköhän tuo tule likemmäksi. Katson ja näen, kuinka se liikuttaa

korviaan, kääntyy ja menee pois. Sivulta näen sen nyt ihan kokonaan. Se

on aika peto! Minä tähtään sitä innoissani -- "puks!" -- ja minä

kuulen, kuinka kuulani rapahtaa puuhun. Savun läpi näen karhun

syöksevän takaisin kierroksen sisään ja katoavan metsään. "Nyt olen

pannut pilalle asiani", ajattelin minä, "karhu ei tule enää minun

puolelleni; joko sen saa ampua kumppanini, tai koettaa se päästä ulos

kierroksesta talonpoikain kohdalta, vaan minua kohti se ei tule enää."

Joka puolelta kuuluu talonpoikain huutoa, mutta oikealta puoleltani,

likeltä toveriani, eroitan jonkun naisen äänen: "täällä se on! täällä

se on! täällä se on! tänne, tänne! Hoi, hoi! Ai, ai!"

Minä voin huomata, että hän näkee karhun. Minä en odota enää karhua

omalle puolelleni ja katson oikealle kumppaniini päin. Näen, kuinka

Demja juoksee sauva kädessä, ilman suksia, polkua myöten hänen

luokseen, istahtaa hänen viereensä ja osoittaa kepillä jotakin ja

ikäänkuin tähtää. Minä näen sitten toverini ottavan pyssynsä ja

tähtäävän sinne, jonne Demja oli osoittanut. "Puks!" kuului sitten

korviini. "Kas niin", ajattelin minä, "nyt hän ampui karhun." Vaan

katsottuani sinne päin näenkin, ettei kumppanini juoksekaan karhun

luokse. "Hän ampui varmaankin ohitse, tai sattui se huonosti, -- nyt se

varmaankin kääntyy takaisin, ajattelin minä, vaan minun luokseni päin

se ei tule enää." Mutta kuinkas onkaan? Yhtäkkiä kuulen edessäni jonkin

lentävän kuin vihurin; lumi pölisee ihan minun vieressäni ja puhina

kuuluu. Minä katsahdan eteeni: karhu syöksyy suoraan päistikkaa minua

kohti polkua pitkin läpi sakean kuusikon eikä ole nähtävästi pelon

tähden tunnossaan. Viiden askeleen päässä itsestäni näen täydellisesti

karhun: sen mustan rinnan ja suuren punasenharmaan pään. Se tulee

kiivaasti, otsa suoraan minua kohti, ja tuiskuuttaa lunta joka taholle.

Minä huomaan karhun silmistä, että se ei näe minua, vaan syöksyy

peloissaan henkensä edestä, minne sattuu. Ja nyt on se tulossa suoraan

sitä petäjätä kohti, jonka luona minä seison. Minä sieppaan pyssyn ja

ammun, -- vaan se tulee sittenkin yhä likemmäksi. Nyt huomaan, että

olin ampunut ohi, kuula ei ollut sattunut karhuun; mutta se ei kuule

mitään, tulee vaan päälleni, näkemättä vieläkään minua. Minä ojennan

toisen pyssyni sitä kohti, sen suu miltei ottaa karhun otsaan. "Puks!"

minä näen, että kuulani sattui karhuun, vaan ei kuolettavasti.

Se nosti päänsä, painoi alas korvansa, irvisti ja sitten -- suoraan

minun päälleni. Minä tartuin toiseen pyssyyni, vaan tuskin olin

ennättänyt saada sen käteeni, kun se jo oli tullut päälleni, kaatanut

minut lumeen ja hypännyt ylitseni. "Onpa hyvä", ajattelen siinä, "että

se jättää minut rauhaan." Minä kohottaudun hiukan, mutta silloinpa

tunnenkin, että jokin painaa minua alas ja pitää minusta kiini. Karhu

ei ollut ensin pysähtynyt, vaan oli mennyt ylitseni, mutta sitten

kääntynyt takaisin ja heittäytynyt koko painollaan päälleni. Minä

tunnen päälläni raskasta painoa, tunnen lämmintä hengitystä kasvojeni

päällä, tunnen, kuinka karhu ottaa kitaansa koko minun pääni. Nenäni on

jo sen suussa, siellä tuntuu kuumalta ja nenääni haisee karhun haavasta

vuotava veri. Se puristaa käpälillään minua hartioista, niin etten voi

liikahtaakaan. Minä koetan painaa päätäni rintaani vasten ja vetää sitä

pois karhun kidasta ja saankin sieltä ulos nenäni ja silmäni. Mutta se

koettaa heti taas siepata suuhunsa nenääni ja silmiäni. Minä tunnen,

kuinka se tarttuu ylähampaillaan otsaani hivusten alapuolelta,

alahampaillaan silmien alta, lävistää hampaansa ihoon ja alkaa purra.

Tuntuu siltä, kuin leikattaisiin veitsillä päätäni, minä koetan, minkä

voin tempoa irti itseäni, vaan karhu pitää kiirettä ja kaluaa kuin

koira, päätäni. Minun onnistuu päästä irti hetkeksi, mutta se ottaa

kiini taas uudestaan. "No nyt on tullut viimeinen hetkeni", ajattelin

jo. Mutta yhtäkkiä tunnen huojistusta. Minä katson -- karhua ei

ollutkaan enää, se oli lähtenyt luotani ja mennyt pois.

Seikka oli näet se, että kun kumppanini ja Demja olivat nähneet, että

karhu kaatoi minut hankeen ja rupesi puremaan minua, niin olivat he

rientäneet luokseni. Kumppanini oli tahtonut päästä pikemmin luokseni,

vaan olikin pettynyt siinä; sen sijasta että olisi tullut polkua

myöten, oli hän lähtenyt juoksemaan suoraan ja kaatunut. Koko sen ajan,

joka kului hänen tempoessaan irti itseään hangesta, oli karhu saanut

rauhassa pureskella minua. Vaan Demja sen sijaan juoksi minkä kerkesi,

ilman pyssyä, kuten hän olikin, ainoastaan seiväs kädessä, polkua

myöten luokseni ja huusi: "Se syö herran! Se syö herran!" Siten juoksi

hän ja huusi karhulle: "Aa sinä, juutas! Uskallatko veitikka! Pois!

Pois!"

Karhu totteli, heitti minut rauhaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin

ylös, oli lumella verta, niinkuin olisi siinä lammas teurastettu, ja

lihasiekaleita riippui silmieni päällä, vaan mielenliikutuksen takia en

tuntenut vielä mitään tuskaa.

Kumppani rientää luokseni, kansaa keräytyy ympärilleni; he tarkastavat

haavaani ja hierovat sitä lumella. -- Mutta minä olin unhottanut jo

haavanikin ja kysyin: "missä on karhu, minne se on mennyt?" Yhtäkkiä

kuulen sanottavan: "tuolla se on, tuolla se on!" Ja me näemme taaskin

karhun syöksevän päällemme. Me sieppaamme pyssymme, vaan kukaan ei

ehtinyt vielä ampua, kun se jo kääntyi takaisin ja juoksi pois

näkyvistä. Karhussa oli näet herännyt veren himo, se olisi tahtonut

vielä purra, mutta nähtyään niin paljon väkeä pelästyi se ja meni

tiehensä. Jäljistä näimme sitten, että karhun päästä oli vuotanut

verta. Me halusimme vielä ajaa sitä takaa, vaan minun päätäni alkoi

kivistää, ja me matkustimme kaupunkiin saamaan lääkärin apua.

Lääkäri neuloi silkillä kiini haavani, ja ne alkoivat nyt parata.

Kuukauden kuluttua läksimme uudestaan ajamaan samaa karhua, vaan minun

ei onnistunut silloinkaan saada sitä tapetuksi. Karhu ei lähtenyt pois

kierroksesta, vaan kulki koko ajan sen sisäpuolella ympäri sitä ja

kiljui kamalalla äänellä. Demja kaasi sen lopuksi. Minun kuulani oli

lävistänyt sen alaleuvan ja vienyt siltä yhden hampaan.

Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta nahka.

Minä toppasin sen ja nyt se on minun kammarissani. Haavat otsassani

ovat paranneet, niin että hädin tuskin enää voi eroittaa, missä ne ovat

olleet.

Pikku tyttö ja hänen sienensä.

Kaksi tyttöstä palasivat kotiinsa ja kantamuksena oli heillä sieniä.

Matkallaan täytyi heidän mennä rautatien poikki.

He luulivat että juna oli vielä kaukana, kiipesivät multavallille ja

olivat juuri menossa kiskojen poikki.

Yhtäkkiä kuului juna syöksyvän eteenpäin. Vanhempi tyttönen juoksi

takaisin, vaan nuorempi hyppäsi rautatien toiselle puolelle.