täällä ei jumalallinen eikä inhimillinen laki voi teitä vähintäkään
auttaa. Ja ansaitsevatko muka teidän kanssaorjanne, että kärsitte heidän
tähtensä? Uskokaa minua, he eivät ansaitse. Päin vastoin he ensi
tilaisuudessa olisivat valmiit kääntymään julmuudessaan teitä vastaan."
"Orja parat!" puhui Tuomo säälivästi. "Kuka on heidät sitte niin
julmiksi tehnyt? Ja jos he nyt ovatkin sellaisia, pitääkö minun sitte
tulla saman kaltaiseksi? Ei, ei, minä kiitän sydämmeni pohjasta teitä
neuvostanne ja äskeisestä avustanne, mutta minä en voi tehdä itseäni
toiseksi, kuin olen. Minä olen kadottanut kaikki, vaimon, lapset, kodon
ja hyvän isännän -- mitäpä olisikaan minulla enää jäljellä, jos en enää
voisi luottaa taivaasenkaan?"
"Mitä sitte teette," vastusti Cassy, "kuin se hirviö huomenna uudestaan
uhkaa ja rääkkää teitä? Minä tunnen hänet ja minua kauhistaa jo
ajatellakin, millä kaikilla keinoilla hän koettaa saada teidän mieltänne
muuttumaan. Ja viimein teidän kuitenkin täytyy taipua."
"Jumala armahtaa minun sieluani ja minua varjelee heikkoudesta", sanoi
Tuomo luottavaisesti.
"Ihan samaa olen jo monestikin kuullut ja aina on loppu ollut ihan päin
vastoin. Katsokaa minua! Nyt saatatte huomata minut voimakkaaksi ja
etuoikeuksia nauttivaksi, mutta eipä ennen ollut niin. Täällä minäkin
olen oppinut kuuliaisuutta."
Tuomo koetti nousta vähän, ja tuskissaankin katsoi hän uteliaasti
Cassyyn.
"Minä olen orjana syntynyt," alkoi vaimo, vähän mietittyään, kertoa,
"vaan kasvoin onnellisesti. Hellät vanhemmat koettivat tyydyttää kaikkia
minun toiveitani eikä minulla silloin ollut aavistustakaan kurjuudesta.
Isä ja äiti kuolivat, minä jouduin naimisiin Henrylleni, joka oli paras
ja rakastettavin mies. Isäntämme kohteli meitä enemmin vertaisinansa
kuin orjina, seitsemän vuotta kesti sitä onnea. Silloin Henry kuoli
keltaruttoon."
Hän hengitti raskaasti ja näytti vaipuvan muistoihinsa. Vähän ajan
päästä kertoi hän edelleen:
"Minulla oli kaksi suloisen sievää lasta. Vanhempi oli poika Henry,
isänsä kaima ja kuva. Hänellä oli isänsä silmät, isän korkea otsa ja
ihmeen kaunis kiharapää. Toinen lapsi, pikku Elisabet, oli tuleva ihan
minun näköisekseni. Nämä Henryltä minulle jäänyt perintö olivat minulla
ainoana lohdutuksena. Tällä välin oli myöskin isäntä kuollut ja tila
joutunut eräälle Stuartille, joka oli vainajan lähin sukulainen.
Minutkin kirjoitettiin orjain luetteloon. Siihen saakka ei ollut mitään
valittamista sillä herra Stuart oli hyväntahtoinen mies. Mutta hänellä
oli suuri keinotteluhalu, ja kohta mekin saimme kuulla, että hän aikoi
myödä sen tilansa. Ja niin tosiaan tapahtuikin, tila myötiin ja orjat
myötiin huutokaupalla New-Orleansin torilla. Minut lapsineni oli jo
ennen Legree ostanut minun tietämättäni, hän ilmoitti sen minulle
kylmäkiskoisesti ja näytti papereja, jotka sen todistivat. Minä en
ensinnä tahtonut lähteä, sillä tiesin kyllä, mikä hirviön maine tällä
ostajalla oli. Mutta hän säälimättä uhkasi antaa pois molemmat lapseni,
että minä en ikänäni enää saisi niitä nähdä. Mitäpä minun silloin auttoi
muuta kuin taipua. Voi, millainen elämä sitte alkoi! Tuhannesti olisin
mieluisemmin tahtonut kuolla kuin niiden kahleiden painoa kestää. Minä
vihasin, minä inhosin tätä miestä. Ja kuitenkin pelkäsin tehdä häntä
tyytymättömäksi. Lapsi parkoja hän kohteli raa'asti ja sydämmettömästi.
Varsinkin Henryssä huomasi hän aina moittimista ja lakkaamatta häntä
haukkui, eikä poika sitä aina kärsinyt. Henry oli perinyt isänsä
kopeanlaisen mielen eikä häntä ollut koskaan voitu kurittamalla hillitä.
Minä tuskissani koettelin pitää heitä niin etäällä toisistaan kuin
mahdollista, minä rukoilin Henryä olemaan kärsivällinen ja taipuvainen,
vaan en voinut estää hirmuista tapausta tulemasta. Kuin eräänä aamuna
heräsin olivat molemmat lapseni poissa -- ne oli myöty!"
"Äiti parka!"
"Minä melkein mielettömänä syöksyin sen hirviön luo, minä raivosin ja
riehuin ja kirosin häntä helvettiin saakka, vaan se ei vähääkään
koskenut häneen; hän vain rauhallisesti sytytti sikarinsa, vieläpä
julkesi näyttää minulle lapsista saadun summan, niiden veren hinnan.
Monen viikon päästä lähetettiin minut asialle ja minä silloin jouduin
lähelle orjain vankilaa. Sen oven edessä tunkeili ihmisiä ja minä kuulin
lapsen äänen. Minä juoksin sinne ja tunsin Henryni. Hän silloin
kiskasihe irti muutamilta miehiltä, jotka koettivat pitää häntä kiinni,
juoksi minun luokseni ja tarttui minuun hätäisesti kiinni. Miehet
tulivat hirveästi kiroillen jäljestä ja eräs heistä, jonka muotoa en
koskaan unhota, ärähti vastaukseksi minun kysymykseeni, että poika oli
siitä asti, kuin hänet oli ostettu ollut lakkaamatta uppiniskainen,
jonka tähden hän nyt oli vankeudessa saamassa opetusta, jota hän vielä
kauan oli muistava. Minä pyysin ja rukoilin hartaimmasti, mutta he eivät
olleet kuulevinaankaan, vaan kiskoivat pois lapsiparan, joka yhä vielä
riippui minussa kiinni, raastoivat hänet niin rajusti pois, että minun
hameestani kappaleita repeili mukaan. Etäältäkin vielä kuulin Henryn
itkevän ja vaikeroivan. Minä riensin tai oikeammin juoksin kuin takaa
ajettu metsäneläin kotiin ja lapseni toivoton itku lakkaamatta kaikui
korvissani. Ihan hengästyksissäni syöksyin Legreen huoneesen, kerroin
hänelle, mitä olin nähnyt ja kuullut, ja rukoilin hänen apuansa. Hän
vain nauroi ja pilkaten selitti pojan nyt vasta pääsevän hyville
päiville. Silloin menetin malttini, jota oli vaikea pitää jo siihenkin
asti; minä sieppasin pöydältä terävän metsästyspuukon ja syöksyin tuon
hirviön päälle. Mitä sitte tapahtui, en tiedä, sillä minä pyörryin ja
olin päiväkausia tunnottomana. Minä en luullut enää paraneväni enkä sitä
toivonutkaan. Mutta niin kuitenkin tapahtui, kuume katosi ja minä
virkosin jälleen. Nyt oli minun aikani tullut. Sattumus oli minulle
otollinen, minä sain katsahtaa tuon miehen entisyyteen, joka oli täynnä
kauhua ja rikosta, ja siitä lähtein minä pidin häntä kiinni
omatekoisista kahleistaan. Tuo sydämmetön julmuri muuttui matelevaksi
imartelijaksi ja koetti täyttää jokaista toivettani, paitsi vapauden
saantia. Hän osti minulle poikani, rakkaan Henryni, takaisin ja siitä
täytyi minun luvata olla vaiti hänen rikoksistaan kuolemaani asti. Poika
parka ei saanut kauan olla minun luonani, ankara kuume tempasi hänet
pois."
Cassy vaikeni melkein kuin väsyneenä. Tuomo oli hänen kertomuksensa
kuullessaan melkein unhottanut omat tuskansa ja ikään kuin itse ollut
kaikkea kokemassa kertojan kanssa. Legree häntä ihan kauhistutti.
"Kylläpä olette tekin kärsinyt paljon, liian paljon!" sanoi hän
säälivästi.
"Kiduttajanne eivät pidä minään meidän kärsimyksiämme. Minä olen
astuskellut pitkin katuja, epätoivo sydämmessä, ja olen toivonut, että
talot kukistuisivat päälleni taikka kivet altani syöksyisivät syvyyteen.
Sellaiset olivat tunteeni ja sellaisena minä kerran astun tuomiopäivänä
Jumalan eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat turmelleet minulta
ja lapsiltani ruumiin ja ehkä sielunkin."
Tuomo katsoi Cassyä hyvin tarkkaavasti.
"Sanoittehan että teillä oli vielä toinenkin lapsi. Ettekö ole saaneet
mitään tietoa, mihin Elisabet on joutunut?" kysyi hän.
Cassy pudisti päätään.
"Varmaan tiedän vain sen verran, että hänet on myöty jollekin Shelbylle.
Senkin sain kuulla vasta perästä päin Legreeltä. Minä olen usein
vaatinut häntä tiedustelemaan, ja viimein hän toikin minulle sanoman,
että Elisabet on kuollut herra Shelbyn tilalla."
"Legree on teitä pettänyt", sanoi Tuomo niin jyrkästi, että Cassy heti
aavisti siitä jotain erityistä. "Niinpä tietäkää, teidän Elisabetinne
elää ja minä itse olen nähnyt hänet kasvoista kasvoihin."
"Elääkö Elisabet!" riemuitsi Cassy hyvin innoissaan. "O puhukaa,
puhukaa! Sanokaa, mistä minä hänet löydän."
"Sitä minä, paha kyllä, en tiedä teille sanoa", vastasi Tuomo
murheissaan. "Hän karkasi ja Jumala vain tietää, missä hän nykyään
oleskelee."
Hän kertoi sitte, mikäli tuskiltaan jaksoi, heikosti ja katkonaisesti
Elisabetin vaiheet. Kuin hän puhui Yrjöstä ja ilmoitti hänen juuri
olleen joku aika sitte Legreen tilalla, tunsi Cassy vähän sisällistä
mielihyvää. Hän varsin hyvin muisti hänet, oli aina osoittanut hänelle
hyväntahtoisuutta, jopa viimein auttanut häntä pakoonkin.
Kuin Tuomo päätti kertomuksensa, nousi Cassy ja sanoi tavattoman
lempeällä äänellä, joka tuntui omituiselta hänen äskeisen kiihkonsa
jäljestä:
"Tuomo, te ette tiedäkään, miten suuressa kiitollisuuden velassa minä
olen teille tästä ilosanomasta. Kun nyt tiedän, että lapseni, edes yksi
lapseni vielä elää, on omakin elämäni jälleen tullut jonkin arvoiseksi.
Minä en nyt jätä mitään keinoa käyttämättä, saadakseni nähdä jälleen
tytärtäni, en," -- nyt taas leimahti ilmi hänen kiihkonsa -- "vaikka
minun pitäisikin käydä tuon hirviön ruumiin ylitse! -- Voinko vielä
auttaa teitä, mies parka?" kysyi hän sitte.
Tuomo ei vastannut kysymykseen. Häntä oli Cassyn viime huomautus
kauhistuttanut.
"Jopa te lausuitte kovia sanoja ettekä suinkaan tarkoittaneet niillä
totta", sanoi hän. "Tehkäät niille hyvää, jotka teitä vainoovat,
neuvotaan sanassa. Jospa toki menisitte hänen tykönsä, joka janooville
antaa elävää vettä."
"Hänenkö tykönsä? Nuorena tyttönä minä usein kyllä näin hänen kuvansa
alttarin yllä. Mutta häntä ei ole täällä, täällä asuu vain synti! Vaan
ei," jatkoi hän heti hiljemmin ja hartaasti kuiskaten, "ei, minä tahdon
nyt taas uskoa häneen, nyt, kuin tiedän, että hän ei ole kääntänyt
kasvojansa kokonaan pois minusta."
Tuomo alkoi puhua, vaan Cassy esti.
"Älkää enää puhuko mitään, mies parka, te olette jo kylliksi väsyttäneet
itseänne ja teidän pitäisi nyt koettaa nukkua."
Hän pehmitteli uudestaan sairaan vuoteen, asetti vesipullon hänen
lähellensä ja poistui yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.
* * * * *
Ihan samaan aikaan, kuin Cassy oli yöllä Tuomo paran luona, tapahtui
Legreen huoneessakin jotain, vaikka paljon meluisemmin.
Legree oli Tuomon häpeällisen ruoskimisen jälkeen hyvin kiukkuinen.
Häntä suututti, että oli kiivastuksissaan tehnyt kelvollisimman
neekerinsä työhön kykenemättömäksi, vieläpä juuri kiireimpänä puuvillan
korjuun aikana. Hankkiakseen parempaa mieltä meni hän huoneesensa,
teetti väkevää, päihdyttävää punssia ja alkoi sitä hyvillään
ryypiskellä.
Tuskin ehti kymmentä minuuttia kulua, niin Sambo astui sisään sen
näköisenä, että hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana. Paperiin,
joka lähellä oli kädessä, kiintyi heti herran huomio.
"Mitä sinä siinä tuot, tyhmyri?" tiuskasi hän.
"Se on tenhokalu!" vastasi Sambo arasti.
"Narri, mitä nyt hulluttelet?"
"Minä luulen, että se on noitain lahja, joka tekee, että meidän
ruoskimisemme ei tehoa Tuomoon. Se oli hänellä mustassa nauhassa
kaulassa."
Kuten kaikki Jumalan pilkkaajat, niin myöskin Legree oli erittäin
taikauskoinen. Sen tähden hänen kasvoissaan näkyi levottomuutta, kuin
hän otti paperin ja avasi. Siinä oli hopeadollari ynnä hiuskihara.
Kiharan oli Tuomo saanut Evangeline Clarelta, dollari oli Edvard Shelbyn
antama muistiraha.
Legree pudotti heti rahan, mutta hiuskihara kiertyi kuin jostakin
salaisesta vedosta hänen sormeensa.
Siitäpä alkoi hirmuinen mellakka. Silmät vimmasta ja kauhusta säihkyvinä
juoksenteli Legree kuin mielipuoli huoneessa.
"Peto!" tiuskasi hän neekerille, kuin hänen viimeinkin onnistui saada
kihara sormestaan irroitetuksi ja tuleen heitetyksi. "Mitä sinä
tuollaisia perkeleen ansoja kuljettelet! Uskallapahan vielä kerran tuoda
sellaisia minulle! Tästä saat nyt tyhmyydestäsi!"
Sambo sai potkauksen ja oli iloinen, että sillä pääsi sieltä.
Herra Legreen kiihkon syy kyllä selviää sinulle, hyvä lukija, jos
muistat erään jo edellä mainitun asian, Hän oli pilkaten heittänyt
tuleen äiti vainajansa kiharan, joka oli tuotu hänelle samassa kuin
sanoma äidin kuolemastakin. Evangelinen kihara muistutti hänelle tuon
synnillisen teon vilkkaasti mieleen ja, kuin se hänelle nyt, sattumalta
kiertyi sormen ympäri, kuten äidinkin kihara oli kiertynyt, luuli hän
tätä tapausta äitinsä lähettämäksi muistutukseksi ja kauhistui
sanomattomasti.
Huumatakseen oman tunnon vaivojansa tyhjensi Legree punssilasin toisensa
perästä. Hän oli kuulevinaan äänen huutavan: "Sinä heitit äitisi kiharan
tuleen, sen tähden äitisi kirous heittää sinut helvetin tuleen!" Mitä
enemmän hän joi, sitä elävämmiksi tulivat hänen mielikuvituksensa
kauhukuvat, ja kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi hänen ympärillään,
vahvisti vielä enemmän tuota kauhistuksen tunnetta.
Viimein hän hypähti ylös. Hän ei enää jaksanut kärsiä omaa
mielikuvitustansa, hänen täytyi saada seuraa, se yksin voi herättää
hänet uneksimisestaan. Hän puhalsi metsästystorveensa ja se molemmille
orjainpäällysmiehille hyvin tuttu ääni juoksutti heti Kvimbon ja Sambon
hänen luoksensa. Melua, huumaavaa soittoa isäntä tahtoi. Legree toimitti
neekereille runsaasti viinaa ja, kuin he vähän ehtivät päihtyä, täytyi
heidän välistä laulaa, välistä hyppiä ja välistä olla nyrkkisillä eli
yleensä pauhata niin paljon kuin mahdollista herransa huviksi ja
paremmalle mielelle saattamiseksi.
Sekin melu loppui viimein, molemmat orjat olivat poistuneet ja Legree
oli melusta ja pauhusta huumautuneena ja ihan päihtyneenä nukkunut. Vaan
pahat tuskastuttavat unet alkoivat nyt ahdistella. Valkoisella harsolla
verhottu olento tuli hänen tykönsä ja koski häneen jääkylmällä
kädellään. Hiuskihara näkyi uudestaan, mutta tällä kertaa hyvin suurena
ja hänen kaulaansa kiertyvänä. Yhä lujemmalle ja kireämmälle kiertyi se,
niin että hän tuskin enää voi hengittää. Lukemattomain äänien kammottava
kuiskailu kuului hänen korviinsa ja se kuiskailu ja ne äänet johtivat
hänelle mieleen asioita, joista hänen verensä oli jähmettyä. Sitte hän
taas makasi hirvittävän syvyyden partaalla; hurjasti huutaen ja parkuen
pysyttelihe hän kiinni ja hänen takanaan seisoi Cassy, uhaten sysätä
häntä alas äyräältä. Ja Cassyn viereen ilmestyi äkisti toinen olento,
jättiläisen kokoinen, silmät kuopallaan ja nyrkki uhkaavana. Kauhuissaan
kääntyi Legree pois päin, vaan samassa jo tunsi putoavansa, ja synkkäin
haamujen helvetillinen nauru kaikui joka taholta. Aamuaurinko valoi
loistavaa, ystävällistä kultaansa ikkunoista sisään, kuin Legree viimein
heräsi. Vaan hänen sydämmessään ja mielessään oli kolkkoa ja kamalaa,
sillä siellä asuivat vielä kaikki unien kauhut. Hän hengähti
helpotuksesta, kuin näki Cassyn tulevan.
"Olipa se helvetillinen yö, Cassy!" sanoi hän läähättäen. "En minä
tahtoisi sitä enää toista kertaa kokea."
Ja hän kertoi eilisillan tapaukset ja yön kauhut. Cassy käytti
tilaisuutta hyväkseen ja taivutti Legreen jättämään aiotut julmuutensa
Tuomoa kohtaan toistaiseksi. Ei Cassy koettanutkaan herättää tuossa
hirviössä säälin tunteita, siksi hän oli liian viisas, vaan hän tiesi
paljon tehokkaamman keinon. Hän tiesi Legreen lyöneen vetoa naapuriensa
kanssa ja luvanneen tänä vuonna olla puuvilloinensa ensimmäisenä
New-Orleansin torilla. Ja koska pohjoisamerikkalaiset kuten
englantilaisetkin ovat kiihkoisia vetojen ihailijoita, niin tässä
tietysti ei ollut mikään pieni summa vedossa. Sen tähden Cassy huomautti
herrallensa, miten helposti hän saattaisi menettää vetonsa, jos hän
riistäisi työstä niin kelvollisen työmiehen kuin Tuomo, ja miten
riemullisesti toiset vedonlyöjät siitä nauraisivat. Legree, jonka
luonteessa turhamaisuus ja voitonhimo hyvin suuresti vallitsivat, otti
Cassyn sanat huomioonsa, päätti toistaiseksi olla vähemmin ankara Tuomoa
kohtaan ja arveli itsekseen saattavansa kyllä korjuuajan jälkeen
runsaasti korvata, mitä siihen asti tuli laiminlyödyksi.
Tuomo oli sen jälkeen, kuin Cassy oli niin suuresti lievittänyt hänen
tuskiansa, suloisesti nukkunut ja viehättävät unet, joita hän näki,
olivat jyrkkänä vastakohtana Legreen kauheille unille. Isännän raaka
ääni herätti hänet viimein kammottavaan ilmi elämään.
"Laiskuri!" ärjäsi hänelle valtias, "kuinka kauan sinä aiot nukkua? Etkö
tiedä, että villan poiminnalla on kiire ja että työtä on yllin kyllä?"
Pari potkausta ja muut rääkkäykset saattoivat Tuomon nousemaan, vaikka
hän vieläkin oli niin sairas, että tuskin jaksoi liikkua. Ei Tuomo vielä
oikein ehtinyt ylöskään, kuin Legree heitti hänet takaisin maahan ja
vaati häntä pyytämään anteeksi eilistä tottelemattomuuttansa ja
kunnioituksen puutettansa.
Tuomo ei liikahtanut.
"Polvillesi! sanon minä vielä kerran!" kiljasi Legree ja sivalsi
ratsupiiskallansa orjaa.
"Herra, mitä pyytäisin teiltä anteeksi, kun en tiedä, mitä olen
rikkonut?" sanoi Tuomo lempeästi. "Kun en tehnyt, mikä minusta oli
väärin, siitä ette toki voi syyttää minua. Julmaan tekoon minä en
koskaan ryhdy, tulkoon sitte mitä hyvänsä."
"Nyt et varmaankaan ajattele, mitä kaikkea vielä voi tulla", pilkkasi
Legree. "Vai luuletko ehkä, että minä katson noita paria piiskan
sivallusta kyllin riittäväksi? Narri mikä olet! Minä toimitan sinulle
rangaistuksen, jonka rinnalla kaikki tähänastiset ovat olleet vain
lasten leikkiä! Mitäpä sinä esimerkiksi sanoisit, jos sinut sidottaisiin
puuhun ja ylt' ympäri sytytettäisiin sieviä rovioita Hä, eikö siinä
olisi huvia nauraa ihan kuollaksensa?"
"Herra Legree," sanoi Tuomo, "te kykenette tekemään, mitä hyvänsä, sen
minä kyllä tiedän. Mutta enempää kuin ruumiin te ette voi tappaa -- ja
sitte seuraa ijankaikkisuus."
Tämä yksi sana levitti taivaista valoa orja paran sieluun ja sama sana
täytti isännän mielen sanomattomalla ahdistuksella.
"Kuin te minut ostitte, herra Legree, niin te toivoitte saavanne
uskollisen ja rehellisen palvelijan. Se minä olen teille ollutkin ja
tahdon aina olla. Aikani ja voimani, kaikki minä annan teille, vaan en
sieluani, se on Jumalani oma ja hänen vallassansa. Jos tahdotte kiduttaa
minut kuoliaaksi, niin tehkää se, sillä..."
"Todellako?" ärähti Legree vihan vimmassa. "Vieläkö sinä kiusaat minua
ja saatat kiusaukseen? Perkele sinua auttanee tuskissasi."
"Ei mikään perkele, vaan Jumala kaikkivaltias", vastasi Tuomo.
"Kelvoton koira, että minä..."
Tuomo sai korvapuustin nyrkillä, joka hänet kaatoi maahan.
Samalla tunsi Legree olkapäällänsä kylmän käden. Hän kääntyi: Cassy
seisoi siinä.
"Tahdotteko sitte todellakin joutua naapurienne pilkattavaksi ja
naurettavaksi?" kysyi hän. "Muistakaa vetoanne! Jättäkää siis Tuomo
toistaiseksi rauhaan, minä tahdon saada hänet niin pian kuin mahdollista
jälleen työhön kykeneväksi."
"No," murisi Legree, "koska hän ei minulta jouda pois työstä, niin
olkoon nyt toistaiseksi. Mutta vain toistaiseksi!" sanoi hän uudestaan
Tuomolle. "Minä pidätän itselleni oikeuden maksaa sopivaan aikaan
sinulle takaisin jokaisen sanasi ja kirjoittaa ne mustaan nahkaasi."
Hän poistui.
"Sinunkin aikasi tulee kyllä pian", murisi Cassykin itsekseen,
katsoessaan herransa menoa. "Kärsivällisyyttä vain! -- No, Tuomo parka,
kuinka nyt voitte?"
"Herran enkeli on minut pelastanut leijonan kidasta", vastasi neekeri.
"Pelastanutko? No, niin kyllä tällä kertaa. Mutta eihän se ole
ainiaaksi. Te olette vetäneet päällenne koko hänen kiukkunsa eikä hän
suinkaan ennen suo itselleen vähintäkään lepoa, kuin saa kostonsa
täydellisesti tyydytetyksi. Minä kyllä tunnen sen miehen."
Yhdestoista luku.
Rauhan tie.
Cassy oli oikeassa. Tuomon täytyi jo ennen, kuin hänen haavansa kokonaan
paranivat, olla jälleen kovassa ja rasittavassa työssä, ja herransa
häntä vielä joka päivä häijyimmästi vaivasi ja kiusasi. Tuomo oli
toivonut saavansa nopean vaikka tuskallisenkin kuoleman eikä ollut niin
valmistautunut kestämään tätä pitkällistä kidutusta. Tämä lakkaamaton
kiirehtiminen ja työllä näännyttäminen oli hänelle ankarin koetus.
Kaikki oli hänen silmissään kuin yöhön vajonnut, epäilys ja pelko
yrittivät hiipimään hänen sydämmeensä, hän oli sellaisessa tilassa, että
hänestä alkoi tuntua, kuin Jumalakin olisi hänet hyljännyt.
Lohdutusta janoten istui hän eräänä iltana yksinäisen majansa edessä.
Raamatun paraimmat ydinlauseet, jotka olivat häntä yhä vielä
vahvistaneet ja pitäneet yllä, näyttivät kadottaneen voimansa häntä
kohtaan, ja huoaten laski hän pois pyhän kirjan. Pilkkanauru sai hänet
vavahtamaan, Legree seisoi hänen edessänsä.
"No, sinä katuvainen sankari," pilkkasi hän orjaansa, "mitenkä ovat nyt
asiat? Joko nyt käännymme ja rupeemme järkeviksi? Ha ha haa, kyllähän
minä tiesin, että niin piti käymän!"
Tuomo oli vaiti. Tuo julma pilkka raateli hänen sydäntänsä kuin
kaksiteräinen miekka.
"Hullu mikä olit!" jatkoi Legree. "Minä tosiaan tarkoitin sinun
parastasi, kuin sinut ostin. Sinä olisit voinut pitää hyviä päiviä,
parempia kuin Sambo ja Kvimbo. Sen sijaan, että nyt aamusta iltaan teet
raskasta työtä, olisit saanut mielin määrin herrastella joutilaana ja
silloin tällöin olisit myöskin saanut punssilasin vahvistukseksesi.
Mutta kuulehan, vielä on aikaa. Luovu typerästä uskostasi, joka ei ole
tähän asti tuottanut sinulle muuta kuin tuskaa ja pahaa mieltä. Tule
järkeesi, niin minä unhotan tähänastisen uppiniskaisuutesi."
Se oli kova koetus Tuomolle. Hänessä taistelivat hurjimmat,
ristiriitaisimmat tunteet, kehoittaen toiset luopumaan, toiset
kestäväisenä pysymään. Mutta hänen parempi puolensa voitti, hän pysyi
lujana.
"Ei, herra," sanoi hän, "älkää minua enää kauemmin kiusatko! Niin kuin
minä olen uskossani elänyt, niin minä tahdon uskossani kuollakin."
"Mutta etkö näe, että Jumalasi ei huoli sinusta. Sinä saat häneen nähden
joutua vaikka pelkästä hurskaudesta helvettiin. Etkö siis luule, että
tekisit paremmin, jos luottaisit minuun?"
"En", vastasi Tuomo vakaasti.
"No, saammepahan nähdä!" sanoi Legree paljon merkitsevästi ja kääntyi
pois.
Tämä voitto kiusauksesta näkyi Tuomoa jälleen virkistävän. Suloista
virvoitusta tulvi hänen sydämmeensä, usko oli uudestaan juurtunut ja
taivaallinen rauha pääsi vallitsemaan hänessä. Lupaus: "ole uskollinen
kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan", herätti taas
rohkeutta hänessä.
Legreeltä ei jäänyt huomaamatta tämä äkillinen muutos, hän puheli siitä
orja-päällysmiestensäkin kanssa. Sambo arveli Tuomon ajattelevan
salaista paon yritystä, ja Legree, ollen ihan samaa mieltä, tunsi jo
melkein mielihyvää siitä ajatuksesta. Pakolaisen jälleen kiinni saaminen
näytti hänestä ihan varmalta.
"Siitä asti, kuin se neekerikoira minulta niin kavalasti pääsi karkuun,"
sanoi hän, tarkoittaen Yrjöä, "minä kyllä pidän auki molemmat silmäni,
ja onneton se, joka sitte jälleen minun käsiini joutuu."
Tällä välin oli Cassy tuon keskustelunsa jälkeen, joka hänellä oli
Tuomon kanssa, päättänyt karata ja lakkaamatta mietiskellyt turvallista
ja varmaa keinoa. Yrjön karkaamistapaa ei nyt enää sopinut käyttää, kun
Legree varsin hyvin tiesi sen. Soille ei myöskään käynyt kätkeytyä,
ainakaan lähitienoille, sillä sieltä oli koirain helppo löytää. Viimein
hänelle yht' äkkiä joutui mieleen uusi ajatus. Niin sen piti käydä ja
silloin se oli onnistuva.