kaunis ja tuottelias tila Vermontissa sekä runsaasti kaikenlaisia
tietoja ja kokemusta. Hän oli kiinnittänyt koko sydämmensä tyttäreensä.
Evangeline eli Eva, kuten häntä tavallisesti lyhemmin nimitettiin, oli
erittäin suloinen lapsi, joka niin hyvin ulkomuodollaan kuin myöskin
vilkkaudellaan saavutti kaikkien suosion. Hänellä oli tekemistä kaikkein
kanssa, kuin laivassa oli, kuitenkin niin viattomalla tavalla, että hän
ei tullut kiusaksi, vaan kaikkialla sai aikaan hyväntahtoista naurua,
mihin vain hänen vaalea kiharapäänsä ja hänen lempeät sinisilmänsä
ilmestyivät. Hän oli aina iloinen ja vilkas ja ainoastaan silloin hänen
ystävällinen muotonsa synkistyi, kuin hän astui Haleyn kahlehdittujen
orjain ohitse. Silloin hän pysähtyi vähän matkan päähän seisomaan ja
katseli heitä hyvin sääliväisesti taikka astui myöskin lähemmäksi ja
koetti hennoilla käsillään orjain käsi- ja jalkarautojen painoa. Hänen
suurin ilonsa oli annella pähkinöitä tai muita hedelmiä ja
sokurileivoksia orjaparoille, ja kuin hän näki, miten he iloitsivat
niistä niin ystävällisesti annetuista lahjoista, silloin leimusi hänen
silmissään kuin taivainen valo.
Kauemmin viipyi ennen, kuin hän tutustui Tuomon kanssa. Hän ihmetteli
mustaa miestä, joka usein tuntikausia istui kirjansa ääressä ja sitte
uneksivasti katseli kaukaista etäisyyttä. Mitähän hän etsikään sieltä?
Mutta kohta tyttönen huomasi hänen lempeän ja hurskaan mielensä ja
silloin alkoi hänenkin kanssansa tuttavasti seurustella. Hän toi
Tuomolle leivoksia ja muita makeisia ja Tuomo teki hänelle pähkinän
kuorista, kirsikan sydämmistä ja seljapuun ytimestä sieviä leikkikaluja.
Jopa he välistä puhelivatkin keskenään.
"Mikä teidän nimenne on, pikku neiti?" oli Tuomo kerran kysynyt.
"Nimeni on Evangeline Clare", vastasi hän selvästi. "Mutta Evaksi minua
tavallisesti sanotaan. Ja mikä sinun nimesi on?"
"Minä olen Tuomo eli setä Tuomo, kuten pikku lapset Kentuckyssä
sanoivat."
"No, minä olen myöskin lapsi ja tahdon samoin sanoa sinua setä Tuomoksi,
sillä minä tulen varsin hyvin toimeen sinun kanssasi. Mihin sinä sitte
matkustat, setä Tuomo?"
"Mihinkä matkustan? Sitä minä tosiaankaan en tiedä, neiti Eva."
Eva näytti hyvin kummastuvan.
"Etkö sinä sitä tiedä? Isä tietää aina, mihin hän menee."
"Se ei ole minun vallassani; muutenhan kyllä tietäisin, mihin menen.
Minä olen tuon miehen oma" -- hän osoitti Haleyta -- "ja minut myödään."
"Myödäänkö?" kysyi Eva peljästyen. "Mutta kuinka voidaan sinut myödä?"
"Oh se on paha kysymys," sanoi Tuomo murheissaan. "Ettekö sitte näe,
hyvä neiti, että minä olen mustaihoinen? Minä olen vain orja parka, ja
kuin minut nyt myödään, niin ei se ole ensi kerta eikä suinkaan
viimeinenkään."
"Sittepä sinun pitää olla minun isäni oma", virkkoi lapsi vilkkaasti.
"Isä on rikas ja kyllä sinä miellyt häneen. Minä heti pyydän häntä
ostamaan sinua." -- Ja pois hän juoksi.
Haley huomasi tyttösen mieltymyksen Tuomoon ja samalla myöskin oman
etunsa. Hän tiesi herra Claren hyvin rikkaaksi mieheksi. Tuomon arvo oli
ainakin kaksi tuhatta dollaria, ehkäpä Clare tyttärensä mieliksi maksoi
kolmekin tuhatta.
Höyrylaiva oli juuri pysähtynyt erääsen paikkaan ottamaan puita. Tuomo
oli työssä ja Eva vilkkaan tapansa mukaan juoksenteli ympäri laivaa.
Kuin höyrylaiva taas oli valmiina lähtemään liikkeelle, seisoi Eva
sattumalta laidan vierellä lähtöä katselemassa. Ei kukaan pitänyt
hänestä vaaria. Silloin kuului lapsen huuto! Clare ehti paraiksi
huomata, mitenkä tyttönen horjahti ja putosi pää edeltä veteen. Hän
yritti heti hyppäämään jäljestä mutta ympärillä seisojat pidättivät
häntä. Toiselta taholta oli jo ennemmin tullut apu. Tuomo oli jo
vedessä, nopeasti ja taitavasti ui hän Evan luo ja sai helposti
estetyksi hänet hukkumasta. Satakin kättä oli laivan rapuilla
ojennettuina ottamaan tyttöstä vastaan. Hämmästynyt isä kantoi Evansa
alas hyttiin, jossa heti toimitettiin hänelle kylliksi apua. Ja jo
seuraavana aamuna juoksenteli hän taas iloissaan laivan kannella.
Tuomo nöyryydessään ei katsonut tekoansa minkään arvoiseksi, vaan päin
vastoin ainoastaan kenen hyvänsä ihmisen velvollisuudeksi. Eipä tätä
Evan pelastusta Tuomon kautta olisi tarvittukaan, kyllä Clare olisi
muutenkin ottanut hänet suosioonsa, tyttären selvästi lausuttu toivo
olisi yksinäänkin riittänyt hänelle. Vaan nyt, kuin hän tunsi olevansa
hänelle suurimmassa kiitollisuuden velassa, oli hänestä Tuomon ostaminen
yhtä luonnollinen asia kuin suuren velan maksaminen.
Clare puheli Haleyn kanssa. Pian asiasta sovittiin, Haley sai vaatimansa
kolmetuhatta dollaria ja kirjoitti kauppakirjan alle.
Kelpo Tuomolle tulivat liikutuksen ja ilon kyyneleet silmiin, kuin
hänelle ilmoitettiin, kenen uuden herran hän oli saanut, ja sydämmensä
pohjasta lausui hän: "Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty!"
New-Orleansiin saavuttua läksivät kaikki matkustajat, hyvästiä jätellen,
pois laivasta. Sielujen kaupitsija Haley käänsi entiselle orjalleen
ainiaaksi selkänsä.
Tuomo päästyään Claren taloon, vietti siellä onnellista elämää.
Ainoastaan Kentuckyyn jääneiden omaisten muisto häntä piti vähän
levottomana. Hän olisi niin mielellään antanut heille tietoa kohtalonsa
onnellisesta käänteestä, mutta nyt, kuin hänellä ei ollut nuoren Shelbyn
tehokasta apua, oli kirjoitus hänelle liian vaikea. Eva kerran huomasi
hänen pulansa -- ja koetti autella hänen kirjoitusyrityksiään, mikäli
itse kykeni.
Herra Clare huomasi tyttärensä uuden puuhan, mutta ei siitä suinkaan
pahastunut. Päin vastoin hän otti selon, mistä oli puhe, ja omin käsin
korjaeltuansa kirjeen lähetti sen menemään.
Tietysti tämä iloinen sanoma herätti suurta riemua Tuomon perheessä.
Täti Kloe vuodatti ilon kyyneliä kuin hänen miehensä omakätistä kirjettä
hänelle luettiin. Nuori Edvard Shelby otti heti huolekseen vastauksen
kirjoittamisen ja ilmoitti Tuomolle vakuuttavilla sanoilla, että hänen
ostonsa ja Kentuckyyn palaamisensa hetki ei enää ollut kaukana.
Se toivo jäi kuitenkin toistaiseksi toteutumatta. Rouva Shelby ei niin
pian saanut säästetyksi niin suurta summaa eikä toiselta puolen
Clarekaan niin ilman mitään tahtonut enää erota Tuomosta, vaikka Tuomon
vapaaksi päästäminen hänelle oikeastaan olikin omantunnon asia.
Viikkoja, kuukausia kului. Tuomo oli uusissa oloissaan varsin
onnellinen, hän sai nauttia kaikkea hänen asemassaan mahdollista
vapautta ja suosiota. Oikeana ilona oli hänelle pikku Eva, joka yhä
enemmin kiintyi häneen. Tämä tuntehikas lapsi mieltyi suuresti
hengellisiin lauluihin, joita Tuomo oman mielensä ylennykseksi lauleli,
ja Eva aikaa myöten oppi ne ihan ulkoa, jopa käsitti niiden
sisällyksenkin.
Rouva Clarella oli ihan toinen ajatus vapaudesta ja orjuudesta kuin
hänen puolisollansa. Hänellä oli jonkin verta sääty-ylpeyttä ja sen
tähden hän ei ollenkaan mielihyvällä katsellut lapsensa tuttavaa
seurustelua Tuomon kanssa. Ollen kivulloisuutensa tähden aina kiukkuinen
oli hän jo monta kertaa nuhdellut Evaa siitä oleskelemisesta Tuomon
seurassa, vaan onnistumatta erottaa häntä uskollisesta
neuvonantajastaan. Joka tilaisuudessa näkyi, miten syvälle Tuomon
hurskaat opetukset olivat juurtuneet hänen mieleensä.
Rouva Clare eräänä päivänä oli juuri järjestelemässä koruarkkustansa,
kuin hänen puolisonsa, taluttaen Evaa, astui sisään.
"Katsos tätä koristetta, Eva!" sanoi äiti, "sen minä annan sinulle, kuin
kasvat suuremmaksi ja lähdet ulos maailmaan. Minulla se oli
ensimmäisissä tanssiaisissa, joissa olin mukana, ja se herätti suurta
huomiota."
Eva otti koristeen, katseli sitä tarkkaan joka puolelta ja kysyi sitte
uteliaasti: "Minkä arvoiset nämä jalokivet ovat äiti?"
"Kyllä ne ovat hyvin arvokkaat. Isoisäsi tilasi ne Ranskasta ja niissä
on melkoinen omaisuus. Mutta mitä aikoisit sinä tehdä?"
"Minä möisin tämän ja rahalla ostaisin jonkun paikan vapaista
valtioista, veisin sinne kaikki orjamme ja opettaisin heitä lukemaan ja
kirjoittamaan."
Tämä vastaus tuli varmasti ja ihan vitkastelematta. Herra Clare hymyili
tyytyväisesti, mutta äiti katsahti äreästi Evaan.
"Ihan tuo lapsi minulta vielä turmellaan", sanoi hän nuhtelevasti. "Etkö
sinä myöskin ehkä opetuttaisi orjille pianon soittoa ja
samettimaalausta? Kyllä minä tiedän, mistä kaikki nuo ajatukset tulevat.
Sanopas, missä sinä olet ollut koko päivän."
"Minä olin Tuomon luona ja kuulin hänen laulavan."
"Mitä, kuulitko hänen laulavan? kysyi rouva Clare, kuin ei olisi
ymmärtänyt lapsen vastausta.
"Kyllä hän lauloi. Hän laulaa niin kauniisti lauluja uudesta
Jerusalemista ja loistavista enkeleistä. Ja välistä hän lukee minulle
raamattua ja selittää tekstipaikkoja."
Rouva Clare löi yhteen kätensä, niin hän hämmästyi.
"No, no," sanoi isä rauhoittaen, "ei sinun tarvitse tuosta noin
kiivastua. Ei Eva Tuomolta tosiaankaan opi muuta kuin hyvää."
Rouva Clare nykäytti tyytymättömästi olkapäitänsä ja läksi pois, kuin
silloin juuri ilmoitettiin vieraita tulleen.
Claren talossa kävi tuon tuostakin eräs sukulainen, kesk'ikäinen mies,
jolla oli synkkä, vastenmielisyyttä herättävä muoto. Tuomo peljästyi,
kuin ensi kerran näki hänet, sillä tuo muoto ja nuo synkät, arasti
katselevat silmät olivat hänelle hyvinkin tutut. Herra Legrée -- hän se
juuri oli -- oli sukua rouva Clarelle, ja hän suureksi mielipahakseen
huomasi, miten ystävällisesti orjia kohdeltiin tämän nuoren
tilanomistajan tykönä. Vaikka hänen ei onnistunutkaan vaikuttaa mitään
siinä kohdassa, niin hänellä kuitenkin oli kylliksi tilaisuutta
vaikuttaa muuten vahingollisesti. Legrée oli kiihkoinen pelaaja ja
juomari, ja herra Clare oli heikkoluonteinen mies, vaikka hänellä muuten
olikin hyviä ominaisuuksia. Tuota pikaa hän kokonaan eksyi samaan
säännöttömään elämään, kuin tuo toinen tunnoton tilanomistaja vietti.
Ei Tuomokaan ollut huomaamatta jäänyt Legréeltä, joka pian sai selville,
miten suuri vaikutusvalta tällä orjalla oli Evaan. Siitä hän jo edeltä
päin alkoi vihata uskollista Tuomoa.
Eva alkoi vähitellen olla peloissaan Tuomon tulevaisuudesta. Hän oli
huomannut, että Legrée, vaikka vihasikin Tuomoa, kuitenkin samalla
tähysteli häntä, ja olipa Eva kerran myöskin kuullut, miten hän oli
ostellut Tuomoa hänen isältänsä. Luultavasti oli Legrée kuullut Tuomon
uutteruuden ja toivoi hänestä hyötyä. Eva heti teki päätöksensä. Hän
neuvotteli Ofelian kanssa, jota hän katsoi toiseksi äidikseen, ja he
sopivat yhdessä toimimaan niin, että isä päästäisi Tuomon vapaaksi.
"Mikähän tuolla lapsella taaskin on?" sanoi herra Clare eräänä iltana
serkulleen. Hän ajattelee ja haaveksii aina niin itsekseen, kuin olisi
jotakin joka tekee häntä levottomaksi."
"Siltä se näyttää ihan selvään," myönsi Ofelia viekkaasti.
"No, Evaseni, mikä sinulla on?" kysyi Clare.
"Minä olen huolissani orjaimme tähden," vastasi lapsi. "Minä tahtoisin,
että he olisivat vapaat, varsinkin Tuomo, joka aina on niin hyvä ja
ystävällinen minulle. Hyvä, rakas isä, päästä hänet vapaaksi! Minä olen
sen jo luvannut hänelle ja se teki hänet niin onnelliseksi." Eva halaili
isäänsä ja suuteli häntä hellästi.
Clare ei voinut olla täyttämättä mitään lapsensa toivetta. Hän vähän
ajatteli ja myöntyi.
"No, olkoon niin," sanoi hän, "minä täytän tahtosi, Tuomo pääsee
vapaaksi. Mene nyt levolle ja malta mieltäsi huomiseen asti."
Huomiseen asti! Herra Clare ei enää nähnyt sitä huomenta. Samana iltana
tuli Legrée häntä noutamaan, kuten viime aikoina oli hyvin usein
tapahtunut, ja yhdessä läksivät he ravintolaan. Siellä joutuivat
muutamat vieraat riitaan, joka kiihtyi verisiksi tuhotöiksi. Clare oli
muutamien muiden kanssa koettanut erottaa riitelijöitä ja tullut
haavoitetuksi. Se haava oli kuolettava, Clare makasi koko yön tunnotonna
ja ennen aamun koittoa kuoli hän.
Tuomon vapauttaminen näytti nyt unhottuvan. Ensinnä olivat kaikki niin
murheissaan, että kukaan ei ehtinyt muistelemaan orja parkoja, ja kuin
Eva viimein melkoisen ajan kuluttua muistutti sitä asiaa äidillensä,
kohtasi hän jyrkkää vastarintaa.
Rouva Clare ei ollut koskaan ollut näissä asioissa yksimielinen miehensä
kanssa eikä nytkään tahtonut kuulla puhuttavankaan Tuomon
vapauttamisesta. Hän päin vastoin kutsui oikeudenpalvelijan ja valtuutti
hänet hoitamaan kaikkia viljelyksiä sekä myömään talossa olevia orjia.
Eva lähetettiin enonsa tykö Vermontiin, että hän toiselta puolen
unhottaisi isänsä kuoleman ja toiselta puolen saisi olla näkemättä
Tuomon poisvientiä.
Siihen päättyi Tuomon lyhyt onni ja kovain kärsimysten pilviä kokoutui
hänen elämänsä taivaalle. Ofelian sanoista ei pidetty lukua; hän
kirjoitti rouva Shelbylle, että nyt oli aika ostaa Tuomo vapaaksi, mutta
vastausta ei enää voitu odottaa. Kaikki Claren orjat, paitsi kaksi
naispalvelijaa, jotka rouva piti itseään varten, vietiin New-Orleansiin
ja suljettiin vankilaan ensi huutokauppaan asti.
Kymmenes luku.
Hiljainen kärsiminen.
Tuomo joutui sen miehen omaksi, jota hän, muistaen Yrjön julmaa
kohtelua, oli kaikista enimmin peljännyt: James Legreen.
Pahat huhut, joita tästä miehestä oli kaikkialle levinnyt, riittivät jo
sinänsä saattamaan kaikki pelkäämään häntä. Hän oli syntyisin Uudesta
Englannista ja oli hurskaan äidin jumalaton poika. Huolellisesti
kylvetty hyvyyden siemen oli langennut hedelmättömään maahan. Jo ihan
nuorena oli Legree mieltynyt kaikenlaisiin seikkailuihin ja sittemmin
Espanjan siirtomaan taistelun aikana harjoittanut merirosvoiluakin; mitä
ihmiset sanovat sydämmeksi ja tunnoksi, oli sinä aikana häneltä kokonaan
haihtunut. Äitinsä hän oli perin unhottanut, ja kuin hänelle kerran
tuotiin sanoma hänen kuolemastaan ynnä kutrinen hänen hiuksiansa, oli
hän pilkannut tämän äidin muistoa, joka häntä niin pahuuteen
eksyneenäkin oli aina hellästi rakastanut, ja heittänyt hiukset tuleen.
Entisen merirosvoilunsa aikana oli Legree saanut kokoon melkoisesti
rahoja, joten hän saattoi ostaa maatilan Lousianasta, läheltä Red
Riveriä eli punajokea. Hän oli koko seudun, varsinkin orjiensa kauhu.
Siellä täytyi hellittämättä tehdä työtä varhain aamusta myöhään illalla,
pyhät kuten arkipäivätkin, ja jos jäi kuinka vähä hyvänsä tekemättä
määrätystä päivätyöstä, pidätettiin kokonaan jo muutenkin niukka ruoka
ja usein vielä lisäksi ruoskittiin veriin asti. Jokaista viattomintakin,
vastaan sanomiseen vivahtavaa huomautusta rangaistiin ankarimmasti.
Niinpä esimerkiksi orja usein sidottiin kiinni puuhun ja ylt' ympäri
sytytettiin tulia, niin että hän kärsi hirmuisimpia tuskia joista hänet
vapautettiin vasta suurimman hädän hetkenä. Tahallisesta orjain
tappamisesta laissa määrättyä rangaistusta Legree ei peljännyt, koska
hän varsin hyvin tiesi, että oikeus voi tuomita ainoastaan silloin, kuin
oli riittävät todistukset, eikä niitä ollut tähän asti vielä koskaan
saatu.
Legree oli ostanut Tuomon paraastaan hänen muhkean muotonsa ja
vartalonsa tähden, hän kun näytti hänestä varsin hyvin sopivan orjain
päällysmieheksi. Tosin hänellä oli niitä jo kaksikin, mutta hän ei
voinut oikein luottaa heihin heidän silmänpalvelevaisuutensa tähden,
vaikka he muuten kyllä matelivat maassa hänen edessänsä ja muita orjia
pahimmasti rääkkäsivät. Kvimbo ja Sambo eivät enää miellyttäneet häntä.
Tosin hän oli oppinut jo Claren talossa kylliksi tuntemaan Tuomon
hurskasta luonnetta ja juuri sen tähden alussa tuntenut jonkinlaista
kammoa häntä kohtaan. Hän ei tahtonut tietää mitään Jumalasta eikä
uskonnosta siitä asti, kuin hän niin sanoaksemme oli antanut itsensä
perkeleelle. Mutta hän toivoi saavansa Tuomon käännetyksi omaan
uskoonsa.
Tuomo oli herra Clarelta saanut lahjaksi paljon vaatteita; ne nyt heti
Legree omisti. Hänen täytyi myöskin riisua siisti nuttunsa ja hyvät
saappaansa, joita hän tähän asti oli käyttänyt, ja niiden sijaan ottaa
pilalle kulunut mekko ja paksut puukengät. Kaikki hartauskirjat otettiin
pois Legreen haltuun taikka heti poltettiin.
Pian Tuomo tutustui kaikkiin töihin tällä tilalla. Hän oli säännöllinen
kaikessa, mitä hyvänsä teki, ja luuli sillä sekä uutteralla
toimeliaisuudella saavansa torjutuksi onnettomuudet ainakin osaksi.
Legree, pitäen häntä salaa silmällä, heti huomasi hänet paraimmaksi
työmieheksi, mutta samalla myöskin varsin hyvin näki, mitenkä Tuomossa
joka kerran, kuin isäntä jotakin orjaa ankarasti puhutteli taikkapa
kurittikin, heräsi syvä säälin tunne.
Sen täytyi ennen kaikkea muuttua. Tunteellista orjain päällysmiestä hän
ei tarvinnut eikä voinut käyttää, ja kuin hän puolestaan oli vakuutettu,
että luotettavampaa peräänkatsojaa ei voinut mistään saada niiksi
ajoiksi, jolloin hän itse oli poissa viljelyksiltänsä, niin hän ryhtyi
kaikilla mahdollisilla keinoilla tylsyttämään Tuomon mieltä.
Orjain joukossa oli myöskin vaimo, nimeltä Cassy, joka nähtävästi oli
paremmassa puvussa ja yleensä näytti nauttivan erityistä suosiota.
Hän oli ehkä viidenkymmenen vuoden iässä, iholtaan verraten vaalea sekä
vartaloltaan yhä vielä muhkea; hänellä oli paljonsanova katse, jossa
näkyi enempi ylpeyttä kuin orjallista nöyryyttä. Legreehen oli Cassyllä
vaikutusvalta, joka kummastutti kaikkia, jotka tämän herran tunsivat.
Vaikka hän olikin raaka orjiansa kohtaan, niin hän ei juuri koskaan
pahoin kohdellut Cassyä, vaan päin vastoin ihan julkisesti antoi hänen
ottaa itselleen minkä mitäkin etuoikeuksia. Jos hän joskus kävikin
orjain töissä, niin se tapahtui paremmin omaksi huviksi kuin
ulkonaisesta pakosta.
Cassy oli sinäkin aamuna puuvillan korjuussa, kuin Tuomo ensi kerran sai
kärsiä kuritusta Legreen tilalla.
Se tapahtui näin. Puuvillan noukkiminen tapahtui päällysmiesten Kvimbon
ja Sambon läsnä ollessa määrättyjen sääntöjen mukaan. Puuvillakorit
olivat hyvin suuret ja jokaisen niistä täytyi iltaan asti olla
täytettynä, vieläpä sen painoiseksi sullottunakin, kuin oli määrätty.
Legree itse oli aina punnitessa läsnä, ja kenen korista puuttui kuinka
vähä hyvänsä, häntä säälimättä ruoskittiin.
Sen Tuomo tiesi varsin hyvin ja kuultuaan erään vanhan sairaan
neekerivaimon jäävän jälelle työssänsä auttoi häntä voimainsa mukaan.
Vanhus hyvin kummastui siitä ystävyyden työstä, jollaista ei kukaan koko
maailmassa ollut hänelle vielä osoittanut, ja alussa vastustelikin,
sanoen Tuomon voivan saada siitä ikävyyksiä. Vaan Tuomo vakuutti
saavansa sittekin oman päivätyönsä täyteen. Se hänelle tosin ei olisi
onnistunut, jos Cassy, nähtyään tämän tapauksen, ei olisi auttanut
häntä.
"Te ette ole viisas," sanoi Cassy hänelle, "muuten teille ei johtuisi
mieleenkään auttaa toisia. Olkaahan vain kuukauden päivät täällä, niin
olette tyytyväinen, jos edes oma nahkannekaan säilyy eheänä."
Mutta siihen asia ei päättynyt. Päällysmies Sambo oli nähnyt myöskin
koko tapauksen ja juoksi luo sekä löi Tuomoa ruoskalla kasvoihin. Vanhaa
neekerivaimoa hän vain potkasi. Se onneton, jo ennestäänkin ihan
voimaton, kaatui nyt maahan pyörryksiin. Mutta Sambolla oli omat
keinonsa. Hän otti levollisesti suuren neulan ja pisti sen vaimolle
nuppua myöten lihaan. Vanhus parahti tuskasta ja nousi ylös.
"Näetkös, vanha noita, se auttaa paremmin kuin salmiakki!" ivasi Sambo
ja kääntyi sitte heti Cassyyn päin rankasemaan häntäkin. Mutta Cassy
astui säihkyvin silmin hänelle vastaan.
"Konna, uskallapahan koskea minuun!" uhkasi hän. "Vielä minulla on
kylliksi valtaa revittää sinut tai hakkauttaa palasiksi! Yhdellä sanalla
minä sen aikaan saan."
Päällysmies-orja vaikeni ja peräytyi pois.
Tietysti tämä tapaus ei jäänyt ilmoittamatta Legreelle. Hän jo itsekseen
iloitsi siitä, koska hänellä nyt muka oli tilaisuus saattaa Tuomo
toiselle mielelle. Kuin työajan lopussa koreja punnittiin, hän tosin
harmikseen huomasi vanhan neekerivaimon korin täyspainoiseksi, mutta hän
ei siitä hämmästynyt, vaan sanoi, ett' ei se voinut olla totta.
Vanhus vapisi, sillä hän tiesi, mitä nyt tuli. Legree heti kääntyi
Tuomon puoleen sanoen:
"Kuules, Tuomo, tiedäthän, että minä en ole aikonut sinua tavalliseen
työhön, vaan orjain päällysmieheksi. Sinun pitää heti ryhtyä virkaasi ja
ruoskia tätä akkaa."
"O, hyvä herra, älkää minua pakottako siihen!" pyyteli Tuomo. "Minä en
sitä mitenkään voi."
"Etkö tottele?" sanoi Legree, ja suoni hänen otsassaan huomattavasti
paisui. "No, maltahan, kyllä minä opetan sinut tottelemaan niin, että
totta tosiaan muistat."
Hän sieppasi lähimmältä orjalta ruoskan kädestä ja sivalsi Tuomoa poikki
kasvojen niin, että veri alkoi tipahdella. "Tuosta saat osasi!" sanoi
Legree lyödessään. "Etkö vieläkään voi tehdä sitä, hä?"
"Herra, minä en sitä voi", vastasi Tuomo, pyyhkien verta kasvoistaan.
"Ilolla minä teen työtä yöt päivät niin kauan, kuin kipinäkään elämää on
minussa. Vaan se, jota te vaaditte minulta, on vääryyttä; minä en
koskaan voi tehdä sitä."
Kaikki läsnä olevat orjat peljästyivät tästä puheesta, joka heistä oli
äärettömän uskalias. Legreekin tavoitteli pitkään aikaa sanoja, jotka
kylliksi ilmaisisivat hänen kiukkuansa.
"Mitä," tiuskasi hän viimein, "uskallatko sinä, musta koira, sanoa sitä
vääräksi, jota minä käsken! Uskallatko vastustella!"
"Herra," puhui Tuomo lempeällä, kärsiväisellä äänellä, "ajatelkaahan
toki: kuinka minä voisin pakottaa itseni ruoskimaan tätä vaimoparkaa,
joka jo ilmankin on enemmin kuollut kuin elävä? Jos tahdotte tappaa
minut, hyvä herra, niin tehkää se, mutta kanssa-orjaani minä en koskaan
rupea kiduttamaan."
Legreen vimma kiihtyi nyt ylimmilleen. Hän ei enää kiljunut, vaan vapisi
sisällisestä kiihtymyksestä. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni
puhumaan, käski hän molempia pyövelejänsä Samboa ja Kvimboa viemään pois
Tuomoa ja ruoskimaan häntä niin kauan, että hänelle riittäisi siitä
viikkokausiksi. Pilkallisesti nauraen ryhtyivät kätyrit työhönsä.
Oli jo myöhään yöllä. Tuomo vääntelehti voihkaen ja verta vuotaen
kovalla tilallaan. Hänen tuskansa olivat hirmuiset ja niitä vielä
enensivät lukuisain moskitos-sääskien pistelemiset ja polttava jano.
Koko maailma näytti hyljänneen Tuomon eikä hän itse kyennyt edes
askeltakaan liikkumaan, vaikka ihan hänen vieressään olisi ollut
kirkkainta juomavettä.
"O laupias Jumala, katso armollisesti minun viheliäisen puoleeni ja auta
minua voittamaan tämäkin rasitus!" rukoili hän, milloin väristen
vilusta, milloin tuntien kuumeen poltetta.
Silloin aukesi ovi ja siitä astui sisään vaimo, palava kynttilä kädessä.
"Kuka hyvänsä lienet," vaikeroi Tuomo heikolla, tuskin kuuluvalla
äänellä, "anna minulle vettä Jumalan laupeuden tähden, sillä minä vallan
menehdyn janoon."
Cassy -- hän se oli -- laski pois lyhtynsä, kaatoi tuomastansa pullosta
vettä lasiin ja antoi sairaalle.
"Tässä on, juokaa!" sanoi hän, nostaen Tuomon päätä ja kannattaen sitä.
"Se vahvistaa teitä. Tiesinhän minä, että näin oli käyvä. Eikä olekaan
minulla ensi kerta nousta näin yöllä virvoittamaan teidän tilassanne
olevia onnettomia."
"Jumala teitä palkitkoon!" vastasi Tuomo, juotuaan hätäisesti kolme
lasia.
Sitte Cassy veti ovesta sisään heinäsäkin, joka oli vähän kostutettu, ja
käski Tuomoa siirtymään sille.
Kauanpa kesti sairaan neekerin ponnistella, ennen kuin jaksoi totella
ystävällistä neuvoa. Vaan kuin hän viimein oli makaamassa säkillä, tunsi
hän haavojensa polttavan tuskan melkoisesti lievenevän. Cassy vielä
asetti puuvillatukun hänelle pään alle ja istahti sitte sairaan viereen
maahan.
"Mies parka!" puhui hän, katsellen Tuomoa säälivästi. "Siinä makaatte
nyt tuskissanne ja kärsitte hirveintä kipua. Ja mitä varten oikeastaan?
kysyn minä. Te teitte kuin kunnon mies, mutta luuletteko sillä ketään
hyödyttäneenne? Pikemmin te vain pahensitte omaa tilaanne ja toistenkin.
Te olette perkeleen kynsissä ja, koska hän on väkevämpi, täytyy teidän
taipua."
"O hyvä Jumala!" huokasi Tuomo, "kuinka se olisi mahdollista? Miten minä
voin taipua?"
"Mitenkö? No, taipumistahan tämäkin tilanne on. Minä huomaan, että te
ette ollenkaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta minä tiedän. Minä olen
viettänyt kaksikymmentä vuotta täällä, kaksikymmentä vuotta tämän miehen
vallassa! Te olette täällä yksinäisellä maatilalla, kaukana kaikista
muista ja autioiden soiden keskellä. Täällä on ainoastaan orjia. Kukapa
siis voi pätevästi todistaa, jos teidät elävänä poltetaan, nyljetään,
hakataan kappaleiksi, koirilla revitetään taikkapa vain ruoskitaan
kuoliaaksi? Oh, te ette osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tekemään se mies
kykenee. Jos minä kertoisin kaikki, mitä olen täällä itse nähnyt ja
muilta kuullut, niin teiltä hiukset nousisivat pystyyn ja hampaat
kalisisivat kauhusta! Minä..."
Hän vaikeni itsestään, ikään kuin olisi liian paljon puhunut ja katseli
pitkän aikaa tutkivasti Tuomoa. Sitte jatkoi hän: