näköinen kuin tämän seudun tavallisten keveiden rakennusten. Se oli aina
niiltä ajoilta, jolloin ranskalaisia ensinnä asettui Louisianaan. Legree
oli ostanut sen yhdessä koko tilan kanssa erään ranskalaisen
perillisiltä ja kannattanut enimmät vanhanaikaiset huonekalut ylös
vinnille. Se ulottui yli koko rakennuksen, oli hyvin monisopukkainen ja
sai valoa ainoastaan parista pienestä kattoikkunasta. Yleensä koko vinni
oli vähän kammottava ja kokonaan joutunut huonoon maineesen siitä asti,
kuin eräs orjavaimo oli, joutuneena Legreen epäsuosioon, suljettu sinne
ja sieltä sitte hävinnyt. Ei koskaan saatu tietää, miten hän oli
kuollut, mutta aavistettiin, että hänen ruumiinsa oli salaa tuotu alas
ja haudattu maahan. Samalla oli levinnyt huhu, että vainaja ei saanut
mitään rauhaa haudassaan, vaan kuljeskeli vinnillä, kauheasti valittaen
kärsimiänsä kidutuksia.
Raakaluontoisenakin oli Legree pelkuri. Hänen omatuntonsa sitä paitsi
sanoi hänelle, että hän oli sanomattomilla rääkkäyksillä kiduttanut
viattoman orja paran kuoliaaksi, ja siten hän turhaan koetti haihduttaa
tätä syytöstä. Kuin kummittelemisen huhu ensinnä tuli hänen kuuluviinsa,
kauhistui hän sanomattomasti. Hän uhkasi jokaista, ken siitä enää
vähänkään hiiskuisi, ankarimmalla rangaistuksella ja pysyi itse niin
kaukana kuin mahdollista siitä hirvittävästä paikasta. Orjapalvelijatkin
varoivat vinnille vieviä rappuja niin, että eivät menneet edes niiden
lähellekään.
Siihen perusti Cassy koko karkaamissuunnitelmansa. Hänen makuuhuoneensa
oli juuri vinnin alla ja sekin edisti hänen aiettaan. Legree hyvin
kummastui, kuin palatessaan kerran huviratsastukselta huomasi Cassyn
paraillaan kantavan tavaroitansa alempaan kerrokseen. Isäntänsä
kysymykseen, mitä se merkitsi, vastasi Cassy ihan lyhyesti, että hän
tahtoi viimeinkin saada kerran maata rauhassa.
"Kuka riivattu sitte häiritsee sinun yörauhaasi?"
"Jos sitä tosiaan tahdotte tietää, niin kyllä se on hyvin helppo sanoa",
vastasi Cassy.
"No puhu sitte ja pian!"
Cassy katsahti paljon tarkoittavasti.
"Minä en saa maatuksi siltä alinomaiselta ähkymiseltä, kuin ylhäältä
kuuluu. Minusta tuntuu ihan, kuin joku vinnillä kävelisi hitaasti ympäri
ja joka askeleella tuskaisesti valittaisi. Kumeita lyöntejä kuuluu
myöskin välistä ja sitte kauhistavaa surinaa ja sitä kestää puoliyöstä
melkein aamuun asti."
Legreen kasvoista näkyi peljästystä ja hämmästystä. Mutta hän hillitsi
mielensä ja sanoi kaikkia tuota vain tyhjäksi mielikuvitukseksi. Melua
hän selitti rottain juoksentelemiseksi ja kummallisia ääniä tuulen
henkäyksiksi. Itsekseen hän kyllä ajatteli toista, ja jos hän ennen
olikin epäillyt kummitusjuttuja, niin nyt ne hänessä muuttuivat
horjumattomaksi varmuudeksi.
Se oli Cassylle jo puolinainen voitto. Mutta hän ei vielä tyytynyt
siihen, vaan jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa koetti yhä vahvistaa
Legreen kummituspelkoa. Iltasilla hän kertoi hänelle kauhistavia
historioita, jotka nostivat tukan pystyyn, ja keskiyön lähestyessä hän
aina osoitti itsekin kauhistusta, vaikka mielessään samalla salaa
riemuitsi. Hänen ei ollutkaan vaikea saada aikaan tuollaista kolinaa,
hän vain huomaamatta hiivi vinnille, asetteli siellä päällekkäin tuoleja
tai muita kaluja, sitoi niihin nuoran ja toisen pään pisti lattiaan
tehdystä reiästä entiseen makuukammariinsa sekä nykäsi sitä sopivaan
aikaan. Hän oli myöskin yhteen kattoikkunaan sovittanut pullonkaulan
siten, että tuuli siitä puhalteli omituisia säveliä.
Nyt vasta Cassy teki tarpeelliset aikeensa valmistukset. Hän kantoi
yöllä kaikkein maatessa leipää, lihaa ja muita ruokatarpeita sekä
kynttilöitä vinnille ja valmistautui kaikin puolin oleskelemaan siellä
kauan aikaa. Sitte hän toimitti niin, että pääsi Legreen kanssa kerran
lähikaupunkiin, joka oli Red-River-joen varrella. Matkalla hän otti
tarkkaan huomioon kaikki merkit, joista toiste tuntea tien, sekä laski,
miten paljon aikaa jalkamies tarvitsisi sitä astuakseen.
Suoritettuaan täten kaikki valmistukset odotti Cassy nyt vain oikeaa
hetkeä ryhtyäkseen työhönsä.
Oli myöhään illalla ja kaikki jo makasivat, kuin Tuomo näki majansa
edessä naisolennon varovasti liikkuvan kuun valossa. Hän meni ulos ja
tunsi heti Cassyn.
"Tulkaa kanssani, Tuomo," sanoi Cassy, "minulla on tärkeä puhumista
teille."
"Mitä sitte?" kysyi Tuomo. "Puhukaa vain tässä ihan pelkäämättä."
"Ettekö tahdo päästä vapaaksi, Tuomo?"
"Minä pääsen vapaaksi silloin, kuin se on Jumalalle otollinen."
"Mutta jospa nyt pääsisitte pian. Tulkaa kanssani!" kuiskaili Cassy
hätäisen kiireesti. "Mitäpä teille on hyötyä odottamisesta? Eikö se
hirviö ole jo kyllin kauan kiduttanut teitä? Tahdotteko odottaa, kunnes
vielä pahempaa tulee? Te ette tiedä, mitä kaikkea hän voi tehdä. Tuolla
pihan takana on paikka, jossa näette puolikuolleen puun ja sen ympärillä
joka puolella tuhkaa; kysykääpä vain, mitä siinä on tehty, niin näette,
uskaltaako hän sanoa sitä teille. Minä pidän lupaukseni ja olen vaiti,
mutta vapaaksi minä tahdon päästä miten hyvänsä! Ettekö siis tahdo
yrittää minun kanssani, isä Tuomo?"
Tuomo pudisti päätänsä.
"Oli kyllä kerran sellainenkin aika, jolloin olisin saattanut olla
taipuvainen karkaamaan, mutta silloin voitin kiusauksen ja voitan sen
nytkin. Minä olen käsittänyt, että herrani on asettanut minut tänne
työskentelemään ja että minä ehkä vielä voin vaikuttaa jonkun olennon
autuudeksi. Ei, ei Cassy, minä pysyn täällä ja kannan ristiäni
kärsivällisesti."
"No, odottakaa sitte Jumalan nimessä kohtaloanne", sanoi Cassy
murheissaan. "Minun mieleni tekee pois näkemään jälleen rakasta
lastani."
"Entäpä jos lähtönne huomataan?"
"Silloin tapahtuu juuri niin, kuin minä oikeastaan tahdonkin. Näin se
käy: Minä hiivin ulos takaportista ja riennän asuinrakennusten ohitse,
Sambo ja Kvimbo näkevät minut ja hälyyttävät koko kartanon liikkeelle.
Vaan minä sill' aikaa ehdin päästä suolle lepikkoihin, eivätkä he voi
lähteä sieltä etsimään, päästämättä ensin irti koiria. Minä sill' aikaa
teen pienen kierroksen, tulen leveälle purolle jossa kasvaa ruohoa ja
vesakkoa, ja kaalan sitä pitkin, kunnes pääsen takaisin takaportille,
jonka ohitse puro juoksee. Siten koirat joutuvat väärille jäljille,
jotka päättyvät veteen, eivätkä ne voi siellä seurata niitä. Kartanossa
silloin ei ole ainoatakaan ihmistä ja minä sen tähden pääsen huomaamatta
hiipimään vinnille, jonne minä olen erääsen arkkuun laittanut itselleni
mukavan vuoteen. Siellä minun kyllä täytyy odotella pitkä aika, sillä
Legree tietysti kaikin tavoin koettaa saada minut jälleen kynsiinsä.
Mutta tilatkoonpa hän kuinka paljon hyvänsä orjain ajajia, turhaan ne
minua saavat haeskella. Sitte aikaa myöten, kuin minun luullaan jo
ammoin päässeen kyllin etäälle, minä kyllä saan tilaisuutta rauhassa
paeta. Ja nyt, voikaa hyvin, Tuomo parka ja Jumala teitä suojelkoon!"
sanoi hän hyvin säälivästi.
Cassy livahti hiljaa ulos takaportista, juoksi, kuten äsken juuri
kertoi, pitkin asuinrakennusten riviä ja kiiruhti suolle tiheikköihin.
Hän oli juuri sinne piiloon pääsemässä, kuin hänen takanaan kajahti
ääni, käskien häntä pysähtymään. Se ei ollut Sambon eikä Kvimbonkaan,
vaan Legree itse se hirveimmästi kiroillen juoksi jäljestä. Cassy tuota
pikaa hävisi näkyvistä suolle ja isäntä silloin katsoi parhaaksi palata
noutamaan apua.
"Kuolema ja kirous!" kiukutteli hän itsekseen. "Se oli Cassy, kyllä minä
näin hänet ihan selvään! Jospa hän nyt pääsee pakoon, ja...! Vaan ei,
kyllä minä hänet ihan varmaan saan satimeen. -- Halloo! Sambo! Kvimbo!
Ulos joka mies!" huusi hän kovalla äänellä; päästyään pihaan. "Cassy on
soilla, ja ken hänet tuo minulle takaisin, saa viisi dollaria ja vielä
ryypyn viinaa lisäksi."
Koirat päästettiin irti ja kaikki alkoivat jouduttautua käskyä
tottelemaan. Tuota pikaa oli pikisoitsuja joka miehellä ja samoin
tuliaseita.
"Pitääkö minun ampua häntä?" kysyi Sambo viivähtäen.
"Ainoastaan siinä tapauksessa, että muuten ei voida saada häntä kiinni.
Mutta pian nyt! Tiikeri! Vimma! etsikää!"
Orjat läksivät. Kohta sitte ei koko kartanossa eikä pihalla näkynyt
ainoatakaan elävää sielua. Cassy jo seisoi takaportilla odottelemassa
ja, kuin melu vaikeni, hiipi ylös piiloonsa. Siellä oli tosiaan kaikki
järjestetty tarkoituksen mukaisimmasti, mikäli niissä oloissa vain
soveltui. Eräässä nurkassa vinnin perällä seisoi pöytä, vieressä kaksi
tuolia, ja lähellä niitä oli mainittu arkku, avosivu kohti kattoa:
Cassyn makuusija. Erääsen katon kannattimeen oli kynttilä kiinnitetty
siten, että siitä ei näkynyt vähintäkään valoa kattoikkunoihin eikä
muuanne vinnillekään kuin juuri siihen nurkkaan.
Muutamia tuntia turhaan haeskeltuaan palasi Legree apulaisinensa kotiin.
Hän oli puolittain vihan vimmassa ja puolittain huolissaan, että Cassy
ehkä ilmaissee hänen salaisuutensa; mutta pian hän rauhoittui niistä
huolistaan.
"Cassy on vaiti", sanoi hän itsekseen. "Onhan minulla hänen lupauksensa,
eikä Cassy ole niitä, jotka sanansa syövät."
Jo samana yönä ratsasti Legree pyytämään muutamilta naapureilta apua
huomispäiväksi uuteen suurempaan ajoon. Silloin kaikin tavoin koetettiin
saada karkulaista jälleen kiinni, suot etsittiin tarkkaan, jättämättä
mitään sopukkaa nuuskimatta. Kaikki turhaan.
Legreen kiukku oli suurimmillaan tästä jo toisen ajon
onnistumattomuudesta. Hän kiroili ja pauhasi lakkaamatta kotonaan, ja
ken näinä hetkinä sattui hänen käsiinsä, tiesi varmaan saavansa ruoskaa
ja potkauksia. Hänen vimmansa kääntyi viimein Tuomo parkaa kohtaan.
Täytyihän Legreen saada osoittaa kiukkuansa jollekulle ja siihen oli
Tuomo kaikista sopivin sekä siitä syystä, että hän ei ollut antautunut
isäntänsä kätyriksi julmuuksien harjoittamisessa, että varsinkin siitä
syystä, että hän niin horjumatta piti kiinni uskostaan ja siten oli
isännälleen ainaisena salaisena moitteena. Legree oli muuten vakuutettu,
että Tuomo tiesi Cassyn olinpaikan, ja päätti pakottaa hänet
tunnustamaan, jos ei hyvällä, niin ankarimmilla kidutuksilla. Hän siis
käski sen päivän iltana, jolloin oli toistamiseen oltu turhalla
ajoretkellä, molempia orjain päällysmiehiä tuomaan Tuomoa.
"Minä tiedän varmaan," sanoi hän heille, "että se musta konna on kutonut
kokoon koko tämän jutun. Mutta hänen täytyy tunnustaa taikka on hänen
viime hetkensä tullut."
Sambo ja Kvimbo tottelivat hyvin mielellään, ja vaikka he eivät muuten
sietäneetkään toisiansa, niin he kuitenkin vihasivat yksimielisesti
Tuomoa, koska tiesivät, että hän alkuaan oli määrätty orjain
päällysmieheksi heidän sijaansa.
"Minä vihaan häntä", puhui Legree itsekseen, kätyrien poistuttua. "Hänen
hurskastelemisensa inhottaa minua! Eikö jo rupea näyttämään siltä, kuin
minä olisin viheliäinen syntinen hänen rinnallansa? Ja mikä estää sitte
minua jäähdyttämästä vihaani hänessä? Eikö hän ole minun omani ja eikö
minulla ole oikeutta kohdella häntä ihan mieleni mukaan? Kuka voisi
minua estää siitä!"
Ja ihan vimmoissaan puristi hän kätensä nyrkiksi ja pudisti sitä, ikään
kuin olisi edessä ollut joku riistämässä häneltä sitä oikeutta ja
valtaa.
Kuin Tuomo tuotiin isäntänsä eteen, oli hänellä epävarma aavistus siitä,
mitä oli tuleva. Hänestä tuntui, kuin astuisi hän viime askeliansa.
Mutta hän ei vavissut, sillä hän oli valmis kuolemaan ja hänen
sydämmensä ikävöitsi rauhaa. Ainoan toivonsa, kuin hänellä oli ollut
maallisista asioista, toivonsa nähdä vielä kerran perhettänsä, oli hän
jo aikaa sitte jättänyt, koska hän jo edeltä päin näki sen
mahdottomaksi. Niinpä häntä ei enää mikään sitonut tähän maalliseen
oloon, hän voi levollisesti astua kiduttajansa eteen.
"Minä olen viimeinkin päässyt mielessäni selville, Tuomo," puhui Legree
kylmästi, "ja minä sanon sinulle nyt, että sinun täytyy kuolla."
"Herra, minun henkeni on annettu teidän käsiinne", vastasi neekeri
levollisesti.
"No hyvä, minä olen vakavasti ja totisesti päättänyt tappaa sinut",
ilmoitti Legree äänellä, joka osoitti, että hänen sanojansa ei käynyt
vähintäkään epäillä. "Mutta minä tahdon olla armollinen ja antaa sinulle
vielä yhden pelastuskeinon: puhu, mitä sinä tiedät Cassystä."
Tuomo painoi alas päänsä ja oli vaiti. Tuliko hänen ilmaista Cassyn
salaisuus ja jättää hänet varmaan rangaistukseen, ehkäpä kuolemaankin?
Toisaalta hän kysyi itseltään, eikö hän ehkä ollut velvollinen tekemään
tiliä herrallensa. Lähimmäisrakkauden tunne pääsi voitolle.
"No saanko minä vastauksen?" kysyi Legree raa'asti.
"Herra, minä en tiedä mitään", sanoi Tuomo.
"Mitä!" tiuskasi Legree ukkosen kaltaisella äänellä. "Merkitseekö se,
että sinä et tahdo mitään sanoa? Kunnoton koira, jos et heti puhu, niin
minä irroitan väkisin kielesi."
Tuomo katsahti rukoilevasti.
"Minä en voi enkä saata puhua mitään, vaikkapa se maksakoonkin henkeni",
puhui Tuomo päättävästi.
"Ahah, tunnustatko siis kuitenkin tietäväsi asian?" kysyi Legree
kavalasti.
Tuomo vitkasteli.
"No, olkoon sitte, minä tiedän", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä
täältä, valhe huulillani."
"Ja pysytkö siis nytkin itsepäisyydessäsi etkä sano minulle, mihin Cassy
on paennut?"
"Se olisi vastoin uskoani ja omaatuntoani."
"Kuulepas, Tuomo," sanoi Legree, astuen ihan hänen eteensä. "Sinä ehkä
luulet minun nytkin vain leikittelevän, koska tähän asti olet aina
päässyt vielä hengissä. Vaan minä vannon sinulle kaikkein perkeleiden
nimessä, että minun päätökseni on luja ja että sinä et tästä huoneesta
enää pääse, joll'et tunnusta."
Peljästymättä vastasi Tuomo nytkin lempeästi:
"Rakas herra, olkaa armollinen älkääkä vetäkö päällenne enää tätä suurta
syntiä."
"Joko ryhdyt rukoilemaan?" pilkkasi isäntä.
"Jos te olisitte sairas taikka hädässä ja minä voisin teitä pelastaa,
niin ilolla minä antaisin sydänvereni teidän edestänne niin, kuin
Vapahtaja on uhrannut verensä minun edestäni. Mutta älkää kostako
siunausta kirouksella. Sillä vaikkapa teettekin minulle kaikkein
pahinta, minun tuskani ovat pian ohitse, vaan teidän tuskanne silloin
vasta alkavat eivätkä koskaan lopu."
Tulinuolina tunkeutuivat nämä sanat tuon hirviön paatuneesen ja
ruostuneesen sydämmeen. Hän tunsi itseään ikään kuin vuoren painavan.
Ensin hän koetti puhua, mutta ei sanaakaan saanut suustansa, kunnes
viimein pakotti esiin rämäkkää naurua. Se kuului niin kauhistavalta,
että molemmat orjain päällysmiehetkin ehdottomasti peljästyivät. Tuomon
kohtalo oli ratkaistu.
Jättäkäämme, hyvä lukija, kertomatta, mitä nyt seurasi. Se oli
äärettömän raaka teko, ruoskiminen kuolemaan asti. Tuomon sanat ja
verraton kärsivällisyys niissä viimeisissä kidutuksissa koskivat yksin
noiden raakain kätyrienkin sydämmeen ja muuttivat heidän vihansa
katumukseksi ja sääliksi. He kantoivat hänet majaansa, pesivät hänen
haavansa ja, koska vielä huomasivat hänessä elon merkkejä, kaatoivat
vähän viinaa hänen huulillensa.
"Voi, Tuomo," vaikeroi Kvimbo vilpittömästi, "miten häpeällisesti ja
julmasti me olemme sinua kohdelleet!"
"Onko sinun mahdollinen -- voitko antaa meille anteeksi?" rukoili Sambo.
"Teitä parkoja!" kuiskasi Tuomo. "Mielelläni antaisin henkeni montakin
kertaa, jos vain sillä voisin pelastaa teidän sielunne. O Herra, anna
heillekin voimaa ja lujuutta, että he tulisivat osallisiksi sinun
ijankaikkisesta armostasi."
Nämä sanat lausuttuaan Tuomo parka menetti tajuntansa ja vaipui hyvää
tekevään tunnottomuuteen, joka ei enää sallinut hänen tuntea hirveitä
ruumiillisia tuskiaan.
Seuraavana aamuna pysähtyivät pihaan keveät ja komeat vaunut. Nuori mies
hypähti siitä ylös ja kysyi talon isäntää. Se oli Edvard Shelby.
Ofelian kirje rouva Shelbylle oli onnettomuudeksi vasta kahden kuukauden
kuluttua saapunut perille. Vähän ennen, oli herra Shelby kuollut ja
siitä syntynyt häiriö oli taas viivyttänyt asiaa. Vasta sitte, kuin
rouva Shelbyn onnistui taidollaan ja viisaalla säästäväisyydellään saada
asiat paremmalle kannalle, saatettiin taas toden perästä muistella
Tuomon ostamista vapaaksi. Nyt, kuin riittävä summa voitiin helposti
saada kokoon, lähti Edvard heti New-Orleansiin hankkimaan Claren pesän
selvittäjiltä tietoa Tuomosta. Pian hän saikin tietää Tuomon viimeisen
ostajan ja sepä kylliksi selittää, mitä varten hän tuli tapaamaan herra
Legreetä.
"Teidän orjienne joukossa on neekeri, nimeltä Tuomo", sanoi Edvard
päästyään Legreen puheille. "Hän oli ennen isäni omana ja minä tahtoisin
nyt mielelläni ostaa hänet takaisin."
"Olin minä niin tyhmä, että uhrasin siitä miehestä melkoisen summan. Nyt
minä olen sitä jo kauan katunut. Eipä ole helppo löytää itsepäisempää,
hävyttömämpää ja kavalampaa ihmistä. Koettaa viekoitella neekerejäni
karkaamaan eikä anna mitään ilmi, kuin minä rupean häntä tutkimaan.
Mutta opetinpa minäkin häntä kunnon lailla ja nyt se veitikka lienee
kuolemaisillaan."
Nuorukainen hämmästyksissään peräytyi ja suuttumus punastutti hänen
kasvojaan.
"Missä on Tuomo?" kysyi hän lyhyesti.
Neekeripoika, joka sattumalta seisoi lähellä, osoitti erästä majaa.
Legree olisi mielellään salannut vieraalta julmuutensa yksityiskohtia ja
sen tähden potkasi poikaa. Edvard ei enää antanut itseänsä eksyttää,
vaan astui osoitettuun majaan. Tuomon tila häntä vallan peljästytti.
"Voiko tämä olla mahdollista!" sanoi hän ja katkerimman surun kyyneleet
juoksivat pitkin poskia. "Setä Tuomo, ystävä parka, kuuletteko te?"
Edvardin ääni sattui kuolevaisen korviin ja hän näytti vähitellen
tulevan tajuunsa. Hän liikutti hitaasti päätänsä, avaamatta silmiään, ja
hymyili sitte.
"Setä Tuomo, sanokaa edes yksi sana minulle. Tunnetteko minua? Minä olen
teidän pikku Edvardinne, jota olette niin usein polvillanne
kiikutelleet."
"Mitä Edvardko?" kuului heikko ääni. "Kyllä minä tunnen."
Tuomo avasi silmänsä. Hänen katseensa oli alussa sekava, ja ikään kuin
peljäten kiintyi se Edvardin muotoon. Mutta nyt hän näkyi tuntevan
hänet, ilo välähti hänen kasvoillaan ja hän pani hartaasti kätensä
ristiin.
"Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra! Niinpä saan nähdä vielä kerran
teidätkin, rakas Edvard. Siitä minä kiitän sydämmestäni teitä."
"Tuomo, ette te saa kuolla", vaikeroi nuorukainen. "Minähän tulin teitä
lunastamaan vankeudestanne."
"Minä olen jo lunastettu, rakas Edvard, ja toivon nyt pääseväni
ijankaikkiseen rauhan valtakuntaan, jossa ei ole mitään valkoisen ja
mustan erotusta. Siellä on vielä paljon parempi kuin Kentuckyssä. Ah,
rakas Edvard," sanoi hän äkisti ja hänen katseensa muuttui suruiseksi,
"älkää sanoko mitään Kloelleni, missä tilassa minut tapasitte, vaan
sanokaa hänelle ainoastaan, että minä olen mennyt taivaan kunniaan,
jossa kerran saamme nähdä toisemme jälleen. Ja viekää kaikille
sydämmelliset jäähyväiset minulta."
Juuri silloin ilmestyi Legree majan ovelle, vaan heti jälleen riensi
pois.
"Kurja hirviö!" huusi Edvard jäljestä. "Sinun täytyy tehdä tili tämän
elämän sammuttamisesta."
"Ei niin, Edvard!" huokasi Tuomo. "Hän on erittäin surkuteltava ja hän
säälittää minua. Jos hän kääntyisi ja tekisi parannuksen, niin
luullakseni hän vielä saisi armon, mutta..."
Puheen ponnistus oli uskolliselta orjalta vienyt viimeiset voimat. Hän
painui alas vuoteelle ja kohta sitte alkoi oikea kuolemantaistelu. Vielä
kerran leimahti elämän valo hetkiseksi, mutta sammui sitte ainiaaksi.
Hyvin liikutettuna seisoi Edvard vainajan vuoteen vieressä. Ajatellen,
että Legree kiukuissaan saattaisi ehkä vielä raadella ruumistakin,
ryhtyi hän hieromaan kauppaa. Hän meni Legreen luo ja pyysi sopivasta
maksusta Tuomon kuollutta ruumista, voidakseen haudata sen sopivalla
tavalla.
"Kuolleita neekerejä minä en myö," sanoi Legree kiihkeästi. "Vaan jos
todella ja välttämättä tahdotte ottaa ruumiin, niin tehkää se;
vähempihän on minulla siitä tekemistä."
Edvard sitte neekerin avulla kantoi vaunuihinsa ruumiin, käski neekerin
ottaa mukaan kuokan ja lapion ja kääntyi uhkaavasti Legreen puoleen.
"Teidän täytyy vastata minulle hirmutyöstä, jonka tässä olette tehnyt",
sanoi hän. "Viattomasti vuodatettu veri ei ole jäävä kostamatta. Heti
ensi kaupungissa minä annan tämän murha-asian oikeuden haltuun."
"Miten mielenne tekee", vastasi Legree pilkallisesti. "Te vain kohtaatte
paljon vaikeuksia. Minä sanon, että tuo neekeri on kuollut
luonnollisella tavalla, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka kelpaisi tulemaan
todistajaksi minua vastaan."
Edvardin täytyi itsekseen myöntää Legreen olevan oikeassa. Nykyään ei
käynyt ryhtyä mihinkään toimiin ja tuo hirviö sai toistaiseksi olla
joutumatta oikeuden käsiin. Edvard halveksivasti kääntyi seljin häneen
ja ajoi pois. Etäällä Legreen alueen ulkopuolella oli sievä mäki ja sen
päällä pitkäin puiden varjossa vihreä kunnas. Sinne hautasi Edvard
vainajan, siellä lepää setä Tuomo parka rauhassa.
Kahdestoista luku.
Siitä hetkestä alkaen, kuin Legree oli kiukuissaan surmannut viattoman
neekerin, oli hän itsekin perin rappiolla. Mitä moninaisimmat ajatukset
ja tunteet riehuivat hänen sisällänsä eivätkä suoneet enää hänelle
vähintäkään rauhaa. Päivällä hänelle milloin mikin tapaus muistutti
Tuomoa ja yöllä häntä ahdistivat pahat unet. Kummitus myöskin raivosi
vinnillä pahemmin kuin koskaan ennen ja salainen kammo, jota näkyi
orjain kasvoista, yhä vain enensi hänen kauhuansa.
Eipä ihme, että Legree, huumatakseen synkkiä ajatuksiansa, ryhtyi
kaikenlaisiin viihdytyksiin, varsinkin viinan juontiin. Kuukauden
kuluessa turmeltuivat kokonaan hänen hermonsa ja aistimensa. Ankara
kuume käänsi hänet vuoteen omaksi ja kolmen päivän kuluttua hän jo oli
lakannut elämästä. Hän ei kuollut autuaallisesti kuten Tuomo, vaan
hirmuisissa houreissa.
Tällä välin oli Cassy ilman vähintäkään vaaraa päässyt pakenemaan. Hänen
onnistui päästä Natcheziin ja sieltä höyrylaivaan, joka oli matkalla
myötävirtaan alas Ohioon. Sattumalta oli matkustajain joukossa myöskin
nuori Shelby, joka juuri oli paluumatkalla Kentuckyyn. Kuin Cassy oli
hyvin saman näköinen kuin Elisabet, se ei voinut jäädä Shelbyltä
huomaamatta, ja vähäinen tietustelukysymys sai heidät tuota pikaa
vilkkaasen keskusteluun. Edvard kertoi Cassylle, mitä tiesi Elisabetin
elämästä. Hän oli ennen lähtöänsä Louisianaan saanut Wilsonilta kuulla
paon onnistuneen sekä Yrjön ja Elisabetin päässeen yhteen. He olivat,
kuten heiltä saapunut kirje ilmoitti, muuttaneet Kanadasta Montrealin,
jossa Yrjö oli päässyt työhön konetehtaasen.
Näiden tietojen mukaan Cassyn ei ollut vaikea hankkia tarkempaa
selvitystä, ja viikkokauden kuluttua hän jo sai sulkea syliinsä
Elisabetin.
Yrjö ei kauan viihtynyt Montrealissa, hän halusi kehittää ja täydennellä
tietojansa. Oleskeltuaan neljä vuotta Pariisissa, joll' aikaa hän hankki
sangen monipuolisia tietoja, siirtyi hän omaisinensa Liberian vapaasen
neekerivaltioon. Siellä vasta hänen kotonsa oli, jossa hän tahtoi elää
ja kuolla.
Entä muut tuttumme?
Muistathan, hyvä lukija, vielä Haleyn ja Rikard Marksin? Sellaisille
ihmisille ei ole muuta kuin yksi kohtalo. Heille ei ole kääntyminen enää
mahdollinen, he joutuvat joko maallisen tai ijankaikkisen koston käsiin
Haleyn tappoi eräs neekeri, kuin hän kyllin varakkaana juuri aikoi
luopua ammatistansa; Marks kuoli luonnollisella tavalla. Evangeline
Clare, suloinen tyttö, jolle Tuomo parka oli kiitollisuuden velassa
lyhyestä onnen ajasta, kehitteli kunnon enonsa talossa yhä runsaammin
hyviä lahjojansa. Sittemmin hän sai mieleisensä miehen ja yhdessä hänen
kanssaan koetti koko ikänsä lievittää ja parantaa orjain tilaa, milloin
ja missä vain taisi, ja hänen onnistui myöskin saada vielä äitinsäkin
muuttamaan mieltänsä ihmisystävällisemmäksi. Täti Kloe suri suuresti
Tuomon surullista kuolemaa ja ainoastaan emäntänsä hellät lohdutukset
saivat hänet vähitellen jälleen tyyntymään. Hän koko ikänsä uskollisesti
säilytti miehensä muistoa. Entä Edvard sitte? Hän oli, kuten jo oli
nuoruudessaankin ollut, lujaluonteinen mies sekä kaikkein kärsiväisten
tuki ja turva. Sitenpä hän lienee myöskin tullut onnelliseksi.
End of Project Gutenberg's Setä Tuomon tupa, by Harriet Beecher Stowe