myötiin yhdessä ensimmäisen herrani koirain ja hevosten kanssa, tilaa
rasittavain velkojen suoritukseksi. Minä näin, mitenkä äitini ja hänen
seitsemän lastansa huutokaupalla myötiin, ja kuulin hänen
vaikeroimisensa joka kerran, kuin joku lapsista annettiin toiselle
ostajalle. Minut itseni sitoi eräs ihmishirviö kiinni hevosensa satulaan
ja ratsasti pois. Näistä omaisistani en ole koskaan sen jälkeen saanut
mitään tietoa. Vuosia kului, minä kasvoin, ja jo silloin näytti elämä
minusta ijankaikkisuudelta. Sillä ei minulla ollut yhtään iloista
hetkeä; ei isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, ei yhtään elävää
sielua ollut ottamassa osaa minun elämäni vaiheista. Ei minulla ollut
mitään muuta kuin ruoskaa kyllälti. Usein oli minulla niin nälkä, että
olisin iloinnut, jos olisin saanut kalvaa luita, joita koirille
heitettiin. Mitä iloisuus merkitsi, minä en tiennyt. En minä ollut
koskaan ennen kuullut yhtään ystävällistä sanaa, kuin pääsin teidän
tehtaasenne työhön. Te, herra Wilson, olette ohjanneet minua hyvään
päin, te rohkasitte minua ja teitte minulle elämän jälleen jonkin
arvoiseksi. Teitä ja vaimoani Elisabetia tulee minun kiittää, että olen
tullut temmatuksi pois kurjuuteni yöstä. Mutta mitä tapahtui? Vaan
tiedättehän sen! Herrani tuli yht' äkkiä ja raastoi minut pois työstä,
ystävien ja kaiken luota, kuin minulle oli rakasta ja kallista. Ja mitä
varten? Näyttääkseen minulle, kuten hän sanoi, että minä olin vain
neekerikoira! Minä kysyn teiltä, sanotteko niitä lakeja, jotka
äidiltäni, sisaruksiltani ja minulta itseltäni ovat särkeneet sydämmen,
sanotteko te niitä vielä nytkin minun isänmaani laeiksi. Minä vasta
silloin saan isänmaan, kuin saavutan vapauteni, ja sen isänmaan lakeja
minä myöskin tottelen. Mutta ken siihen asti koettaa minua ottaa kiinni,
hän varokoon, sillä minä en jätä mitään keinoa käyttämättä! minä
taistelen vapauteni puolesta niin kauan, kuin kykenen hengittämään!"
Nämä syvimmän tunteellisuuden innolla lausutut sanat vaikuttivat
mahtavasti hyväntahtoisen miehen mieleen. Hän pyyhkäsi ensin pois
kyyneleen, joka oli äkkiarvaamatta herahtanut hänelle silmään, ja
hypähti sitte tavattoman vilkkaasti ylös.
"Ainahan minä olenkin sanonut," puhui hän, "että orjuus on oikea kirous!
Niin, niin, rohkeasti vain eteen päin, Yrjö, mutta samalla hyvin
varovaisesti, ja ennen kaikkea ei mitään ihmisveren vuodatusta!
Tiedättekö te jo, että myöskin vaimonne Elisabet on samoin pakosalla?"
"Olen minä sen kyllä kuullut. Mutta minne päin hän on lähtenyt ja tokko
minä häntä koskaan enää löydän, sen tietää yksin Jumala."
"Toivokaamme kuitenkin", lausui tehtaanomistaja, etsien jotakin
taskuistaan. "Tässä Yrjö, tehkää minulle mieliksi ja ottakaa tämä!"
lisäsi hän sitte, tarjoten setelitukkua.
"Jumala varjelkoon minua käyttämästä hyväkseni teidän jalomielistä
tarjoustanne", vastusti Yrjö liikutettuna. "Minulla on, mitä tarvitsen,
ja toivon sillä tulevani toimeen, kunnes, jos Jumala suo, pääsen
Kanadaan."
"Älkää ollenkaan estelkö, vaan ottakaa ne! Eihän voida tietää, mihin
tilaan ja pulaan vielä joudutte."
"No, tapahtukoon sitte tahtonne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
saan maksaa ne teille takaisin heti, kuin jaksan."
"Maksakaa, jos välttämättä tahdotte. Mutta nyt, kuka se nuori neekeri
on, jonka olette ottaneet kuskiksenne."
"Hän on perin uskollinen poika. Jo toista vuotta sitte paettuansa
Kanadaan sai hän kuulla, että hänen herransa kiukuissaan onnistuneesta
paosta kosti hänen äidilleen ja häntä ruoski veriin asti. Sen tähden on
hän palannut koko tämän pitkän matkan ja koettaa nyt saada äitiänsäkin
pois viedyksi. Ensin hän kuitenkin saattaa minua Ohioon ystävien luo,
jotka häntäkin ovat auttaneet."
"Kaikki vaarallista, hyvin vaarallista", arveli Wilson, päätänsä
pudistellen. "Vaikka asia onkin hyvin taitavasti mietitty, niin se
sentään on hyvin uskalias, ja suuri vaara siinä on. Johan sekin on
uhkarohkeata, että näin ihan suoraa päätä ajatte lähimpään ravintolaan."
"Näyttääkö se teistä niin uskaliaalta?" herra Wilson. "Juuri sen tähden,
että tämä ravintola on niin lähellä, minun kaikkein vähimmin arvataan
olevan täällä. Sitä paitsi olen minä nykyisessä puvussani niin
tuntematon, että yksin tekin ensinnä kokonaan petyitte."
"Entä polttomerkki kädessänne?"
"Ei sekään minua saata ilmi", sanoi Yrjö. "Mitä muuta varten herra
Butler käyttää hienoja hansikkaitansa? Ennen huomispäivän koittoa lähden
jälleen matkalle ja neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon pääseväni
Ohioon. Tietysti minä matkustan ainoastaan päivällä, poikkean ainoastaan
paraimpiin ravintoloihin ja syön ylhäisimmässä seurassa. Sillä tavalla
luullakseni ei kukaan arvaa minua karanneeksi orjaksi. Jos kuitenkin
joutuisin kiinni, niin, herra Wilson, tässä on neula, vaimoni joululahja
kaulaliinani koristeeksi. Ehkä teidän on mahdollinen toimittaa se joskus
hänen käsiinsä. Viekää hänelle samalla minun siunaukseni ja sanokaa
hänelle, että hänen pitää kaikin tavoin pyrkiä Kanadaan ja siellä
kasvattaa Harrymme vapaaksi mieheksi."
"Jos suinkin mahdollista on, niin pyyntönne tulee täytetyksi.
Toivokaamme nyt molemmat kaikki käyvän hyvin. Jumalan haltuun, rakas
Yrjö, ja hyvästi nyt toistaiseksi!"
Sydämmellisesti pudistettuaan toistensa kättä erosivat he.
Kahdeksas luku.
Vapaana!
Meiltä jäi Elisabet siihen, kuin hänen onnistui uskaliaisuudellaan ja
uhraavaisuudellaan päästä Ohio-joen toiselle rannalle.
Ja hänellä oli onnea. Sillä ennen kuin hän ehti päästä joen jäisen ja
jyrkän rannan yli, riensi sattumalta lähellä oleva mies ihmeissään
hänelle vastaan ja ystävällisesti auttoi hänet maalle. Elisabet
luottavaisesti ilmoitti hänelle, mikä hänet oli pakottanut tähän
uhkarohkeaan tekoon, ja se ihmisystävällinen mies otti hänet
vierasvaraisesti vastaan.
Tämä uusi suojelija, herra Bird, oli äskettäin kuoleman kautta
kadottanut lapsensa ja osoitti suurta sääliä pikku Harryä kohtaan, joka
oli melkein saman ikäinen. Hän osasi myöskin varsin hyvin käsittää
tunteet, jotka liikkuivat Elisabetin sydämmessä, ja päätti auttaa häntä
edelleen pakenemaan. Hän ei voinut kehoittaa Elisabetia kauan viipymään
luonansa, sillä takaa ajajat, jotka varsin hyvin tunsivat nämä seudut,
saattoivat täällä varsin helposti päästä oikeille jäljille. Hän sen
tähden päätti viedä jo samana yönä Elisabetin erään ystävän luo, joka
melkein yksikseen asui metsässä ja sydämmestään vihasi orjainkauppaa.
Tämä kunnon mies Van Tromp oli siirtynyt pois etelästä yksinomaan siitä
syystä, että hän ei ollut kauemmin voinut katsella tunnotonta kohtelua.
Ollen vakuutettu orjuuden vääryydestä olisi hän ennemmin antanut
henkensä, kuin jättänyt hänen suojelukseensa tuodun pakolaisen
vainoojainsa käsiin.
Sen kaiken tiesi Bird ja sen tähden katsoi syystä kyllä ystävänsä kotoa
sopivimmaksi pakopaikaksi. Hän itse tahtoi viedä Elisabetin lapsineen
sinne, hän kun ei kylliksi luottanut kuskiinsa, jota paitsi hän tiesi
tien sinne kulkevan vaarallista suota myöten, jossa oli vaikea löytää
varmaa ja luotettavaa ylipääsy-paikkaa. Ensin täytyi molempain vahvistaa
itseään voimakkaalla ravinnolla, Elisabetin jalat, jotka olivat
haavoittuneet terävillä jäälautoilla, sidottiin huolellisesti, ja vasta
sitte Bird valjastutti hevosen, sanoen kiireellisiä asioita pikaisen
lähtönsä syyksi, ja ajoi äidin ja lapsen kanssa pois yön pimeään.
Vastaanotto Van Trompin perheessä oli ihan toivon mukaan. Elisabetia,
jolle Bird oli vielä antanut kymmenen dollarin setelin, kohdeltiin hyvin
ystävällisesti, ja monta päivää leväten virkistyi hän vähitellen viime
ajan tuskasta ja ponnistuksista.
Tällä välin olivat Haleyn palkkaamat orjain ajajat Sampson Loker ja
Rikard Marks innokkaasti vakoilleet koko seudun, ja viimein oli heidän
onnistunut löytääkin Elisabetin jäljet. He saivat varman selon hänen
lyhyestä olostaan Birdin talossa ja seurasivat sieltä pakolaisen matkaa
askel askeleelta. Lokerin vainukoirat olivat hyvänä apuna.
Van Tromp sai kohta vihiä orjain ajajain menestyksestä ja mietiskeli
itsekseen, mitenkä hän heidän puuhansa saisi paraiten tyhjäksi tehdyksi.
Vaikka hän oikeastaan ei peljännytkään heitä eikä heidän apulaisiansa,
niin hän kuitenkin oli huolissaan, että Elisabet joutuisi liiaksi
ahdistukseen ja siten tapahtuisi haittaa hänen pakenemiselleen. Kohtapa
Van Tromp keksikin keinon. Elisabetin piti lapsineen lähteä taas
matkalle ja tällä kertaa erään kveekariperheen luo, jossa hän saattoi
pysyä vielä paremmin salassa ja helposti myöskin saada sopivaa
tilaisuutta matkustaa edelleen. Niin tehtiinkin.
Elisabet saapui onnellisesti kveekariperheen luo. Pian hän tutustui
näihin uusiin ystäviin ja iloiset tulevaisuus-toiveet täyttivät hänen
sydämmensä.
Kveekarit, vaikka heissä onkin monta omituisuutta, jotka pilkanhaluinen
maailma on kaivellut esiin, ovat hyviä ihmisiä ja heidän elämänsä ja
käytöksensä perusaatteena on rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Harvinaisen
kärsivällisesti sietävät he kanssaihmistensä heikkouksia, ja heidän
inhonsa kaikkia raakuuden tekoja ja kaikkea vääryyttä kohtaan on
vilpitön. Niinpä kveekarit olivatkin ensimmäiset tarjoomassa karanneille
Pohjois-Amerikan orjille turvaa ja suurimmalla ihmisystävyydellä
pitämässä huolta heidän pääsemisestänsä vapauteen. Siten he tarkasti
tutustuivat orjain ajelijain temppuihin ja toiselta puolen myöskin
keksivät keinoja tehdä niitä tyhjiksi. Sitenpä karannut orja, joka uskoi
asiansa näiden rauhaa rakastavain ihmisten huomaan, ainoastaan
aniharvoin joutui vainoojiensa käsiin.
Tietysti sellainen mies kuin Yrjö tiesi kaikki ne asianhaarat. Ne
ystävät, joita hän oli puhellessaan Wilsonin kanssa maininnut ja jotka
myöskin olivat auttaneet pakoon hänen kuskinsa neekeripoika Jimin,
olivat juuri sellaisia kveekareja. Kuin siis Yrjö sai sopivan
tilaisuuden paeta Ohioon, tiesi hän ihan tarkkaan mihin ensinnä kääntyä.
Ja kun kveekareilla on oma eri siirtokuntansa ja heillä siten on
keskenään paljo yhteyttä, niin Yrjö, saavuttuaan Ohioon, tuota pikaa sai
tiedon Elisabetin olopaikasta.
Kuin Elisabetia oli hänen tähänastisten mielenahdistuksiensa mukaisesti
valmistettu kestämään suurta iloa, saatettiin Yrjö eräänä iltana hänen
suojelijansa asuntoon, ja siellä molemmat puolisot rauhassa riemuitsivat
onnellisesta jälleennäkemisestä.
Mutta eivät pakolaisemme vieläkään olleet ihan turvassa. Nyt oli ensinnä
saatava heidät Sanduskyyn, joka oli Ohion pääsatama Erie-järven rannalla
ja josta heidän sitte oli höyrylaivalla päästävä Kanadaan. Ja nopeasti
täytyi toimia, sillä takaa-ajajat eivät suinkaan vitkastelleet, kuten
eräs kveekari Pinehas oli saanut tietää. Hänen oli näet äskettäin
täytynyt olla yötä eräässä ravintolassa ja silloin hän oli kuullut
kahden orjainajajan keskustelun, heidän sitä huomaamattansa. Nämä orjain
ajajat olivat juuri Loker ja Marks, ja Pinehas maaten viereisessä,
ainoastaan vaateverhoilla siitä erotetussa huoneessa kuuli selvään koko
heidän kiinniotto-suunnitelmansa.
Nämä molemmat ajomiehet tiesivät Yrjön karkaamisen ja hänen
kiinniottamisestaan luvatun palkinnon ja tahtoivat sen tähden samalla
saada käsiinsä hänet kuin Elisabetinkin. He sopivat keskenään siten että
päättivät huomenna mennä kveekari Hallidayn asuntoon, joka silloin
pakolaisia suojeli, ja oikeuden nimessä vaatia kaikkein heidän
poisantamistansa. Yrjön aikoivat he sitte viedä takaisin hänen
herrallensa ja pikku Harryn antaa Haleyn asiamiehelle Kentuckyssä sekä
nostaa molemmista paikoista luvatut palkinnot. Mutta Elisabetin he
aikoivat pitää itse ja omaksi hyväkseen myödä hänet etelään. He
toivoivat jotenkin varmasti saavansa tästä kuusi, jopa kahdeksankin
sataa dollaria.
Pinehas heti riensi ilmoittamaan sitä pakolaisille ja ryhtyi Hallidayn
kanssa kiireimmiten toimiin heidän saattamistansa varten edelleen.
Päivän kuluessa oli vielä tullut kaksi muutakin orjaa: Jim vanhan
äitinsä kanssa, ja heidän piti samalla päästä Sanduskyyn. Jo ennen
puolta yötä istuivat kaikki isoissa vaunuissa täyttä laukkaa ajamassa.
Orjain ajajat joko olivat itse aavistaneet ajettaviensa paenneen taikka
heidän ystävänsä olivat heille tuoneet siitä tiedon, sillä
aavistamattoman nopeasti saapuivat he Hallidayn taloon ja tuota pikaa
saivat myöskin selville, miten asiat olivat. He hyppäsivät heti
ratsujensa selkään, jotka olivat heillä aina valmiina, ja läksivät ajaa
lennättämään pakolaisten jäljestä, kuin koirat heti etsivät heille
oikean tien. Kaksi oikeuden palvelijaa ja muutamia juomakumppaneja oli
heillä seurassa.
Orjain ajajain onnistui todellakin saavuttaa vaunut, mutta kuin he
pysäyttivät hevoset ja tempasivat ovet auki, olivatkin vaunut tyhjät.
Pinehas näet oli takaa-ajon varalta jo edeltä päin etsinyt luotettavan
turvapaikan. Se oli ryhmä korkeita, jyrkkiä kallioita, joiden huipulle
yksi ainoa niin kapea polku vei, että kahta ihmistä ei siinä sopinut
rinnan astumaan. Muilta tahoilta ei siihen paikkaan mistään päässyt.
Pinehas astui edeltä, pikku Harry käsivarrella, näyttäen tietä; hänen
jäljestään astui Jim, kantaen seljässään vanhaa äitiänsä, ja viimeksi
tulivat Elisabet ja Yrjö.
Kohtapa orjain ajajat löysivät koirainsa avulla nämä uudet jäljet. Aamu
alkoi jo valjeta, kuin he seurakumppaneineen saapuivat vuoren juurelle.
Nyt he suureksi harmikseen huomasivat, että saalis, jonka he jo niin
varmaan luulivat saavansa, nyt oli ihan pujahtamaisillaan pois käsistä.
"Tämäpä näyttää pahalta", virkkoi eräs joukosta. "Pelkäänpä, Samp
(Sampson), että tästä saamme vain pitkän nenän."
"Etkö sinä käsitä," vastasi Loker, "että yhtä hyvin kaikki pääsemme
ylös, kuin ne karkulaiset ovat päässeet."
"Vaan jospa he aikovat pitää puoliansa. Saattavathan he ihan mielin
määrin ampua meitä!" arveli Marks aristellen.
"Narri," pilkkasi Loker, "miten arka sinä olet nahastasi! Luuletko sinä,
että noilla neekereillä muka olisi kylliksi rohkeutta tehdä toden
perästä vastarintaa?"
"Mutta paha tapaus se sentään olisi", lausui nyt myöskin toinen oikeuden
palvelija. "Tiedänpä minä sellaisten mustain miesten välistä tehneen
hyvinkin hirmuista tuhoa, enkä minä käsitä, mitä varten minä niin
uhkarohkeasti panisin henkeäni alttiiksi."
"Vahinko, että ihonne on valkoinen", ivaili Loker. "Minä astun eteen
päin, ja ken ei tahdo olla kurjin raukka maan päällä, hän seuraa minua."
Silloin juuri ilmestyi ylhäälle vuoren reunalle Yrjö ja kysyi
levollisella äänellä.
"Hyvät herrat, keitä te olette ja mitä te tahdotte meiltä?"
"Mitäkö me tahdomme!" sanoi Loker naurahtaen. "No, sinua itseäsi, kuten
toivomme, ja koko seuruetta, joka on siellä ylhäällä. Etkö sinä muka ole
Yrjö, herra Legréen orja Louisianasta?"
"Yrjö minä olen, oikein arvattu, ja eräs Herra Legrée sanoi minua ennen
orjaksensa. Mutta nyt minä olen vapaa mies ja seison Jumalan vapaalla
maalla."
"O hoh!" ivasi Marks inhottavimmalla tavalla. "Ylpeile vain nyt oikein
vapaudestasi; saammepahan nähdä, kuka tässä vapaa on! Meillä on
vangitsemiskäsky ja tässä on kaksi oikeudenpalvelijaa. Siis antautukaa
hyvällä."
"Ja minä sanon teille, älkää astuko enää askeltakaan, jos henkenne on
teille rakas!" huusi Yrjö uhkaavasti. "Meillä on aseita puolustaa
itseämme."
"Kyllä me sinut noudamme sieltä alas!" sanoi Loker hammasta purren ja
alkoi lähteä astumaan ylös päin, vaan toinen oikeuden palvelija otti
häntä kiinni käsivarresta.
"Ei niin kiirettä, herra; ettekö sitte näe, että tuo mies ylhäällä aikoo
tehdä uhkauksestaan totta? -- No, nuori mies," huusi hän sitte ylös
Yrjölle, "mitä sellaisesta puheesta? Näethän, minä ja tämä kumppanini
olemme oikeuden palvelijoita. Meillä on puolellamme laki ja voima.
Vastustus tekee vain tilasi pahemmaksi."
"Minä kyllä tiedän, että teillä on puolellanne laki ja voima", vastasi
Yrjö katkerasti. "Mutta mitä te aiotte? Te tahdotte myödä vaimoni
New-Orleansiin, sulkea poikani orjainkauppiaan talliin sekä viedä Jimin
vanhan äidin takaisin hänen tyrannilleen. Minut itseni ja Jimin aiotte
viedä meidän muka herroillemme takaisin, että meitä ruoskittaisiin ja
rääkättäisiin! Malttia hyvät herrat, vielä emme ole teidän käsissänne
emmekä..."
Silloin välähti ilmassa ruudin leimaus ja samassa kuului pamaus. Marks
oli, pikaista luonnettansa totellen, huomaamatta vetänyt esiin
pistoolinsa ja ampunut Yrjöä kohti.
"Kuolleena tai elävänä," mutisi hän itsekseen, "ne viisi sataa dollaria
pitää meidän kuitenkin saada!"
"Herran tähden!" huudahti ylhäällä Elisabet, "Yrjö, oletko haavoitettu?"
"Ei hätää, hän ei osunut kohti."
Alhaalla seisojat näyttivät neuvottomilta, mitä nyt tehdä. Sampson
Loker, rohkein heistä kaikista, ei enää jaksanut kauemmin hillitä
mieltänsä. Vielä kerran sanoen, että hän ei pidä lukua orjaroistoista,
läksi hän kipuamaan polkua ylös.
"Pysähtykää heti taikka taivas olkoon teille armollinen!" uhkasi Yrjö,
ojentaen kaksi ampuma-asetta yht' aikaa.
Loker ei pysähtynyt. Hurjasti hän juoksi tien kapeimman paikan ohitse ja
ilmestyi seuraavalle kallion kielekkeelle. Ylhäällä pamahti ja...
"Kirottu!" kuului Lokerin voihkaus.
Orjain ajaja oli polulta pudonnut syvään kallion rakoon.
"Jumala meitä suojelkoon, nehän ovat oikeita paholaisia!" huusi Marks.
"Enkö minä jo sanonut", murisi myöskin oikeuden palvelija, ja kaikki
palasivat kiireimmiten alas tielle. Ihan hengästyksissään saapuivat he
hevostensa luo, Marks hypähti selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois.
Toiset näyttivät alussa myöskin yhtä halukkailta tekemään samoin, vaan
sääli heissä sentään pääsi voitolle ja he läksivät etsimään Lokeria.
Vaivoin pääsivät he tiheiden pensaiden lävitse ja louhikon ylitse hänen
luoksensa, missä hän makasi tunnottomana verissään. Kuollut hän ei
ollut, putousta lienevät pensaat melkoisesti pidättäneet.
He koettivat ensin pysäyttää siteillä veren juoksua ja kantoivat hänet
sitte hevosten luo. He aikoivat viedä hänet lähimpään ravintolaan, vaan,
kun heidän yrityksensä nostaa häntä hevosen selkään eivät oikein
onnistuneet, jättivät he hänet oman onnensa nojaan ja ratsastivat pois,
saadakseen pelastetuksi vain oman henkensä. Pakolaisten kiinni ottaminen
ei enää johtunut kellekään mieleen.
Tuskin he ehtivät ensimmäisen tienpolvekkeen taakse, niin Yrjö ja
Pinehas laskeutuivat polkua alas ottamaan selkoa haavoittuneen tilasta.
"Oletko se sinä, Marks?" kysyi Loker heikolla äänellä.
"Marksko. En suinkaan, hän ei enää sinua muista", vastasi Pinehas
kveekarien tapaan, jotka kaikkia sinuttelevat. "Jos tahdot saada apua,
niin täytyy sinun etsiä muita ystäviä. Mutta ole huoletta, kyllä sinua
nyt autetaan."
Hän sitoi vielä paremmin luodin haavan, joka oli lonkassa, ja nosti
sitte Yrjön kanssa haavoitetun vaunuihin. Loker jätettiin ensi kylässä
kveekariperheen hoitoon ja siellä tapahtui täydellinen muutos koko hänen
olemuksessaan. Vierasvarainen vastaanotto ja ystävällinen kohtelu
liikuttivat häntä. Kova kuori, joka oli aikaa myöten kasvanut hänen
sydämmensä ympärille, suli, uusia ajatuksia ja tunteita heräsi hänessä.
Niinpä Sampson Loker ei enää suinkaan ajatellut Yrjön eikä hänen
seuralaistensa viemistä takaisin orjuuteen, vaan koetti päin vastoin
neuvoillansa auttaa heitä. Hän esimerkiksi neuvoi käyttämään hyvin
valikoitua valepukua Sanduskyssä, koska varmaan arvasi, että Marks, joka
tämän viivykin tähden pääsi edelle, oli pitävä tarkkaan silmällä kaikkia
Kanadaan lähteviä matkustajia.
Kaikki tapahtui hänen ohjeittensa mukaan. Ensin läksivät Jim ja hänen
vanha äitinsä satamakaupunkiin, sitte Yrjö, Elisabet ja Harry. Kaikki
heidät otettiin ilolla vastaan Smithin perheessä, jolle Pinehas ja
Halliday olivat jo edeltä päin lähettäneet tarkan tiedon. Siellä he
pukeutuivat valepukuun ja siellä täytyi myöskin Elisabetin tuuhean tukan
joutua saksien uhriksi.
Kuin lähdön hetki jo lähestyi, riensivät he laivarantaan. Elisabet
nuorena herrana talutti rouva Smithiä kohteliaasti puhellen laivaan.
Harry pikku tyttönä teki myöskin hyvin, mikä hänelle oli opetettu, ja
Jim äitineen astuivat palvelijoina jäljestä. Yrjö, ollen muka rouva
Smithin matkakumppani, puuhaeli tavarain kanssa, ja hänen huolenaan oli
myöskin matkalippujen ostaminen.
"Olen minä kyllä tarkastellut jokaista laivaan tullutta matkustajaa ja
olen vakuutettu, että matkustavaisten joukossa ei ole ketään, johon
teidän tuntomerkkinne soveltuisivat."
Nämä sanat kuuli Yrjö takaansa seisoessaan lippujen myöjän edessä ja
maksaessaan matkarahaa. Ääni, joka siihen vastasi, kuului raa'alta ja se
oli juuri Marksin.
"Narri, mikä olettekin! Enkö jo teille sanonut, että vaimoa tuskin voi
väriin katsoen, erottaa valkoihoisesta ja että miehellä on vaalea
mulatin väri ja muuten on hänellä polttomerkki oikeassa kädessä."
Yrjön käsi, joka juuri otti lippuja ja pikku-rahaa takaisin, vavahti
vähäsen. Mutta hän malttoi mielensä, kääntyi välinpitämättömästi ja
katseli levollisesti lähinnä seisojia sekä astui hitaasti pois. Hänen
takaansa kuului vielä kiukkuinen kirous.
Lähdön merkki annettiin tuota pikaa, ja kuin höyrylaiva oli jo
liikkeellä ja ylipääsemätön vesijuopa erotti lähtijät jäljelle jääneistä
sekä Marks rannalla katosi ihmisjoukkoon, silloin nuori mies hengähti
helpommin. Hänen sydämmeltään vierähti pois raskas taakka. Seuraavana
aamuna seisoivat Yrjö ja Elisabet käsi kädessä laivan etukannella ja
katselivat riemuissaan Kanadan ikävöityä rantaa, joka oli aivan heidän
edessään. Höyrylaiva laski pientä Amherstberg-kaupunkia kohti, johon se
neljännestunnin kuluttua saapuikin. Pelastuneet astuivat maalle ja
riemun huudahtus kohosi heidän rinnastansa.
Viimeinkin vapaina!
Yhdeksän luku.
Lyhyt onni.
Älkäämme unhottako vanhoja tuttujamme.
Samana päivänä, kuin Haley huomasi mulattivaimon poissa olon, saapui
höyrylaiva La Belle-Rivière Mississippi-joelle ja kääntyi nyt etelään
päin New-Orleansia kohti.
Tuomo oli laivalla hyvin suosittu. Työhön ja toimeliaisuuteen tottuneena
oli hän aina valmis auttamaan laivamiehiä heidän töissään, varsinkin
lastin purkamisessa ja otossa eri pysäyspaikoissa. Milloin ei ollut
mitään tekemistä, istahti hän syrjäiseen paikkaan puuvillapakkojen
väliin ja luki raamattuansa.
Matkustajiin oli tullut lisäksi eräs mies, Clare. Hän oli paluumatkalla
kotiinsa kuusivuotisen tyttärensä Evangelinen ja serkkunsa Ofelian
kanssa. Tämä Ofelia oli taipunut lähtemään hänen kanssansa etelään hänen
taloutensa hoitajaksi, koska hänen rouvansa oli hyvin kivulloinen.