Hän astui lähimmän neekerin luo, tunnusteli hänen ruumistansa ja
hampaitansa ja teetti hänellä käsi- ja jalkaliikkeitä, sillä tavalla
nähdäkseen hänen lihasvoimansa. Ihan samoin teki hän toisellekin orjalle
ja tuli sitten pojan luo, jota hän käski hyppimällä ja juoksemalla
näyttämään jäsentensä notkeutta.
"Albert myödään yhdessä minun kanssani", sanoi tuskaisesti äiti
orjainkauppiaalle.
Haley ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni huutokauppapöydän luo
odottelemaan myönnin alkua.
"No, mitä arvelette heistä?" kysyi uteliaasti eräs mies, joka oli
tarkkaan katsellut Haleyn tutkimustoimia.
"Hm, minä ainakin huudan noita molempia nuorempia orjia ja tuota
poikaa," vastasi hän.
"Vaan poika näkyy tosiaankin olevan myötävänä yhdessä äitinsä kanssa."
"Mitä se minuun koskee!" ärähti Haley. "Pojan minä ostan, vaan en
vanhaa, sillä hän ei ansaitse edes suolaakaan, jonka saa. Minä en huoli
hänestä, vaikka saisin hänet ilmaiseksi. Onhan hän puolisokea ja sitä
paitsi rampa."
"Ero lapsesta saattaa äidin epätoivoon."
"Se ei ole minun asiani."
Huutokauppa alkoi. Vanha neekerivaimo tuskin uskalsi hengittää, veti
poikansa luokseen ja sanoi vavisten:
"Pysy lujasti minussa kiinni, Albert, heidän täytyy ostaa meidät
yhdessä."
"Voi, minä pelkään, että niin ei käy", vastasi poika arasti.
"Heidän täytyy, sillä enhän minä jaksa elää ilman sinua", vaikeroi vanha
vaimo parka.
Miesorjat menivät pian kaupaksi ja huutokaupan pitäjä kääntyi poikiin
päin.
"No, poika, näytäpä sukkeluuttasi", sanoi hän, koskettaen häntä
vasarallaan.
"O hyvä herra, myökää toki meidät yhdessä; johan se minulle luvattiin",
pyyteli vanhus.
"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja
tempasi pojan pois äitinsä sivulta.
Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä
ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat
hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.
"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti. "Älkää
luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää, pestä
vaatteita, puhdistaa huoneita..."
"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun
aikani on täperällä."
Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo ennen
oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet
polkuhinnasta.
Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen "tavarainsa"
kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki Ohio-jokea alas
päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte etelässä sitä
varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia, jotka ryhmissä
seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa. Laivamiehetkin olivat
iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen seuran ikävänä
vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia ja
tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.
"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut
huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."
"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.
"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain
kerrankin saisin häntä vielä nähdä."
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan he
kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin oli
toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai
kaikkia yht' aikaa.
Ylhäällä kannella oli myöskin johduttu puhumaan orjain kaupasta.
"Ettekö usko," kysyi eräs nuori mies vanhemmalta, "että orjuus, jos
syvemmälle katsotaan, on häpeä isänmaallemme? Sellaista ei pitäisi enää
tapahtua."
"Se on riidanalainen kohta; voidaan puhua paljo sen puolesta ja sitä
vastaan", kuului epämääräinen vastaus. "Minä olen kauan ollut etelässä
ja olen melkein taipuvainen yhtymään siihen mielipiteesen, että neekerit
ovat orjina oikeastaan paremmassa tilassa kuin vapaina."
"Saattaa olla niinkin, mutta hirmuista on, että niin tunnottomasti
loukataan niiden ihmisparkain tunteita."
"Ei meidän sovi omien tunteittemme mukaan arvostella sellaisten ihmisten
tunteita", arveli vanhempi herra.
Nyt laiva pysähtyi siihen paikkaan, jossa Johnin mainitsema ravintola
oli. Enin osa matkustajista tunkeutui rappujen luo katselemaan tulevia
ja lähteviä, kuten aina on tapana. Kohta nuori neekerivaimo riensi
laivaa kohti, tunkeutui kiireesti ihmisjoukon lävitse ja juoksi orjain
luo, jotka oli tällä välin tuotu kannelle. Kaksi huudahtusta kuului ja
vaimo lepäsi Johninsa sylissä, joka siten oli saanut toivonsa mukaan
vielä kerran nähdä vaimoansa, mutta kuin he ehtivät ajattelemaan tuota
pikaa tapahtuvaa ja tällä kertaa ehkä ainaista eroa, alkoivat molemmat
itkeä.
Se nuori mies, joka äsken puheli vanhemman kanssa ja nyt näki tämän ilo-
ja surunäytelmän, kääntyi Haleyn puoleen ja sanoi vakavasti, melkein
nuhtelevasti:
"Herra, kuinka te voittekaan harjoittaa niin kirottavaa ammattia?
Katsokaapa noita ihmisparkoja! Minä olen juuri kotiin palaamassa ja
sydämmeni kuohuu ihastuksesta, jota se toivo herättää, että pian saan
nähdä jälleen vaimoni ja lapseni; mutta sama laivakellon heläys, joka
minulle on kotimatkan jatkamisen merkkinä, on tälle onnettomalle
avioparille elinkautisen eron merkki. Olkaa varma, teidän täytyy siitä
kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!"
Orjainkauppias, jolla ei ollut sanaakaan puolustukseksensa, kääntyi
vaiti pois ja meni laivan peräkannelle.
Kuudes luku.
Vielä yksi uhri.
Matkaa jatkettiin ja seuraavana päivänä pysähtyi höyrylaiva pienen,
vielä Kentuckyyn kuuluvan kaupungin rantaan. Siinä läksi muutamia
matkustajia pois laivasta, ja Haleykin meni ostamaan minkä mitäkin. Vaan
kohtapa hän jälleen palasi seurassansa nuori mulattivaimo ja hänellä
lapsi käsivarrella, jotka hän oli juuri äsken ostanut.
Tämä nuori vaimo oli hyvin siistissä puvussa ja neekeri kantoi hänen
pikku arkkuansa. Pitkän aikaa astuskeli hän kannella, leikitellen
lapsensa kanssa, ja istahti sitte arkulleen, jonka neekeri oli laskenut
muiden matkustavaisten tavarain joukkoon.
Sittemmin tuli Haley hänen luoksensa ja puhui hänelle jotakin, jota
Tuomo, vaikka sattumalta istuikin aivan lähellä, ei ymmärtänyt. Vaan hän
huomasi varsin hyvin, että mulattivaimo siitä hyvin hämmästyi ja
kiihtyi.
"Ei, sitä minä en usko!" sanoi hän kuuluvasti. "Te vain laskette rumaa
leikkiä."
"Vielä mitä, en minä ole sillä mielellä", vastasi orjainkauppias. "Jos
et usko minun sanojani, niin katso tätä! Se on kauppakirja ja siinä on
tähänastisen herrasi oma ja oikea allekirjoitus."
Hän samalla veti esiin paperin ja tunnottomasti antoi sen vaimolle.
"No, mitäs nyt sanot?"
"En minä sittekään voi mitenkään uskoa, että herrani olisi minua niin
pettänyt."
"Saatathan kaikilta näiltä herroilta tiedustaa, onko paperi oikea." --
"Olkaa hyvä," sanoi hän eräälle ohi astuvalle matkustajalle, "lukekaa
nämä pari riviä tälle uskomattomalle! Hän ei usko minua."
"Kyllä tämä on ihan selvä", selitti matkustaja. "Tämä on myöntikirja
herra John Fosdickilta, joka tässä selittää antaneensa mulattivaimon
Lucien lapsineen eräälle Haleylle. Kaikki on ihan laillisessa kunnossa."
Lucien kiihkoiset sanat ja liikkeet kokosivat tuota pikaa siihen koko
joukon uteliaita ja orjainkauppias selitti lyhyesti heille, mistä oli
puhe.
"Minun herrani sanoi minulle, että minut viedään Louisvilleen samaan
ravintolaan, jossa mieheni on työssä!" vaikeroi vaimo.
"Sen hän on valehdellut", sanoi joukosta joku, joka myöskin oli
katsahtanut kauppakirjaan.
"No, sitte siitä ei enää ole mitään puhumista", sanoi Lucie, ja hänen
äskeinen kiihkonsa muuttui yht' äkkiä kylmäksi levollisuudeksi. "Mitä on
tehty, se on tehty."
Hän ei puhunut enää sanaakaan, kääntyi seljin orjainkauppiaasen ja
katsoa tuijotti aaltoihin. Hiljainen tuulen henki siveli sääliväisesti
hänen otsaansa. Hän kumartui lapsensa puoleen ja suuteli sitä.
"Onhan se oikein sievä lapsi", virkkoi eräs matkustaja, joka jo kotvasen
oli katsellut äitiä ja lasta. "Kuinka vanha on poika?" kysyi hän suoraan
äidiltä.
"Lähes vuoden vanha", vastasi Lucie.
Herra taputteli poikasen poskea ja tarjosi hänelle sokuripalaa, jonka
poikanen heti sieppasikin ja pisti suuhunsa.
"Sukkela poika!" virkahti mies hyvillään ja meni sitte laulaa hyräillen
menojaan. Peräkannella tapasi hän Haleyn, jonka hän jo tiesi Lucien
omistajaksi, ja koetti kiertelemällä alottaa keskustelua hänen
kanssansa. Tarjoten orjainkauppiaalle sikaria sanoi hän:
"Te teitte hyvän kaupan ostaessanne tuon orjavaimon, joka on tuolla
etukannella, ja arvattavasti tahdotte hänestä jotenkin kallista hintaa."
"Tietysti", vastasi Haley puhaltaen suustaan paksun savupilven.
"Kaikissa tapauksissa viette hänet etelään, vai mitenkä?" kysyi mies
edelleen.
Haley ainoastaan nyykähytti päätänsä.
"Jollekin maanviljelijälle vai kuinka?"
"Niin, minua on pyydetty ostamaan jotakuta orjaa eräälle maatilalle ja
sinne minä aion toimittaakin hänet. Hän on hyvä ruuanlaittaja ja hänen
sormensa soveltuvat myöskin varsin hyvin kokoomaan puuvillaa. Minä
toivon hänestä saavani melkoisen summan. Tuo lapsi nulikka vain on
vastuksina."
Nytpä herra sai tietää, mitä juuri tahtoikin.
"Niin tosiaan", myönsi hän nykäyttäen olkapäitään, "puuvillan
viljelyksillä ei voida käyttää sellaista lasta mihinkään."
"Jospa vain saisin ihmisellisesti sen myödyksi."
"Ihmisellisesti"-sana ei tarkoittanut lasta, vaan hintaa.
"No, mitä te sitte oikeastaan tahdotte siitä?" kysyi toinen.
"Jos itse kasvatan pojan," puheli orjainkauppias, "niin voin ehkä jo
puolen vuoden päästä saada hänestä sata ja vuoden päästä kaksi sataa
dollaria ja enemmänkin. Jos minä nyt rupeisin myömään häntä, niin en
antaisi ainakaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä."
"Sepä vahinko," arveli toinen, "kolmekymmentä dollaria minä hänestä
maksaisin, vaan en yhtään päälle."
Haley mietti tarkemmin.
"Minä ehdotan teille jotakin," sanoi hän sitte; "pankaamme riitaraha
kahtia, niin minä tyydyn siihen. Neljäkymmentä dollaria siis."
"Neljäkymmentä dollaria", sanoi toinenkin ja luki rahat. Siten oli
kauppa tehty.
"Vielä yksi asia. Milloin lähdette laivasta?" kysyi Haley.
"Hyvin pian, minä matkustan ainoastaan Louisvilleen asti."
"Louisvilleenkö? Sepä sopii mainiosti! Siihen asti tulee pimeä ja
poikanen ehtii nukkua. Minä kyllä toimitan sitte niin, että te pääsette
hänen kanssansa rauhassa lähtemään. Ei mikään ole minulle niin vastoin
mieltä, kuin huuto ja melu."
Oli kirkas, tyyni ilta, kuin höyrylaiva saapui Louisvillen rantaan.
Nuori mulattivaimo oli juuri tuudittanut lapsensa suloiseen uneen ja
laski sen matkustavaisten tavarain lomaan. Itse hän sitte kiiruhti
laivan rantalaitaan katsomaan, eikö ehkä hänen miestänsä näkyisi niiden
passarineekerien joukossa, jotka laivasillalla seisoivat odotellen, eikö
kukaan tarvitsisi heidän palvelustansa.
Silloin juuri orjainkauppias otti nukkuvan lapsen ja antoi ostajalle,
viittaamalla käskien olemaan vaiti. Silmänräpäyksessä mies katosi väen
tungokseen.
Jo soi kello ja höyrylaiva läksi taas liikkeelle. Mulattivaimo palasi
entiselle paikalleen, mutta...
"Missä on minun lapseni!" huusi hän valittavalla äänellä.
Haley meni hänen luoksensa ja koetti rauhoittaa häntä.
"Lucie," sanoi hän, "kuten näet, on lapsesi poissa. Mutta, ajattelehan,
ennemmin tai myöhemmin olisi sinun kuitenkin täytynyt kadottaa hänet.
Etelään sinä et olisi missään tapauksessa voinut viedä häntä kanssasi.
Minä möin lapsen kunnon miehelle, joka paremmin kasvattaa sen, kuin sinä
olisit koskaan voinut."
Orjainkauppias oli jo ammoin saavuttanut tuon tylyn tunnottomuuden, joka
halveksivasti katselee muiden mielenliikutuksia. Sen tähden häntä ei
myöskään ollenkaan pelottanut mulattivaimon hurja epätoivon katse; hän
vain ihmetteli, että vaimo ei ruvennut vaikeroimaan eikä parkumaan,
johon hänen korvansa olivat aikaa sitte tottuneet.
Mitään valitushuutoa ei tullut. Lucie oli rauenneena vaipunut maahan ja
ainoastaan epäselvä tuskan puhallus nousi hänen rinnastansa. Äidin
sydämmeen oli liian kovasti koskettu.
Tuomo oli nähnyt koko tapauksen. Hänen sydämmensä oli pakahtua
katsellessa niin julmasti kohdeltua äitiä, joka siinä makasi ihan kuin
hengetönnä. Hän koetti myöskin lohduttaa häntä hurskailla lauseilla ja
osoittaa sen tykö, joka kaikki kääntää parhaaksi ja kuulee hyljättyjen
rukoukset.
Mutta hänen vaikka hellästikin aljetut lohdutuskokeensa olivat turha
vaiva, hänen sanansa eivät löytäneet tietä vaimon sydämmeen, jota hurjat
mielikuvitukset pimensivät.
Pimeä oli yö ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, jota ainoastaan
laivan ratasten yksitoikkoinen loiskatus häiritsi. Tuomoa omat ja
mulattivaimon kärsimykset niin ahdistivat, että hän ei voinut nukkua.
Arkulla maaten piti hän tarkkaan silmällä kaikkia Lucie paran liikkeitä.
Viimein sentään painuivat hänen silmänsä kiinni.
Kauan jälkeen puoliyön Tuomoa säikytti hiljainen liike. Hän nousi
puoleksi ylös, hieroi silmiään ja katsahti sinne päin, jossa nuori vaimo
oli maannut. Sija oli tyhjä! Vaan samalla hän näki pimeän haamun
hiipivän ohitse ja heti sen jälkeen kuului pulskaus vedestä. Hän juoksi
laivan laidan luo, mutta liian myöhään. Vaimo parka oli päässyt lepoon
kosteaan hautaan.
Haley, tultuaan seuraavana aamuna aikaisin kannelle, ensi työkseen
tarkasteli orjiansa. Hän kiukustui hyvin, kun mulattivaimoa ei mistään
ruvennut löytymään.
"Missä hän nyt piileksii?" kysyi hän miettivästi itsekseen. "Hän ei ole
mitenkään voinut karata pysäyspaikoissa maalle, sillä joka paikassa olin
minä katsomassa. Kello kymmenen, kaksitoista, kaksi oli hän vielä
laivassa. Kello neljä samoin. Mihin helvettiin hän nyt on päässyt?"
Hän sattumalta katsahti Tuomoon, jonka paljonsanova silmäys herätti
hänen huomiotansa. Hän heti vaati häntä sanomaan totuuden, jota hän jo
itsekin aavisti. Tuomo ilmoitti hänelle, mitä tiesi. Orjainkauppias ei
näyttänyt hämmästyvän eikä kummastuvan; sellaisiinkin tapauksiin oli hän
tottunut. Moni muu orja oli hänen käsissään kuollut taikka hänen
nähtensä surmannut itsensä. Hänestä oli silloin aina vain yksi asia
ollut kiusoittava: vahinko, joka siitä hänelle tuli, ja varomattomuus,
joka sen oli tuottanut. Niinpä hän nytkin kävi äkeissään, vaan yleensä
sentään hyvin levollisena istumaan, otti esiin tilikirjansa ja kirjoitti
hukkuneen vaimo paran ostohinnan vahinkojen ja tappioiden joukkoon.
Seitsemäs luku.
Ylhäinen herra.
Meidän täytyy nyt jättää Tuomo kärsimyksinensä ja muistella muita
henkilöitämme.
Sumuisena päivänä myöhään iltapäivällä eräs matkustaja pysähtyi
yksinkertaiseen "Seppälän" ravintolaan Kentuckyssä. Tämä herra, jonka me
helposti tunnemme Yrjön entiseksi isännäksi, tehtaanomistaja Wilsoniksi,
sai täpötäydessä vierashuoneessa ainoastaan töin tuskin sijaa uunin
vieressä. Aikansa kuluksi otti hän pöydältä sanomalehden ja luki siitä
ilmoituksen, joka Jo ensi silmäyksellä veti puoleensa koko hänen
huomionsa.
"Minulta allekirjoittaneelta", kuului se, "on mulatti Yrjö karannut. Hän
on kuusi jalkaa pitkä, tukka on ruskea ja kiharainen, ihon väri vaalea.
Ollen hyvin opetettu ja osaava puhua kauniisti sekä kykenevä ottamaan
vastaan sivistystä hän luultavasti koettaa olla olevinaan
täysivalkoinen. Tuntomerkkinä on hänellä seljässä ja hartioilla syviä
arpia ruoskasta, ja hänen oikeassa kädessään on poltetun L-kirjaimen
merkki. Joka hänet minulle elävänä jälleen tuo, saa minulta palkinnoksi
viisi sataa dollaria, puolet siitä maksan minä sille, joka minulle tuo
riittävän todistuksen, että hänet on surmattu. James Legrée
Louisianasta."
Wilson luki tämän kuulutuksen kahdesti ja kolmestikin, sillä muistihan
hän varsin hyvin nuoren miehen, jota tässä julkisella kuulutuksella
vainottiin. Muhkearuuminen mies, joka piti jalkojaan uunin reunuksella,
oli Wilsonin olkapään ylitse lukenut saman ilmoituksen sana sanalta.
"Tunnetteko te sen nuoren miehen, josta tuossa puhutaan?" kysyi hän
uteliaasti.
"Tottahan", vastasi Wilson ikään kuin kerskaten. "Hän työskenteli kauan
aikaa minun tehtaassani ja oli taitavin kaikista minun työmiehistäni.
Hänellä on kekseliäs pää ja..."
"Ja hänen isäntänsä ottaa siitä hyödyn, tekee siitä rahaa ja kiitokseksi
painaa pojalle polttomerkin oikeaan käteen!"
"Te olette ihan oikeassa, herra", sanoi Wilson, sillä nämä toisen sanat
olivat ihan kuin hänen sydämmestään lähteneet. "Ken on saanut sellaisen
miehen orjakseen, kuin Yrjö on, eikä osaa häntä paremmin kohdella, kuin
Legrée on tehnyt, hän tosiaan ansaitseekin kadottaa hänet."
Keskustelun keskeytti keveiden vaunujen pysähtyminen oven eteen. Niissä
sievissä koreissa vaunuissa istui komeapukuinen herra, neekerikuski
palvelijana. Kaikki vierashuoneessa olijat riensivät heti ikkunain luo
tai ovelle tyydyttämään uteliaisuuttansa. Tulija astui juuri alas
vaunuista.
Hän oli nuori, hoikkavartaloinen mies, kasvot elävät ja tukka loistavan
musta, vähän käherä. Jalomuotoisesta nenästä ja ruumiin arvokkaasta
ryhdistä saattoi häntä luulla espanjalaiseksi kreoliksi. Keveästi ja
ylhäisesti astui hän vierashuoneesen, tervehti läsnäolijoita reippaasti
ja huolettomasti, puheli pitkän ajan isännän kanssa ja tilasi häneltä
yösijan. Vieraskirjaan kirjoitti hän: Henry Butler, Oaklandsista,
Shelbyn piiristä.
Syötyään vähän illallista otti hänkin käteensä sanomalehden ja luki
edellä mainitun kuulutuksen. Sen johdosta sanoi hän ikään kuin ohimennen
mustalle palvelijalleen, joka seisoi vieressä:
"Tässä kuulutetaan pitkävartaloista mulattiorjaa, jolla on ruskea tukka,
hyvin vaalea iho ja poltettu merkki oikeassa kädessä -- Jim, eiköhän se
voisi olla se nuori mies, jonka näimme viimeisen edellisessä kylässä?"
"Hyvin mahdollista, herra Butler, ainoastaan polttomerkkiä en muista",
vastasi Jim.
"Sitä tosin en minäkään katsonut", puhui ylhäinen herra haukotellen ja
heitti lehden jälleen pois. Sitte hän meni isännän luo ja pyysi
laittamaan huonetta kuntoon, niin pian kuin mahdollista, koska hänellä
vielä ennen maata menoa oli paljo kirjoittamista siellä.
Tehtaanomistaja Wilson hyvin oudosteli herra Butlerin ulkomuotoa. Hän
tarkasteli häntä joka puolelta ja muisteli eikä kuitenkaan muistanut,
milloin tai missä hän oli hänet nähnyt. Joka kerran, kuin Butler puhui,
hän ihan säpsähti ja yritti puhuttelemaan häntä, mutta aina pidätti
häntä vieraan erittäin kylmä katse. Viimein näytti herra Butler itse
ajattelevan toisin ja tullen Wilsonin luo sanoi ikään kuin kummastellen.
"Toden totta, tehän olette herra Wilson? Suokaa anteeksi, että minä en
heti tuntenut teitä. Tottahan minua, vielä muistatte, minä olen Butler
Oaklandsista Shelbyn piiristä."
"Kyllä tosiaankin", änkytti Wilson. Hän oli kyllä asioissa erään
Butlerin kanssa, mutta se Butler oli sivistymätön ja raaka mies.
"Kummallista", ajatteli hän sitte itsekseen.
Juuri silloin tuli palvelija ilmoittamaan, että huone oli kunnossa.
"Pidä huolta arkusta, Jim!" käski vieras ja kääntyi sitte ystävällisesti
Wilsonin puoleen. "Hyvinpä sattuikin, että tapasin teidät täällä," sanoi
hän, "sillä minä olen jo kauan aikonut puhella kanssanne eräästä
kauppa-asiasta. Ettekö olisi niin ystävällinen, että tulisitte minun
huoneeseni, siellä saisimme ihan rauhassa puhella kaikki asiamme."
Herra Butler astui edeltä ja Wilson seurasi. Molemmat saapuivat suureen,
tilavaan huoneesen, jonka Butler, palvelijan poistuttua, huolellisesti
pani lukkoon. Wilson ei tiennyt, mitenkä hän yht' äkkiä tunsi olevansa
vieraan syleilyksessä.
Siitä päästyään hän astui pari askelta takaperin ja silloin hänen
silmänsä yht' äkkiä aukesivat.
"Yrjö!" huudahti hän, "tekö se olette?"
"Niin, minä se olen", sanoi nuori mies hymyillen.
"No ihmettä, tätä minulle ei olisi unissakaan johtunut mieleen! Mutta
mitenkä teillä on tämä puku ja tämä muoto?"
Yrjö hymyili. "Hyvin yksinkertainen asia se on. Saksanpähkinän kuorten
mehulla värjäsin ihoni kellertävän värin ruskeaksi kuten Etelä-Amerikan
kreoleilla, ja ruskean tukkani värjäsin mustaksi. Se, kuten näette,
soveltuu minulle oivallisesti, eikä kukaan arvaa näin ylhäistä
muukalaista Yrjö-orjaksi."
"Kuitenkin te pelaatte hyvin vaarallista peliä, rakas Yrjö", arveli
Wilson miettivästi.
"Niin täytyy tapahtua", sanoi Yrjö uljaasti. "Joko -- tahi!"
Wilson astui pitkän aikaa huoneessa edes takaisin. Hän oli
hyvänluontoinen mies, mutta vähän ahdasmielinen. Niinpä hän esimerkiksi
nytkään ei oikein saanut soveltumaan yhteen kahta asiaa; hän kyllä
toiselta puolen mielellään tahtoi auttaa Yrjöä pääsemään onnellisesti
pakoon, vaan toiselta puolen hän oli rauhaton siitä, eikö hän siten
tehnyt vastoin maan lakeja ja olevien olojen järjestystä.
"Katsokaas, Yrjö," sanoi hän kauan mietittyään, "minua ei oikeastaan
ihmetytä ollenkaan, että olette karannut lailliselta herraltanne; päin
vastoin on se minusta hyvin ymmärrettävä; mutta on se kuitenkin
omituinen kohta, sillä..."
"No, mitenkä niin?"
"Laki nyt tekee erotuksen mustan ja valkoisen välillä, ja neekereihin te
sentään kuulutte, vaikka ihonne väri onkin vaalea", arveli Wilson,
pääsemättä oikeaan ajateltuun johtopäätökseensä, kun näet Yrjön
oudosteleva katse saattoi hänet hämilleen.
"Te tarkoitatte, että neekeri tässä maassa on asetettu alempiarvoiseksi
kuin valkoverinen..."
"Ja että te karkaamisellanne teette vastoin isänmaanne lakeja."
"Isänmaaniko?" kysyi Yrjö kummastellen. "Minulla ei ole mitään isänmaata
eikä mitään kotia, ei ainakaan vielä tällä hetkellä."
"Älkää toki puhuko niin vastoin raamattua, Yrjö! Joka ihmisellä on
isänmaa, vaikkapa vain nimeltä. Mutta, ottamatta sitä lukuun,
muistattehan, että Herran enkeli käski Hagaria palamaan emäntänsä luo ja
että apostoli Paavali lähetti Onesimuksen takaisin herransa tykö."
"Te vetoatte raamattuun; neuvotteko siis minua luopumaan edelleen
pakenemasta?"
"En suinkaan, minä en tahdo sillä mitään sanoa", kierteli Wilson,
eksyttyään ristiriidasta toiseen. "Minä vain ajattelin, että meidän
ihmisten pitää tyytyä jumalallisen sallimuksen määräyksiin."
Yrjö seisoi siinä, katkera hymy huulilla.
"Teidän on helppo puhua, herra Wilson, mutta tahtoisinpa tietää, mitä te
sanoisitte, jos indiaanit yht' äkkiä yöllä tulisivat, veisivät teidät
pois vaimonne ja lastenne luota ja pakottaisivat teitä elinkautenne
viljelemään maissia heille? Katsoisittekohan silloin olevanne
velvollinen tyytymään siihen vai ettekö pikemmin katsoisi ensimmäistä
hevosta, joka sattuisi käsiinne, luojan lähettämäksi? Ja nyt, katsokaapa
minua. Minä olen aivan täydellinen ihminen kuten tekin, rakastan
vaimoani ja lastamme kuten te ja katson pakoa ainoaksi paremman
tulevaisuuden mahdollisuudeksi. Muuten olen minä myöskin varustautunut
pahimpainkin tapausten varalle" -- hän avasi nuttunsa ja näytti kahta
pistoolia ja pitkää metsäyspuukkoa, jotka olivat vyössä -- "minä olen
valmis ottamaan vastaan vainoojiani eivätkä he vie minua etelään."
Tähän loppuivat Wilsonin neuvot ja vastustelut, hän vaipui tuolille ja
oli hyvän aikaa vaiti.
"Mutta, hyvä ystävä", sanoi hän viimein, "teidän olisi pitänyt jo ammoin
olla kaukana täältä. Kuinka kauan siitä oikeastaan on, kuin te
karkasitte herra Legréen luota?"
"Kolme kokonaista viikkoa. Mutta minä ihan tahallani viivyn täällä
Kentuckyssä. Minun luullaan olevan paljon etempänä, kuin todella olen,
ja se on minulle suureksi eduksi. Sill' aikaa, kuin Legréen vainukoirat
minua etsivät kaikkialta Ohiosta, saatan minä ihan häiriöttä viipyä
täällä. Mutta minulla ei nyt enää ole malttia. O, ainoastaan se voi
käsittää, miten minä ikävöitsen vapautta, joka on kuten minä
aikaisimmasta nuoruudestaan asti saanut nääntyä orjuuden kahleissa!"
"Onko teillä sitte ollut niin paljo kärsimyksiä? Te ette niitä koskaan
kertoneet minulle."