Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
SETÄ TUOMON TUPA.
Beecher Stowen
alkuteoksesta nuorisolle sovittanut
A. H. Fogowitz.
Suomensi Aatto S.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.
Ensimmäinen luku.
Orjan kahleet.
Kentuckyn valtion itäosassa oli tämän vuosisadan alulla hyvästi hoidettu
ja jotenkin laaja maatila. Sen isännällä Shelbyllä oli suuri joukko
orjia, joista osa hoiti taloutta, vaan enin osa teki maatyötä.
Herra Shelby oli lempeä, hyvää ajatteleva mies; ainoastaan harvoin
käyttäytyi hän käskijän tavalla alammaisiansa kohtaan. Yksi suuri vika
hänellä kuitenkin oli. Vaikka hän oli suuren talouden isäntä, osasi hän
hyvin huonosti pitää sitä järjestyksessä; sitenpä hän olikin joutunut
hyvin ahtaalle. Mitä enemmän hän mietiskeli keinoja, päästäksensä
suuresta velkakuormastansa, sitä enemmän se kasvoi hetki hetkeltä.
Jos herra Shelby olisi uskonut asiain tilan puolisollensa, joka oli
hyvin viisas ja nerokas vaimo, niin varmaan olisi joku neuvo yhdessä
keksitty, mutta väärän ylpeyden ja häpeän tunto aina pidätti häntä.
Sitenpä rouva Shelby ei vähintäkään aavistanut häviön partaalla oloa,
vaan huoletta koetti kaikin puolin hyvästi hoidella ja kasvattaa rakasta
poikaansa.
Se poika, Edvard, oli monin puolin ihan isänsä vastakohta. Hän osoitti
luonteen lujuutta ja jyrkkyyttä, joka näytti ihan ihmeelliseltä hänen
ikäisellänsä pojalla, koskapa hän ei vielä ollut täyttänyt
neljättätoistakaan vuottansa.
Lempeys ja sääliväisyys, jolla herra Shelby kohteli orjiansa, ja vapaus,
jota hän heille soi, olivat hänet saattaneet johonkin määrään naapurien
epäsuosioon. Ei oltu hyvillään, että herra Shelby kohteli mustia
alammaisiaan paremmin kuin muut. Mutta Shelby ei pitänyt siitä lukua
eikä ottanut korviinsa ankaria moitteita, joita ehtimiseen tuli hänen
kuuluviinsa, vaan käytti entistä sääliväistä hyväntahtoisuutta.
Shelbyn palvelijain joukosta oli huomattava varsinkin yksi orja, oikea
rehellisyyden ja vilpittömyyden esikuva. Tuomo eli setä Tuomo, joksi
häntä sanottiin, oli isäntänsä oikea käsi. Koska hän oli jo kauan ollut
tällä tilalla, niin herra Shelby luotti hänen uskollisuuteensa niin
rajattomasti, että vähääkään arvelematta käytti häntä kaikkein
vaikeimmissakin toimissa. Tuomo sai tarkastaa varallisuuden tilaa,
nostaa rahoja, toimittaa tavarain ostoa ja myöntiä, joihin kaikkiin
tarvittiin ymmärrystä ja samalla tarkinta oikeudentuntoa. Olipa herra
Shelby kerran lähettänyt hänet Cincinnatiinkin, naapurivaltion Ohion
pääkaupunkiin, selvittelemään erästä tärkeää asiaa ja nostamaan hänelle
viisisataa dollaria. Sellaista ei olisi kukaan orjain isäntä koko
Kentyckyssä uskaltanut tehdä, sillä Ohiosta oli hyvin helppo päästä
Kanadaan, ja siellä oli orja vapaa ja vainoomiselta turvassa. Mutta
Tuomo ei vähääkään ajatellut mitään karkaamista eikä hänelle uskotun
summan anastamista. Tarkimmasti suoritti hän tehtävänsä ja palasi
kiireimmiten herransa luo. Herra Shelby oli jo kauan mietiskellytkin
vapauttaa hänet kokonaan palkinnoksi hänen uskollisesta palveluksestaan,
vaan hänen silloinen ahdinkotilansa pidätti häntä sitä tekemästä.
Ollen erittäin kohtuullinen nautinnoissaan ja oppivainen oli Tuomo
vähitellen omistanut koko kristinopin. Melkein säännöllisesti kävi hän
kuulemassa lähiseudulla asuvan papin saarnoja ja oli rukouksella ja
kaikkein synnillisten mielen väreiden tukeuttamisella päässyt siihen
sisällisen rauhan tilaan, joka apostolin sanain mukaan käy ylitse kaiken
ymmärryksen ja myöskin karkasee luonteen kaikkia huolia ja kärsimyksiä
vastaan, jotka täällä alhaalla jokaista ahdistavat, toista enemmän,
toista vähemmän.
Tuomo oli nainut mies ja kolmen lapsen isä. Hänen vaimonsa, yhtä hurskas
kuin miehensäkin, oli samoin orja kuten hän ja saman isännän oma. Setä
Tuomo ja täti Kloe asuivat lapsineen pienessä, vaan sisältä hyvin
puhtaassa tuvassa. Iltasilla, kuin päivätyö oli päättynyt, harjoitteli
Tuomo kirjoitusta ja nuori Edvard Shelby uskollisesti autteli häntä.
Myöhemmin oli pieni hartaushetki, jolloin muitakin orjia oli läsnä, ja
lopuksi sellaisina hetkinä aina toivotettiin siunausta Shelbyn
perheelle.
Sama arvo kuin Tuomolla miesten kesken oli Elisabetilla naisorjain
kesken. Hän oli kaunis kuin enkeli, jotenkin vaalea-ihoinen;
kahdeksannesta vuodestaan asti oli hän ollut herra Shelbyn omana. Shelby
oli hänet silloin ostanut New-Orleansista ja lahjoittanut puolisollensa,
joka ottikin tytön oikein äitilliseen hoitoonsa, opetti hänelle kaikkia
naistöitä ja neuvoi häntä hyveihin ja hurskauteen. Aikaa myöten oli tämä
hyvä oppilas tullut rouva Shelbylle ihan välttämättömäksi. Elisabet oli
nyt viidenkolmatta vuoden ijässä ja oli jo lahjoittanut sydämmensä ja
kätensä eräälle nuorelle miehelle, joka työskenteli läheisessä herra
Wilsonin tehtaassa. Tällä Yrjöllä oli monta hyvää ominaisuutta ja
varsinkin taipumusta teknillisiin toimiin niin suuressa määrässä, että
moni vapaakin mies häntä ihmetteli.
On usein tapana, että isännät vouraavat orjiansa toisille isännille tai
tehdasten omistajille, varsinkin jos vouraaja siitä saa huomattavaa
voittoa. Palkka ei siinä tapauksessa tule orjalle, vaan hänen
isännällensä. Niinpä Yrjökään ei ollut herra Wilsonin oma, vaan
maanviljelijä Legreen, joka asui Louisianassa ja oli erittäin itsekäs ja
omaavoittoa pyytäväinen ja kohteli orjiansa säälimättömän ankarasti.
Matkalla Kentuckyssä oli Legree tavannut herra Wilsonin ja, kuin tämä
juuri siihen aikaan etsi työmiestä, joka vähän ymmärtäisi koneita, oli
heillä heti syntynyt kaupat. Wilson maksoi melkoisen summan ja Yrjö oli
luovutettu hänelle määrätyksi ajaksi.
Yrjö vietti herra Wilsonin purje- ja säkkikangas-tehtaassa yleensä
onnellista elämää. Usein pääsi hän asioille Shelbyn kartanoon, jossa hän
ensinnä tutustui Elisabetiin. Kohta nämä yhdenluontoiset sielut löysivät
toisensa ja joutuivat avioliittoon ja suloinen pikku poika Harry liitti
nämä sydämmet vielä lujemmin toisiinsa. Vaan eipä tämä onni saanut kauan
kestää; yht' äkkiä se loppui! Yrjö kutsuttiin takaisin Louisianaan.
Ja se tapahtui näin. Koska Yrjöllä oli luonnostaan terävä järki, oli hän
hyvin lyhyessä ajassa käsittänyt tehtaan koko koneiston, olipa hänen
myöskin onnistunut tehdä muutamia hyviä parannuksia ja keksiä uusi hyvin
edullinen hampun-puhdistuskone. Tuskin ehti se maine saapua Yrjön
isännän, herra Legreen, kuuluville, kuin hän jo läksi Louisianasta omin
silmin näkemään, oliko siinä perää.
Herra Wilson tietysti otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan, toivotti
hänelle onnea niin arvokkaasta orjasta ja vei hänet sitte tehtaasen
katsomaan laitoksia ja uutta konetta. Yrjö selitteli kaikkea ja hänen
huomautuksistaan näkyi niin paljo sivistystä ja henkistä kykyä, että
Legree häpeäkseen tunsi olevansa paljon alempana orjaansa.
Siinäpä oli enempi kuin ahdassydämminen maanviljelijä jaksoi kärsiä. Se
loukkasi hänen turhamaisuuttansa niin kovin, että hän ei voinut antaa
sitä anteeksi. Yrjön piti joutua pois täältä takaisin Louisianaan,
raskaimpain ja halvimpain töiden tekoon. Jos hän oli tähän asti saanut
olla vapaammassa asemassa, niin piti hänen täst' edes kaksinkertaisesti
tunteman orjanasemansa.
Suuresti hämmästyi herra Wilson, kuin herra Legree vaati Yrjön
työpalkkaa ja sanoi kohta lähtevänsä hänen kanssansa palaamaan kotiinsa.
"Mitä te nyt, herra!" virkkoi Wilson ihan ihmetyksissään. "Eikö meillä
ole sopimus --?"
"Niin, on meillä sopimus taikka oikeammin oli. Vaan minä olen nyt
ajatellut asiaa toisin. Yrjö lähtee minun kanssani."
"Entä sopimuksemme?"
"Se oli määräajaksi ja se aika on kulunut", vastasi Legree
kylmäkiskoisesti.
"Tosin kyllä", myönsi Wilson. "Vaan mielelläni minä lisään palkkaa, jos
se, josta sovimme, on teistä liian vähä. Yrjöllä on hyvä työkyky ja minä
--"
"Mitä siitä", keskeytti toinen. "Minä tarvitsen häntä maatyöhön."
"Mutta näettehän, että Yrjöllä on ihan erityinen taipumus koneihin.
Ajatelkaahan vain hänen keksintöänsä."
"Niin, ne koneet! Nehän ne juuri ovatkin. Työn säästöä muka! Meidän
orja-omaisuutemme arvon halventamista, sanon minä! Kyllä minä hänestä
keksinnöt karkoitan! Tuollaisen mustan koiran ei tarvitse ollenkaan
huolia sellaisista asioista!"
Yrjö, jonka ihon väri yhtä vähän oli ihan musta kuin Elisabetinkaan,
huumautui äänettömäksi tuosta tuomiosta. Hänen rinnassansa vain kuohui,
ja vaikea hänen oli pidättää tunteitansa ilmi puhkeamasta. Herra Wilson
näkyi huomaavan sen sisällisen taistelun ja nykäytti paljon
merkitsevästi päätään Yrjölle, ikään kuin sanoen, että hän kyllä aikoi
koettaa parastansa. Legreeltä se ei jäänyt huomaamatta ja hän sen tähden
vain sitä jyrkemmin päätti pitää kiinni uhristansa. Kuin ystävällinen
tehtaanisäntä luuli ensi kiukun jo lauhtuneen ja koetti taivuttaa tuota
sydämmetöntä, niin Legree tuskin viitsi kuullakaan ja lausui vain
kylmäkiskoisen neuvon, että Wilsonin ei pitänyt huolia asioista, jotka
eivät häneen koskeneet. Siten oli Yrjöltä kerrassaan kadonnut kaikki
toivo päästä tuskauttavasta tilastaan.
Toinen luku.
Pakosalla.
Jo samana päivänä läksi Legree Louisianiin ja hänen kanssansa Yrjö,
jonka siten täytyi lähteä mieleiseltä työpaikaltansa, pääsemättä
sanomaan edes jäähyväsiä omille rakkaillensakaan.
Kukapa ei käsitä Elisabetin tuskaa, kuin hän kuuli, mitä oli tapahtunut!
Hän ei alussa tahtonut ottaa vastaan mitään lohdutusta eikä tahtonut
sitä edes kuullakaan. Mutta synnynnäinen lempeys voitti pian
uhkamielisyyden ja katkeruuden ja surumielinen uneksiminen valtasi
hänet. Säälien näkivät hänen kumppaninsa hänen joutuvan sisällisen
kalvavan surun uhriksi.
Viisi kuukautta oli kulunut, viisi pitkää kuukautta, joita muiston tuska
katkeroitti. Oli ilta ja hämärän varjo levisi seudun yli. Elisabet
seisoi pihalla Shelbyn asuinkartanon edessä ja katseli hitaasti pois
vieriviä vaunuja, jotka veivät hänen emäntäänsä naapuriin vieraisille.
Hän oli taas hyvin suruissaan. Juuri, kuin hän oli syvimpiin
muisteluihin vaipuneena, heräsi hän äkisti siitä, että käsi hiljaa
laskeutui hänen olkapäällensä. Hän katsahti taaksensa ja huudahti yht'
aikaa hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Se oli Yrjö, juuri se, jota hänen ajatuksensa olivat tarkoittaneet.
"Sinäkö Yrjö! Onko mahdollista! Miten sinä minua säikytit, ja kuitenkin
miten onnellinen olen nyt taas!"
Hän lepäsi Yrjön sylissä. Viimein hän tointui ja vei hänet syrjässä
olevaan huoneesensa, istahti hänen eteensä ja katsoi häntä tutkivasti
silmiin.
"Oletko se sinä todellakin! Mutta kerropas nyt, mikä sinut toi niin
äkkiarvaamatta tänne; mitä on tapahtunut? Katsohan poikaasi," sanoi hän,
osoittaen Harryä, joka uteliaasti tuli esiin, "hän on surrut kuten
minäkin, ja nyt hän ilosta ei saa puhutuksi mitään. Katsohan, Yrjö, eikö
se ole kaunis poika?"
Yrjö kääntyi pois päin. Liikutuksesta kyyneltyivät hänen silmänsä. "O
rakkaani!" sanoi hän ahdistuksissaan, "jospa en olisi koskaan nähnyt
teitä!"
"Mitä nyt, Yrjö!" huudahti Elisabet hämmästyen. "Tuo muoto, mitä sillä
tarkoitat? O puhu, Yrjö, minkä tähden olet täällä?"
Yrjö tarttui hänen käsiinsä ja painoi suudelman hänen otsalleen.
"Vaimo parka," sanoi hän, "minun täytyy taaskin peljästyttää sinua.
Tiedä sitte, minä olen täällä herra Legreen tietämättä."
"Mitä," parahti vaimo, "oletko sinä --"
"Niinpä niin, minä olen pakosalla! Vainoojat ajavat minua takaa kuin
verikoirat; ja tätä ajoa on kestänyt jo kahdeksan päivää, mutta vielä
eivät he toki ole oikeilla jäljillä."
"Hyvä Jumala," vaikeroi Elisabet, "minä olen peloissani sinun
hengestäsi, Yrjö!"
"Minun hengestänikö? Siitä minä en pidä lukua, se päin vastoin on
minulle raskas taakka. Ainoastaan sinun ja lapsemme muisteleminen
pidättää minua elämääni lopettamasta!"
Elisabetille olivat kaikki nämä sanat kuin puukonpistoksia ja hän puhui
lempeästi:
"Minä tiedän, Yrjö, mitä sinä olet kärsinyt silloin, kuin herrasi niin
äkisti kutsui sinut pois tehtaasta, ja tiedän myöskin, miten kurja ja
tuskallinen elämäsi varmaan on ollut niin julman miehen orjana. Mutta
ajattelehan toki: hän on kuitenkin sinun isäntäsi."
"Minunko isäntäni? Kuka on hänet tehnyt minun isännäkseni, kuka on
hänelle antanut isännyysoikeuden minun ylitseni? Eikö minulla ole
ajatuksia ja tunteita niin kuin hänelläkin ja eikö minun vereni juokse
suonissa yhtä elävänä kuin hänenkin verensä? Enkö minä ole yhtä hyvin
ihminen kuin hänkin ja enkö minä ole oppinut itsestäni kaikkea sitä,
kuin hän muiden avulla on saanut päähänsä? Mitä oikeutta hänellä siis
voi olla pitää minua juhtana oikkujensa mukaan? Niitä töitä, kuin hän
minulle antoi, tekee mikä hevonen tai härkä hyvänsä ihan yhtä hyvin! Hän
on rääkännyt ja kiusannut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja mitä
vankemmin ja väsymättömämmin minä tein työtä, sitä enemmän hän tahtoi
teettää minulla. Minä viimein en sitä enää kauemmin kärsinyt vaan
karkasin. Ja vaikka se tyranni on niin usein ihan syyttä sanonut, että
minussa muka asuu perkele, niin nyt hän ehkä saattaa olla oikeassa! Hän
se on minuun sullonut sen, ja se perkele ehkä kohta näyttäytyy
sellaisella tavalla, joka ei suinkaan ole miellyttävä häntä!"
"Yrjö, Yrjö, sinä ihan peljästytät minua! Noin minä en ole koskaan
kuullut sinun puhuvan!"
"Minä olen liian paljon kärsinyt", sanoi Yrjö. "Mitä kaikkea minä
saattaisinkaan siitä kertoa, Elisabet! Esimerkiksi, tuskin on neljää
viikkoa, kuin nuori Legree, pahankurinen poika, kiusasi hevostani. Minä
olin juuri panemassa kiviä kärryihin ja sen tähden siivosti pyysin häntä
olemaan häiritsemättä minun työtäni. Mutta hän vain ärsytti hevostani
vielä enemmän. Minä pyysin uudestaan häntä olemaan siivolla, mutta hän
silloin alkoi suomia ruoskalla minua itseäni. Minä otin häntä kiinni
käsistä ja poika alkoi hurjasti potkia ja parkua niin kovasti, että isä
heti saapui luo kuin lentämällä. Raivoissaan työntäsi hän minut pois,
sidotti minut puuhun, leikkasi metsästä vitsoja, antoi ne pojalle ja
käski minua piiskaamaan niin kauan, kuin jaksoi. Ja niin tapahtuikin.
Toisen kerran tuli tuho pikku Bellolleni. Se uskollinen koira oli minun
ainoa lohdutukseni. Yöllä makasi se minun vieressäni ja päivällä oli
aina minun sivullani, ja se katseli minua viisailla silmillään, kuin
olisi se ihan selvään tiennyt, mitä minulta puuttui. Kerran minä heitin
sille muutamia luita, jotka olivat ulkona kyökin oven edessä.
Ahdistajani tuli heti ja alkoi pauhata ja kirota ja huutaa, että hän
toki ei ollut sellainen narri, että ryhtyisi omalla kustannuksellaan
elättämään neekerin koiraa. Ja hän käski minua sitomaan kiinni Bello
parkaa ja heittämään lammikkoon."
"Sitä sinä et arvatenkaan tehnyt, Yrjö?"
"En minä, vaan hän sen teki! Minulta oli sydän pakahtua säälistä, kuin
katselin, miten hän viskasi koiran veteen ja sitte heitteli sitä niin
kauan kivillä, että se hukkui. Ja minä itse sain vielä maistaa ruoskaa,
koska olin puolustanut kumppaniani. Olkoonpa tuo miten hyvänsä. Mutta
sen pyövelin pitää kokeman, että minä en pitkään aikaan kesy
ruoskakurista!"
Nuoren miehen silmissä leimahti niin salaperäinen tuli, että Elisabet
ehdottomasti vapisi.
"Älä jättäydy pahuuden valtaan, Yrjö! Luota Jumalaan ja tee rehellisesti
tehtäväsi, niin kyllä hän sinua auttaa."
"Sinä ajattelet sangen kristillisesti, Elisabet," vastasi pakolainen,
katkerasti hymyillen; "minä en voi. Minkä tähden kärsii Jumala sellaista
ilkeyttä?"
"Älä pilkkaa Jumalaa! Meidän täytyy luottaa häneen ja ottaa kaikki
kärsimykset vastaan tyytyväisesti. Se on Jumalan ijankaikkinen tahto, ja
hän yksin tietää, mikä on meille hyödyksi."
"Ah, minä tahtoisin, että minulla olisi sinun luottamuksesi! Mutta minä
en voi hillitä tunteitani! Ajattelehan vain, Elisabet, ehkäpä on meidän
lapsellemmekin samanlainen kohtalo tulossa, ehkä --"
"Voi, ole vaiti, Yrjö, ei se voi olla mahdollista, onhan meillä perin
hyvä isäntä."
"Se minun kyllä täytyy myöntää, mutta kukapa tietää edeltä päin, mitä
vast' edes tulee. Poika saatetaan myödä eikä kukaan vielä tiedä, mihin
tai kelle. Mitä hyötyä siitä on meille, että Harry on niin sievä ja
vilpas poika. Hänen etevyytensä on vain suurempi vaara hänelle, sillä se
enentää hänen arvoansa."
Kallion painoisina alkoivat nämä sanat rasittaa Elisabetin mieltä ja
herättivät hänessä synkkiä aavistuksia. Hän oli jonkun aikaa huomannut
vilkasta, salaperäistä seurustelua herra Shelbyn ja seudun pahamaineisen
orjainkauppiaan kesken, eikä se kauppias ollenkaan miellyttänyt
Elisabetia. Kauppiaan ystävällisyys Harryä kohtaan oli aina näyttänyt
hänestä epäilyttävältä. Mutta joka kerran oli hän tukeuttanut pelkonsa
ja salasi sen nytkin mieheltään, ollakseen kiihottamatta häntä vielä
enemmän. Yrjö yritti lähtemään.
"Ja nyt, Elisabet, rakas vaimoni, täytyy minun jättää sinut", sanoi hän
suruisesti. "Minä en ole täällä hetkeäkään turvassa."
"Menetkö sinä pois?" vaikeroi Elisabet "Mitähän tästä tulee! Kätkeydy
tänne, Yrjö, minä pidän kaikesta huolen, ei sinua täältä löydetä."
"Luuletko? Jo nyt erehdyt! Täällähän minun ensinnä arvataan olevan eikä
jätetä täältä tutkimatta mitään sopukkaa. Ei toden totta tämä paikka ole
mikään hyvä kätkö. Ja sinut minä vetäisin kanssani turmioon, sillä
karanneen orjan kätkijää kohtaa lain ankara kovuus!"
"Herran tähden, mihin sinä sitte lähdet?"
"Se olkoon minun huolenani, Elisabet. Minä en ole ihan odottamatta
saapunut tänne, vaan olen tavannut ihmisiä, joiden apuun saatan luottaa.
Ehkäpä minun onnistuu eheänä ja terveenä päästä Kanadaan. Se maa on
toivojeni tähti, ainoa, kuin minulle on jäänyt jäljelle. Sinulla on
hyväluontoinen isäntä, Elisabet, ja hän varmaankin suostuu myömään sinut
minulle. Niin, minä tahdon todella ostaa sinut ja lapsemme, Jumala minua
auttakoon!"
"Luottakaamme häneen!" todisti nuori vaimo. "Vaan entä jos --"
"Jos minä joudun kiinni, aioit sanoa. No, silloin he eivät ainakaan
elävänä saa minua viedyksi etelään. Mutta niin pitkällä ei toki vielä
olla. Rukoile minun puolestani, Elisabet, että kaikki hyvin kävisi;
ehkäpä hyvä Jumala sinun rukoustasi kuulee."
Hyvin liikutettuna otti Yrjö vaimoansa kädestä ja katsoi häntä hellästi
silmiin. He seisoivat hetkisen vaiti, Elisabet itkeä nyyhkien, Yrjö yhä
vielä koettaen pysyä lujana. Mutta kohtapa hänelläkin tunteet
purkautuivat kuumaksi kyynelvirraksi. Vielä yksi syleilys.
"Jumala sinua suojelkoon, Yrjö! -- Voi hyvin, Elisabet!"
Ovi sulkeutui miehen perästä ja hän katosi yön pimeään. Kauan katseli
Elisabet hänen jälkeensä.
Näkiköhän hän koskaan häntä jälleen?
Kolmas luku.
Uusia kauhuja.
Äidin silmä näkee yleensä hyvin tarkkaan ja pettyy ainoastaan harvoin.
Elisabet huolehti pojastaan syystä kyllä. Vilkas, kaunis ja
hyvälahjainen poika oli vetänyt puoleensa orjainkauppiaan Haleyn
huomion, ja se välinpitämätön, ainoastaan omaa voittoa etsivä mies
päätti heti saada hänet itselleen ostetuksi.
Ja siihen hänellä valitettavasti oli keinoja useampiakin.
Jo edellä olemme maininneet, että herra Shelby oli rahanpulassa eikä
enää tiennyt, miten selvitäkään veloistansa. Ja juuri tuolla Haleylla
oli enimmät saamiset, sillä hän oli kaikin tavoin koettanut hankkia
haltuunsa herra Shelbyn velkakirjoja. Tiesihän hän, mikä rikkaus tällä
maanomistajalla oli orjissaan ja minkä runsaan voiton ne tuottaisivat
hänelle (Haleylle) heti, kuin ne "kauppatavarana" joutuisivat hänen
käsiinsä.
Ensinnä kävi Haley velkamiestä tervehtimässä, selitteli hänelle, kuinka
paljo hän oli velkaa Haleylle ja miten välttämätöntä oli alkaa nyt
viimeinkin maksaa sitä takaisin. Kuitenkin hän samalla oli olevinaan
jalomielinen ja ilmoitti olevansa valmis rahan sijasta ottamaan
joitakuita orjia. Sillä ehdotuksellaan sai hän toistaiseksi aikaan
ainakin sen verran, että herra Shelbyllä alkoi horjua hänen entinen luja
päätöksensä olla antamatta yhtään ainoata orjaansa suorastaan
orjainkauppiaalle.
Ehdotustansa tehdessään oli Haley ajatellut paitse pikku Harryä
parastaan Tuomoa, ja vaikka hän tiesikin, että Tuomo oli herransa
luotettavin tuki, niin se ei suinkaan saanut häntä luopumaan
aikeistansa. Hän tiesi tarkimmasti Tuomon hyvät ominaisuudet ja
mietiskeli jo itsekseen, minkä verran tuosta kaupasta saattaisi voittaa.
Haley lyhyesti sanoen luotti herra Shelbyn luonteen heikkouteen ja
keskustelut hyvin selvään osoittivatkin, että hän ei ollut siinä
lainkaan pettynyt. Mitä imarrus ja houkuttelu eivät saaneet aikaan, sen
vaikutti uhkaus. Shelby kyllä muisti monestikin jo luvanneensa
uskolliselle neekerille vapauden, vaan mahdotonhan hänen oli antautua
vararikkoon tuollaisen "hullutuksen" tähden, kuten Haley sääliväisesti
sitä nimitti. Siispä sovittiin Tuomon kaupasta.
Tuomolla tuli ainoastaan osa velasta kuitatuksi. Nyt tuli pikku Harryn
vuoro. Onnettomuudeksi poikanen juuri silloin juoksi sisälle ja alkoi
siellä tavallisia lapsen leikkejänsä. Orjainkauppias katseli häntä
tarkkaan joka puolelta ja yhä enemmän mieltyi häneen. Hän tahtoi nyt
saada pojan haltuunsa mistä hinnasta hyvänsä.
Haley oli sielujen kauppias oikein todella; jo ammoin oli tuo
ihmisvihollinen ammatti kuolettanut hänessä kaikki jalommat tunteet. Sen
tähden oli myöskin turha vaiva herra Shelbyn kuvata hänelle, mitä
sanomatonta tuskaa äidille tuottaisi ero lapsestansa, ja vedota
vaimoonsa, joka oli mieltynyt pikku Harryyn niin, että piti häntä
melkein kuin omana lapsenaan ja joka sen myömisestä hyvin loukkautuisi.
Se ei ollenkaan vaikuttanut Haleyhin. Hän uhkasi kokonaan luopua kaupan
hieromisesta ja antaa velkakirjat oikeuden haltuun. Niinpä herra Shelby
viimein taipui antamaan tämän toisenkin uhrin. Kauppakirja
allekirjoitettiin, ja Tuomo ja Harry olivat orjainkauppiaan omina.
Seuraavana päivänä sanoi hän tulevansa ottamaan "tavaroitansa".
Herra Shelby nyt pelolla odotteli asiain selittelyä puolisollensa, koska
hän ei mitenkään voinut pitää salassa, mitä oli tapahtunut. Monen
kiertelemisen ja kaartelemisen jälkeen avasi hän heikkoutensa kuvan
vaimonsa silmäin eteen. Rouva Shelby kauhistui sanattomaksi.
Uskollinen Tuomo ja Elisabetin suloinen poika myötyinä! Rouva katsoi
sitä ensin huonosti onnistuneeksi leikinlaskuksi, mutta hirmuinen totuus
selvisi hänelle kokonaan, kuin puolisonsa vähitellen ilmasi hänelle
missä pulassa hän oli ja minkä syvyyden partaalle joutunut.
Rouva Shelby tarjosi heti kaikkia koristeitansa, jos vain kauppa siten
saataisiin puretuksi, mutta puolisonsa hänelle selitti, että
orjainkauppias ei siihen mitenkään suostuisi.
"Voi, että minun täytyy tätä kärsiä!" vaikeroi rouva tuskissaan.
"Minähän olen aina koettanut täyttää kristilliset velvollisuuteni näitä
orjaparkoja kohtaan, pitää huolta heidän sekä hengellisestä että
ruumiillisesta menestyksestään ja nyt --! Mitenkä sinä voit omantuntosi
edessä vastata, että riistät äidiltänsä pikku Harryn ja myöt
tilapäisessä rahapulassa niin luotettavan palvelijan kuin Tuomo on?"
"Minä olen siitä yhtä pahoillani kuin sinäkin," virkkoi herra Shelby,
"ja totisesti, jos minulla olisi ollut mitään muuta keinoa, niin tätä ei
olisi tapahtunut. Mutta sano itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä
olin kokonaan Haleyn käsissä. Hän uhkasi lain voimalla pakottaa meidät
myömään kaikki orjamme, jos en myönyt hänelle Tuomoa ja Harryä."
"Ja sinä tietysti möit heidät", vastasi rouva Shelby katkerasti. "Voi
orjuuden kirousta! Yksin kunnon ihmisetkin se kovettaa ja tekee
kuuroiksi, niin että he eivät tajua ijankaikkista totuutta, että
ihmissielu on enemmän arvoinen kuin kaikki maan kulta! Enpä olisi
uskonut, että minun itseni täytyy nähdä, miten äidin sylistä hänen oma
lapsensa riistetään!"
"Sitä sinun ei tarvitsekaan, rakas Emilie. Minä aion huomisaamuna
aikaisin lähteä ratsastelemaan jo ennen Haleyn tuloa; saatathan sinä
lähteä minun kanssani. Emme huoli jäädä kärsimään sitä tuskaa."
"Ei, ei," vastusti rouva Shelby jyrkästi. "Jos sinä et jaksa katsella
heikkoutesi seurauksia, niin teen minä sen sinun puolestasi. Rehellinen
kelpo Tuomo tarvitsee lohdutusta surussaan ja Elisabet, niin -- voi,
minä en tosiaankaan tiedä, mitä hänelle teen. Jumala olkoon hänelle
armollinen!"
Molemmat peljästyivät juuri silloin yht' aikaa. Äsken oli kuulunut
astuntaa ovea kohti ja nyt sen takana kuului raskas kaatuminen.
"Mitä se oli?" kysyi herra Shelby kuunnellen.
Rouva Shelby oli jo rientänyt ovelle ja avasi sen, vaan astui
peljästyksestä takaperin, sillä Elisabet makasi maassa kuin kuolleena
hänen edessänsä.
"Hirmuista ilmoitusta ei nyt enää tarvita," kuiskasi rouva Shelby,
"vaimo parka näkyy jo tietävän kaikki!" Yhdessä kantoivat he
tainnottoman vaimon huoneesen, sitte herra Shelby meni pois. Tämä heikko
mies ei sietänyt nähdä onnettomuutta ja tuskaa.
Elisabet tointui vähitellen. Hän muisti heti, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja kertoi vapisevalla äänellä kaikki rouva Shelbylle. Hän
oli ollut tulemassa emäntänsä luo jollekin asialle; saavuttuaan oven taa
kuuli hän mainittavan itseään ja Harryä. Hän pysähtyi ja kuuli sitte
joka sanan tuosta keskustelusta.
Rouva Shelby ei paljoa puhunut. On sellainenkin sieluntila, jossa ei
mikään lohdutus osu kohti ahdistettuun sydämmeen. Elisabet horjuen astui
takaisin huoneesensa ja siellä joutui hän taas tunteittensa valtaan.
Monen moni entisyyden muisto sukelsi esiin. Tuossa ikkunan edessä oli
hän niin monesti istunut ja neuloen hyräillyt laulua sill'aikaa, kuin
Yrjö, poikanen käsivarsilla, käveli huoneessa; tuolla piirongin
laatikossa olivat pikku Harryn joululahjat ja etäämpänä sivulla makasi
vuoteellaan nukuksissa poikanen itse, käsivarret pyörevinä, ruususuu
vähän auki ja viattomat kasvot hymyilevinä, ympärillä joitakuita
hiuskiharoita.
"Lapsi parka!" sanoi hän, kumartuen Harrynsä vuoteen ylitse. "Sinut on
myöty, tahdotaan erottaa sinut äidistäsi, kuten sinut jo isästäsi
erotettiin. Mutta Jumala auttaa minua sinua pelastamaan."
Hänen järkevyytensä oli jälleen palannut ja lujaa päättäväisyyttä näkyi
hänen kasvoistansa. Täytyi saada Harry pois, miten hyvänsä pois! Hän
istahti pöydän viereen, otti kynän ja paperia ja kirjoitti
vitkastelematta:
"Rakas emäntäni! uskollinen rouva Shelby! Älkää katsoko minua
kiittämättömäksi älkääkä pitäkö minua kunnottomana, kun lastani
pelastaakseni ryhdyn luvattomiin keinoihin. Kuin te luette näitä rivejä,
olen minä jo poistunut kodistani ja teidän talostanne, jossa olen saanut
nauttia niin suurta onnea ja hyvyyttä. Te ette moiti minua siitä. Minä
en voi olla näin tekemättä. Jumala siunatkoon teitä ja palkitkoon teille
kaiken hyvyytenne ja lempeytenne! Elisabet."
Hän käänteli paperin kokoon ja kirjoitti osoitteen. Sitte hän otti
Harryn tarpeellisimmat vaatteet ja sitoi ne vyöllensä. Hänen pannessaan
huivia hartioillensa ja hattua, päähänsä heräsi pienokainen.
"Menetkö sinä pois, äiti?" kysyi hän uteliaasti.
"St, älä puhu niin kovaan, Harry", kielsi Elisabet. "Ei kukaan saa
kuulla hiiskaustakaan. On tullut paha mies ja hän tahtoo viedä kanssansa
pikku Harryn ja pistää pimeään komeroon! Mutta äiti ei sitä tahdo, vaan
pukee pian sinulle ylle ja juoksee pois, että se ilkeä mies ei saa
varastaa sinua."
Tuota pikaa oli Harry vaatteissa. Sitte hän vielä kääri hänet lämpöisen
huiviin ja yön pimeyteen syöksyivät he.
Syrjässä talon takapihan laidassa oli Tuomon tupa. Sinne riensi Elisabet
ensinnä. Tuomo ei vielä nukkunut. Hän oli juuri tänä iltana pitänyt
tavattoman pitkän kotihartaus-hetken, ikään kuin ammentaakseen oikein
paljon lohdutusta murheen ajaksi, joka hänen tietämättänsä jo seisoi
juuri hänenkin ovensa edessä. Ensimmäisestä hiljaisesta kolkutuksesta
hypähti hän ylös ja avasi.
Tuomo vähän kummasteli Elisabetin myöhäistä tuloa ja myöskin täti Kloe,
noustuansa makuulta ja tultuansa tervehtimään, lausui kummastuksensa.
Muutamat sanat riittivät ilmaisemaan, miten asiat olivat.
"Minä tulen sanomaan teille jäähyväsiä", sanoi Elisabet. "Minun poikani
on myöty ja minun täytyy joutua pois nyt, kuin vielä on aikaa."
Tuomo ja Kloe seisoivat kuin kivettyneinä.
"Ja vielä enempikin", jatkoi Elisabet. "Ja sanonpa heti suoraan.
Tuomokin on vaarassa! Hän on kuten Harry tästä päivästä alkaen
orjainkauppiaan Haleyn oma. Huomenna tulee hän noutamaan saalistansa."
Tuomo ei puhunut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan. Viimein,
katsahtaessaan silmiin, värähti hän ja vaipui kuin menehtynyt vanhaan
nojatuoliin. Se oli äkillisen mielenliikutuksen ensimmäinen,
luonnollinen vaikutus. Kuitenkin hän kristityn tavalla pysyi nöyränä ja
Jumalaan luottavaisena, ja kuin vaimonsa ja Elisabet kehoittivat häntä
samoin pakenemaan, vastusti hän lujasti ja jyrkästi sitä ehdotusta.
"Ei, sitä minä en koskaan tee", sanoi hän. "Herrani on tähän asti vielä
aina tavannut minut sieltä, jossa minun piti olemankin, ja niin hän
nytkin tapaa. Jumala antakoon minulle voimaa olla kestäväinen ja
kärsivällinen tässä koetuksessa. Elisabetin kohta on ihan toinen, hänen
kyllä tulee katsoa, mitenkä saisi lapsi parkansa..."
Lausuessaan "lapsi"-sanaa vavahti hän taas ja hänen katseensa arasti
kääntyi hänen omaan nukkuvaan poikaansa. "Jumala suojelkoon teitä
kaikkia ja olkoon teille armollinen!" kuultiin hänen supisevan.
Kaikki kehoittelemiset ja pyytelemiset olivat turhaa vaivaa, Tuomo pysyi
päätöksessään. Mutta hän antoi vielä Elisabetille monta hyvää neuvoa
tiestä, mitä polkuja hänen tuli kulkea, päästäkseen jo huomispäivän
kuluessa naapurivaltioon Ohioon ja sieltä, sittemmin edelleen
puolisoansa etsimään.
Elisabet riensi pois, että Kloen sanomaton suru häneltä ei riistäisi
viimeisiä, Harryn tähden niin välttämättömiä voimia.
* * * * *
Rouva Shelby heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Eilispäivän
tapahtumat olivat kuin vuori painaneet häntä.
"Missähän Elisabet viipyy?" sanoi hän itsekseen, soitettuansa jo monta
kertaa. Neekeripoika Andy sattui nyt tulemaan juuri paraiksi.
"Andy, menepäs heti sanomaan Elisabetille, että minä tahdon puhella
hänen kanssansa. -- Vaimo parka!" lausui hän sitte itsekseen.
"Mitenkähän lienee hänkin yönsä viettänyt!"
Andy palasi hyvin pian ja hänen jäljestään herra Shelby, jonka oli
kunniantuntonsa pidättänyt kotona.
"No?" kysyi rouva Shelby.
"Ei siellä ole Liisiä, mutta hänen huoneessaan ovat kaikki huiskin
haiskin ja piirongin laatikot auki."
"Kummallista -- eihän toki...? Olisikohan lapsineen karannut?" puhui
herra Shelby hätäisesti. "Siitäpä voisi aika pulma syntyä! Haley on jo
muutenkin kyllin epäluuloinen, ja kuin hän nyt kuulee Elisabetin olevan
poissa, niin hän varmaankin ajattelee minun edistäneen hänen pakoansa."
Rouva Shelby oli itsekseen hyvillänsä, kuin ajatteli, että Elisabetin
saattaisi onnistua viedä lapsensa pois Haleyn käsistä. Kohta sitte
tuotiin hänelle Elisabetin kirje, joka vahvisti arvelut, että hän oli
paennut.
Tämä sanoma levisi orjain kesken kuin kulovalkea. Kaikki iloitsivat
pakolaisen rohkeasta päättäväisyydestä ja ainoastaan herra Shelbyn
läsnäolo esti heitä julki riemuitsemasta. Tuomossa ei näkynyt mitään
muutosta. Levollisesti teki hän tavallisia tehtäviänsä, ja yhtä vähän
hän kuin Kloekaan sanoilla tai edes silmäyksilläkään ilmasi, mitä tiesi.
Haley tuli tapansa mukaan noutamaan molempia uhrejansa. Sanoma, että
Elisabet oli paennut Harryn kanssa, saattoi hänet melkein raivoon. Hän
syytti herra Shelbyä ja käytti niin loukkaavia sanoja, että ankara riita
alkoi miesten kesken. Rouva Shelby viimein sai heidät sovitetuksi ja
Haley ryhtyi takaa-ajamis-toimiin. Talon emäntä sai kuitenkin
taivutetuksi hänet vielä jäämään aamiaiselle ja siten emäntä sai aikaa
puhella orjain kanssa, joiden piti seurata Haleyta. Hän kielsi heitä
liian kiireesti takaa ajamasta ja varsinkin kehoitti kulkemaan uutta
tietä, joka oli verraten hankalampi. Orjat lupasivat tehdä, mitä suinkin
voivat ja tekivät sitä omasta halustaankin. Eräs heistä näet meni muka
vaalimaan Haleyn hevosta ja salaa työnsi sille muutamia pähkinöitä
satulan alle. Sen piti jotakin vaikuttaa. Ja oikein, kuin Haley viimein
vähän päihtyneenä yritti nousemaan ratsullensa selkään, hepo tunsi
pähkinän kulmista kovaa kipua, potki, nousi pystyyn ja teki sellaisia
hyppäyksiä, että ratsastaja horjahti ja ennen ensimmäisen minuutin
loppua makasi maassa vaikeroiden. Hepo heti, kuin tunsi olevansa vapaa
taakastaan, laukkasi pois pihasta ja katosi läheiseen metsään. Ratsun
etsiminen ja takaisin tuominen vei taas melkoisen ajan ja kuin hepo
viimein oli valmiina, oli jo päiväkin ohi puolesta. Nyt ei Haley
mitenkään voinut olla jäämättä päivälliselle, ja rouva Shelby kumosi
hänen arvelunsa, että Elisabet pääsee liian paljon edelle niin
taitavasti, että Haley, joka muutenkaan ei koskaan ollut haluton hyville
ruuille, viimein suostuikin jäämään.
Taas kului joitakuita hetkiä ja kuin Haley juomista hyvin iloisena
orjinensa läksi pihasta, löi kello läheisessä kirkontornissa kolme.
Neljän luku.
Ihmisriistan ajo.
Vaikea on kuvata tunteita, jotka liikkuivat Elisabetin mielessä silloin,
kuin hän, poikanen käsivarrellansa, läksi Tuomon tuvasta rientämään
kohti avaraa, tietämätöntä etäisyyttä. Hänhän siten tuli temmatuksi pois
oloista, joihin hän oli mieltynyt, sekä ystävällisten, osaaottavaisten,
hyväntahtoisten ihmisten parista. Tuskallisimman välttämättömyyden pakko
ajoi häntä pois, vieläpä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei
ollut mitään tietoa puolisonsa kohtalosta. Lisänä oli vielä ankara
ruumiillinen ponnistus ja ainainen takaa-ajajain pelko. Se kaikki
yhdessä vaikutti, että hän oli menehtyä toivottomuuden tuskaan. Vaan hän
silloin katsahti suloiseen poikaansa, joka maatessaan ei tiennyt mitään
noista kauhuista, ja siten rohkeus ja horjumattomuus jälleen pääsivät
voitolle äidin mielessä. Nopeammin riensi hän edelleen pitkin jäätynyttä
tietä, joka hänen jalkainsa alla narisi, metsäin keskitse, joista tuuli
lennättelee kuivia lehtiä. Monesti tuntui hänestä, kuin vainoojain äänet
kuuluisivat takana, mutta se olikin vain hänen oman kiihtyneen
mielikuvituksensa herättämää kaikua.
Päivän koittaessa oli kotipaikka jo kaukana jäljellä ja Elisabet pian
saapui suurelle valtatielle, joka pitkin Ohio-jokea vei Cincinnatiin ja
muihin kaupunkeihin.
Silloin täytyi Elisabetin hiljentää astuntaansa, jos tahtoi olla
herättämättä epäluuloa. Hän myöskin laski nyt poikasensa maahan, talutti
häntä kädestä ja antoi hänelle vähäisistä ruokavaroista, joita hän
varovaisuudessaan oli mukaan ottanut. Koska Elisabet oli siistissä
puvussa ja hänen kasvojensa väri, kuten sanottu, oli jotenkin
samankaltainen kuin kaukaasialaisella rodulla, niin oli hyvin luultava,
että häntä ja hänen lastaan ei kukaan osannut aavistaa orjiksi.
Arvelematta hän sen tähden astui tien varrella olevaan ravintolaan ja
pyysi syötävää. Sillä neljäkolmatta tuntia oli siitä kulunut, kuin hän
viimeksi oli syönyt, ja luonto vaati nyt kaksin verroin velkaansa
takaisin.
Levättyään jonkun aikaa ja sammutettuaan nälkänsä läksi hän taas
edelleen ja saapui myöhään iltapäivällä erääseen Ohion kylään. Ensinnä
hän katsahti joen rantaan, olisiko mahdollista päästä ylitse. Sillä
vasta toisella puolella saattoi hän tuntea olevansa turvassa. Mutta joki
oli hyvin tulvillaan ja melkein täynnä jäälauttoja, jotka alla pauhaavan
virran painosta sysivät ja jyskyttivät toinen toistaan. Ei lähellä eikä
kaukana näkynyt lauttaa eikä lauttamiehiä.
Elisabet katsella tuijotti jokeen ja pelastuksen toivo näytti kokonaan
kadonneen. Hänhän tiesi miten helppo Haleyn oli löytää hänen jälkensä,
varsinkin kuin hänellä oli vainukoiria. Tietysti hän ratsasti; niinpä
hänelle riitti vähäinen osa siitä ajasta, kuin Elisabet oli tarvinnut.
Täytyi tapahtua jotakin. Elisabet tiedusteli kaikkialta ylipääsön
tilaisuutta, vaan turhaan. Kerran hän kyllä kuuli jonkun aikovan viedä
muutamia tyhjiä tynnyriä ylitse, mutta tietämätöntä oli siinäkin,
ryhtyikö hän siihen tänään vaiko huomenna vai tokko ollenkaan jäiden
kulun vaarallisena aikana.
Tällä välin kului hetki toisensa perästä, pakolaisen keksimättä mitään
pelastuskeinoa. Jo lähestyi ilta ja Elisabet aikoi lähteä jatkamaan
rasittavaa ja nyt melkein toivotonta pakoansa pitkin joen rantaa.
Silloin yht' äkkiä kuului jotenkin etäältä huutoa ja ruoskan läjäyksiä.
Hän katsahti taaksensa ja sanomaton kauhu pani hänen jäsenensä
vapisemaan. Haley se siellä tulla lennätti täyttä laukkaa ratsastaen,
kolme orjaa seurassaan.
Orjainkauppias oli ensinnä antanut itseään viekasten apulaistensa
eksyttää lähtemään väärälle tielle. Vaan eipä hänellä nyt ollut ensi
kerta elämässään harjoittaa takaa-ajotaitoansa, ja jonkinlainen vaisto
ohjasi hänet tälläkin kertaa oikealle tielle. Kohta hän oli oikeilla
jäljillä ja silloin laski ratsut laukkaamaan niin, että kipinät
kavioista säihkyivät. Täyttä laukkaa laski hän ylä- ja alamäet. Juuri
sinä hetkenä, kuin Elisabet katsahti taaksensa ja huomasi vainoojansa,
näki myöskin Haley hänet. Raivoissaan pieksi hän ratsuansa ja
saapastensa kantapäillä niin kovin painoi sen sivuja, että se kuuluvasti
huohotti, vaan samalla syöksyi eteen päin kuin nuoli.
"Odotahan, kyyhkyseni!" pilkkasi Haley. "Vielä vähä kärsivällisyyttä,
niin oletpa kiinni! Ja sitte saat maksaa minulle tämän ratsastuksen
kymmenkertaisesti."
Elisabetin ja hänen vainoojansa välimatka nähtävästi väheni, parissa
silmänräpäyksessä täytyi pakolaisen joutua kiinni. Haleyn riemuhuuto
kaikui jo onnettomuutta uhaten hänelle korviin. Silloin hän kokosi
kaiken toimikykynsä rohkeaan päätökseen. Hän tahtoi ennemmin antautua
luonnon voimain valtaan, ennemmin rohkeasti uhoitella hirmuista kuoleman
vaaraa kuin antaa lastansa alttiiksi tuolle ihmishirviölle.
Puristaen lujemmasti käsivarrellaan Harryä, joka tuskaisesti katsoi taa
päin, ja kuiskaamalla käskien häntä pysymään alallaan, juoksi hän
vitkastelematta joen rantaan. Hyppäys vain, niin hän seisoi lähimmällä
jäälautalla, joka hänen allaan halkeili, vaikka hän ei sitä huomannut.
Toinen, kolmas, neljäs hyppäys, ja Elisabet oli keskellä ryskävää
jääjoukkoa, joka ikään kuin suojellen ympäröitsi häntä. Ikään kuin
näkymätön voima ohjasi hänen askeliansa ja käski luonnonvoimia
kunnioittamaan äidin sydämmen tunteita. Elisabet itse tuskin tajusi,
mitä teki, ja yksin tuo kovasydämminen, tunnoton Haleykin oli hypännyt
maahan ratsunsa seljästä ja katsella ällisteli hänen jälkeensä,
muistamatta itseään ja asioitaan. Iltahämärässä liihoitteli Elisabet
kuin keveä varjo pauhaavien aaltojen ylitse, ja muutamassa minuutissa
saapui toiselle pelastavalle rannalle ja siis toistaiseksi pääsi
turvaan.
Viides luku.
Tuomon poisvienti ynnä muuta.
Kuin Haley näki saaliinsa niin odottamattomalla tavalla pois pujahtavan,
muuttui hänen hämmästyksensä tuota pikaa vihan vimmaksi. Hän kiroili
kauheasti ja näytti olevan hyvin halukas käymään käsiksi orjiin, jotka
häntä olivat seuranneet.
Hänen kiukkunsa ei sentään kestänyt kauan, hän lohdutteli mieltään sillä
ajatuksella, että hänellä kyllä oli keinoja löytää Elisabet Ohiosta ja
toimittaa kiinni. Kovasta ratsastuksesta väsyneenä läksi hän lähimpään
ravintolaan lepäämään ja itsekseen neuvottelemaan, mitkä toimenpiteet
olisivat paraat pakolaisen kiinni saamiseksi.
Haleylla näkyi olevan onnea. Juuri oli vierashuoneesen tullut kaksi
miestä, jotka olivat yleensä tunnetut taitaviksi ja kokeneiksi orjain
ajajiksi: Sampson Loker ja Rikard Marks. Ne olivat juuri sopivat miehet
Haleylle. Hän tunsi heidät jo ennestään ja saattoi varmaan luottaa
heidän apuunsa. Siispä hän vei heidät syrjään pöydän luo, tilasi punssia
ja esitti lasien kilistessä asiansa. Loker ja Marks olivat heti valmiit
ja neuvottelivat sinne tänne, ja kuin Haley heille lupasi viisikymmentä
dollaria kiinniotto-palkkaa, silloin he vannoivat tuovansa Elisabetin
poikineen ennen, kuin päivä ehti kolmasti uudistua. Siten oli se
välipuhe sovittuna.
* * * * *
Kuin helmikuun aurinko seuraavana aamuna sameasti katsahti Tuomon
asunnon jäisistä ikkunoista sisään, näki se jo Tuomon ja hänen vaimonsa
Kloenkin olevan liikkeellä. Kloe silitteli pestyjä vaatteita ja teki
sitä niin innokkaasti, kuin olisi ollut tulinen kiire; vaan hän todella
tahtoi ainoastaan työllä tukeuttaa sisällistä tuskaansa ja haihduttaa
surullisia ajatuksiaan. Olihan nyt juuri tulemassa eron hetki.
Tuomo työskenteli ihan toista. Hän luki pyhää raamattua ja etsi
voimakkaimpia paikkoja, valmistautuakseen kovaan kohtaloonsa, johon
hänen nyt tuli antautua. Koetus oli kuitenkin melkein liian kova. Ilolla
hän olisi antanut elämänsä tähänastisen herransa edestä, ja napisematta
kärsinyt tylyintäkin kohtelua, jos hän vain olisi saanut pysyä
omaistensa luona. Mutta nyt ei enää käynyt sitä muuttaa, täytyi
tyhjentää kärsimyksen kalkki.
Niin käy, kuin tahdot, Jumala,
Hyv' on sun tahtos ijan;
Ken pysyvä on uskossa,
Hän apusi saa pian!
Meit' pelasti sun Poikasi,
Siis tyköäs et heitä;
Kun turvaamme ja huudamme,
Et hyljää, Herra, meitä.
Tämän värsyn luki Tuomo virsikirjastaan hartaalla mielellä. Sitenpä hän
myöskin kykeni lohduttamaan ja rauhoittamaan vaimoansa, joka välistä
vaikeroi ihan ääneensä. Kohta sitte tuli rouva Shelby. Hänen kalpeista
kasvoistaan näkyi surua ja sääliä.
"Minä tulen ottamaan sinulta jäähyväsiä, Tuomo", alkoi hän kyynelsilmin
puhua. "Rakas Tuomo, minä paha kyllä en voi tehdä sinulle muuta kuin
lohduttaa, sillä tiedäthän, että jokainen rahapenni sinulta otettaisiin
kuitenkin pois. Mutta tässä perheesi ja Jumalan edessä lupaan minä ostaa
sinut vapaaksi niin pian, kuin saan säästetyksi kokoon sellaisen summan.
Siihen asti luota Jumalaan."
Rouva Shelby vaipui tuolille, Tuomo ja Kloe itkien suutelivat hänen
kättänsä. Juuri silloin temmattiin ovi äkisti auki ja Haley näkyi sen
takaa. Eilisen turhan takaa-ajonsa ja makaamattomuuden tähden viime yönä
hyvin huonolla tuulella ollen hän tuskin piti lukua rouva Shelbyn
läsnäolosta ja tiuskasi äkäisesti Tuomolle:
"Joudu! Laittaudu pian valmiiksi, neekerikoira!"
Nöyrästi ja vastustamatta nousi Tuomo, nosti arkkunsa olkapäälleen ja
astui ulos häkkikärryjen luo, jotka orjainkauppias oli valmiiksi
toimittanut. Kloe seurasi häntä itkevien lasten kanssa. Tuomo otti
liikuttavat jäähyväset rakkailtansa ja samoin kaikilta muilta orjilta ja
nousi kärryihin. Haley yritti panemaan hänelle raskaita jalkarautoja,
jotka myöskin olivat valmiina kärryissä.
Se suututti kaikkia läsnäolijoita.
"Jättäkää tuo, herra Haley!" huusi myöskin rouva Shelby kiivaasti
ikkunasta. Saatatte olla huoletta, sellaisia pitimiä ei Tuomolle
tarvita."
"Lorua!" vastasi Haley pudistaen epäilevästi päätänsä. "Samaahan te
olette vakuuttaneet siitäkin orjastanne, joka nyt on missä lieneekään.
En minä enää pane enempää alttiiksi niiden viiden sadan dollarin
lisäksi, jotka jo olen täällä menettänyt."
Hän löi hevosiansa ja kärryt vierivät pois.
Hyvin pahoitti Tuomon mieltä, että hän ei saanut sanoa jäähyväsiä
nuorelle Edvard Shelbylle, joka Tuomon lähtiessä juuri oli naapurissa.
Se nuorukainen oli tätä uskollista neekeriä kunnioittanut kuin isää ja
omistanut hänen kristillisen mielensä. Kuin hän kotiin palattuaan kuuli
Tuomon lähdön, nousi hän heti ratsun selkään ja todella, pian
saavuttikin orjakärryt. Haleylla ei ollut mitään sitä vastaan, että
Edvard vähän puheli jäähyväsiksi vanhan ystävänsä Tuomon kanssa sill'
aikaa, kuin hän itse nautti virvoituksia.
Liikuttava oli Edvardin ja Tuomon ero. Edvard uudisti vakuutuksen, että
Tuomo pian ostetaan vapaaksi, ja ripusti hänelle vähäiseksi muistoksi
kaulaan reikälaitaisen hopeadollarin, kannettavaksi nauhassa piilossa,
että Haleyn himokkaat silmät eivät sitä huomaisi. Sitte vierivät kärryt
edelleen.
Haley ja Tuomo istuivat pitkän aikaa vaiti vierekkäin omituisina
toistensa vastakohtina. Tuomo mietiskeli eräitä raamatunlauseita,
varsinkin sitä, jossa sanotaan: "Ei meillä ole täällä pysyväistä
kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme." Haley mietiskeli mitenkä hyvästä
hinnasta saisi orjansa myödyksi, jos ensin saisi hänet hyvään
markkinapaikkaan; Tuomo oli hengessään kohonnut yli kaikkein maallisten,
Haley riippui koko sydämmestään kiinni maassa; Tuomon koko olemus oli
kristillistä nöyryyttä, Haley oli ilmeinen ylpeys ja itserakkaus.
Orjainkauppias oli jättänyt ohjat kumppanilleen ja otti nyt esiin
muutamia sanomalehtiä lukeakseen virallisia ilmoituksia. Hänellä kun ei
ollut mitään sivistystä eikä juuri minkäänlaisia tietoja, oli hänen
jotenkin vaikea tulla toimeen lukemisessa, niin että hänen täytyi ensin
itsekseen supista puoliääneen sanat ennen, kuin niitä ymmärsi. Häntä
viehättivät ainoastaan ne ilmoitukset, jotka koskivat orjia; sen tähden
hän luki heti ensi sivulta nämä suurilla kirjaimilla painetut
ilmoitukset:
"*Karanneita orjia (Kentuckyssä).*
Barnesilta neekeripoika Jim -- elävänä tai kuolleena tuonnista 100
dollaria. Edvardsilta miesorja Dick ja naisorja Lucie -- 200 dollarin
palkinto; samoin naisorja Polly kahden lapsen kanssa -- 200 dollarin
palkinto.
Shelbyltä naisorja Elisabet yhden lapsen kanssa. (Jo ajetaan takaa.)" ja
edelleen:
"*Laillinen orjain myynti.*
Oikeuden määräyksestä julkisesti myydään huutokaupalla tiistaina 20
päivänä helmikuuta Williamstownissa Kentuckyn valtiossa seuraavat
neekerit:
Hagar, 60 vuoden ikäinen.
John, 30 " "
Ben, 21 " "
Saul, 25 " "
Albert, 14 " "
Myönti tapahtuu Blutchfordin tilan perillisten pyynnöstä.
Toimitusmiehet
Samuel Morris ja Thomas Flint."
Tätä toista kuulutusta tavaili Haley jotenkin kauan.
"Siinäpä olisi jotakin minulle", puheli hän hiljaa ja kääntyi sitte
Tuomon puoleen, koska ei ollut muita joille olisi voinut ajatuksensa
ilmoittaa. "Kuule Tuomo," sanoi hän, "sinua yksin ei kannata viedä
etelään. Minun pitää ostaa vielä muita lisäksi. Me ajamme nyt suoraa
päätä Williamstowniin, jossa minä saan olla orjain huutokaupassa ja
toimitan sinut siksi aikaa sikäläiseen orjainvankilaan."
Tuomo levollisesti kuunteli tuota loukkaavaa ilmoitusta ja astui jo
samana iltana Williamstownissa vankeuteen.
Seuraavana päivänä aamupuolella kokoutui paljo orjainkauppiaita ja muita
ostajia huutokauppapaikalle ja myötäväksi määrätyt orjat tarkasteltiin
yksitellen.
Vaimo, jolla ilmoituksessa oli nimi Hagar, oli oikea neekeri sekä
väriltään että kasvultaan. Hän oli ehkä kuudenkymmenen vuoden ijässä,
mutta näytti paljon vanhemmalta, kun näet oli kovassa työssä
heikontunut. Hän oli puolisokea ja leinistä vähän koukistunut. Juuri
hänen vieressään oli hänen nuorin poikansa Albert, vilkkaan näköinen
poika, koko lapsiparvesta ainoa, kuin hänelle oli jäänyt jäljelle. Mutta
hänestä äiti näkyi iloitsevan ja ainoana huolena oli äidillä nyt, että
heidät myötäisiin samalle herralle. Hyvän näköinen, vanha herra ostajien
joukosta oli hänelle myöskin jo antanut hyvää toivoa.