Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli
sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen
jälkeen parantunut parantumistaan.
"Vesa" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren
paras ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä
hän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi "Vesan" jättänyt.
Se oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen
kantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi
kuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata
kuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin
harvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus
sai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta,
Suomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.
Tällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta
kiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian
kevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä
eduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä
silloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi
täytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren
iloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei
koskaan -- eikä hänen isänsäkään.
Viinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa
luovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui
ahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.
"Vesaa" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen
isänsä rakentama.
Oltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin
"Vesallakin" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä.
Oli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää
voivat näyttää samannäköisiltä! "Vesan" nenähän taipui sisäänpäin ja
Juuson oli suora. -- Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä
väliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa.
Molemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa
kertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan
vihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi,
jäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja
vasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin
jaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan
mereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.
Toista oli "Vesan".
Sen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.
Se katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi
uhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin
ja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä
ja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen
hyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin,
että Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut
päin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.
Kajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja
miettimään.
Mikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.
Juuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian
kova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista
mieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle
annettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet.
Hänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse
olikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä,
tarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän
liiasta kulusta.
Mikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä
saadaan oikea myrsky ja huono yö.
Voi olla niin.
Mutta voi se olla muutenkin.
Jos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.
Kajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa,
oli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille
Suomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky
alkaisi.
Jos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.
Lähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja
sumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.
Jos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia
takaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä
mereen makaamaan piissä.
Juuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin
päälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.
-- No?, kysyi Mikko.
-- Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa
niinkuin pitääkin.
-- Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.
-- Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin
pohjarieviin.
-- Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi
näinkin.
-- Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.
-- Niin -- saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.
-- Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.
Jere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja
sai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: "No --
mikäs on hätänä?!"
-- Ei mitään -- tule ylös niin pienennetään purjeita.
-- Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.
-- No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!
Kun Juuso käytti sanaa "vikkelään", merkitsi se, että on tosi
kysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso
kaikkein vähimmin.
Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.
Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja,
Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni
puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran,
että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin
toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa
aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa
minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä
jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä
entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.
-- Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. -- Kylläpäs osasi lykätä
äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.
-- No -- olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko,
sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. -- Äkkiä se
lisäsi tuulta tosiaankin.
-- Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös
tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.
-- Varoitus! -- Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.
-- Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut
ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna
miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla
-- pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan
hereille." He he he!
-- Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!
-- Tyttöajatuksista tai muista -- itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan
sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan
lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja
yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.
-- Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen
tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.
Juuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.
-- Perämies ensin.
Mikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.
-- Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. -- Liikaa hätäilyä
tämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli
helpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse,
joka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän
oli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin -- kun häntä
saituudesta syytettiin -- otti hän rommipullon ja olisi ottanut
vieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.
-- Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen
kannelle noustuaan.
-- Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.
-- No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta -- tai vielä
parempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa -- saadaan
ylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan
puolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona
otetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja
lauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.
-- Niin no -- jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se
niinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä
sitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.
-- Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin
kerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta
kuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi
sille, että "Alapas laputtaa Memeliä kohti!" ja ihme olisi, ellei
sitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat
miehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja
sanoisivat: "Mars kotiisi lauantaisaunaan!" ja niin tapahtuisi. Olisi
se mukavaa!
-- Olisihan se -- puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen
ivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa
Juuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. --
Sinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon
mukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit
Santraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. --
So so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! -- Santra on hyvä tyttö ja
ihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. -- Vanhemmat köyhtyneet
-- sehän ei ole Santran syy. -- Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle
mitäkin on sallittu.
-- Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?
-- Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän
sen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään,
että sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin
humalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt -- älä luulekaan -- ja
ranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin
mitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja
odottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja
Santra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös.
Niin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!
-- Mitäs tämä sinuun kuuluu!
-- Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan
teillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se
on tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!
-- Lopeta jo, vähämielinen!
-- Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. -- Mutta sen minä vielä
sanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä
uudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin
sanottavaa, eikä vain sinulla!
-- Santran asioissa?!
-- Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!
-- Missä helvetin Santran asioissa?!, -- huusi Juuso ja katseli Jereä
vihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.
-- Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä,
niin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen
ihminen mahda mitään!
-- Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin --
valvomaan etujasi, nauroi Juuso.
-- Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.
-- Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää
miestä kannella heiluttavat -- tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla
parasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon
jälkeen.
-- Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.
Mikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään
ollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin
näytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli
ollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei
nytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee
ja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän
nyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa
Juusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko
nimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo
esittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa
kahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja
ikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan
kolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa
maiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan
takilassa:
-- O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt
lähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.
-- No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren
ääni kajuutasta, -- enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos
vietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin
loikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin
jolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan
mökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: "Santra hoi! Tule vetämään
saappaat jalastani!" -- He he! On se tämä elämä mukavaa!!
Juuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:
-- Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!
-- No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että -- jos menisi -- niin märkä
matka siitä tulisi. -- Mutta -- tuota noin -- että jos senkin tekisi,
niin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei
sinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi
värjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän
kastelisi, noin puolen tunnin ajan.
-- Mitä hyötyä meille siitä olisi?...
-- Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.
-- No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee!
Vai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä
teet kaiken, mitä teet?!
-- Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.
-- Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin
käännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen
hyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä
hyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan
kuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan
me tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan
lopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! "Joka tuulen
makaa, se tyynen seilaa." Tiedäthän sen!
-- Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.
-- No -- mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että
mentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti
mieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun
elämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille,
jotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen
pitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme
kaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa
ivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on
myötätuuli!
-- Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja
kotona vielä pahemmin.
-- Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä,
tuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään
paikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että
kestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli
ottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän
aikaa. Ehkä tuo kestää. -- Sen parempi minkä nopeammin pääsemme
eteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on
hyvä. -- Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti
pysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen
näkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen
kautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja,
joissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.
-- Niin on, niin on.
-- Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille
miksikään häpeäksi -- kunniaksi päin vastoin.
-- Niin on, niin on.
-- Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina
voimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi
mieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta
käy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin
seitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki
mieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen
Suursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että
usein asia riippuu muutamista minuuteista.
-- Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille...
-- Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain!
Sinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan
nekin on pidettävä.
-- Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.
-- Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan
valveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu,
niinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä
sattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä
sitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto
näkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.
-- Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos
tupakkaa vielä annat, niin hyvä on.
-- Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?
-- On on! Tattis vain!
Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen
ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän
hoiteli piippuaan saman käden sormilla.
Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.
Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein
ennenkin.
Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.
Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia -- tämä nyt noussut
viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.
Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen,
pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine
nauruineen.
Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut
Jeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.
Tuo raa'asti naurava Jere!
Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!
Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja
ominaisuuksia kuin nyt.
Sinä Mikko olet hyvä mies!
Et sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!
Mikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.
Jeren sanatko.
Pelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!
Turha pelko!
Ennen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!
Ja niin hänelle saisi käydäkin!
Saisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei
olisi hänen menoonsa kukaan syypää.
Toista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.
Hän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä
sellainen, ettei monta hänen vertaistaan.
Jos minä sanoisin Mikolle -- jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti
hänelle sanoa: "Pysy erillään Santrasta!", niin Mikko tottelisi
paikalla.
Mikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä
halun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä
myötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin -- tuulen
pitoon!
Juuso ei tiennyt -- ja mistä hän sen olisi voinut tietää -- että Mikko
oli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla
oli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo
lapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä
enemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi
lumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän
perästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti
samana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän
näki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin,
alkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta
päivän parin perästä.
Illalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista
hyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä,
oliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin,
kun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä.
Mikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin
aikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä
myöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä
ja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.
Joka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus,
oli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka
pyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi
kaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.
Vihamies pikemminkin!
Juuson piippu oli loppuun palanut.
Kajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa,
heilui kovasti.
Välistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa
perän takaa.
Kaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea
luisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta
perälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.
Laivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle
ja laskeutuessa siltä.
Takilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva,
vihellys ja humina.
Joskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui
kannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä
unessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa
hänen vahtinsa alkuun.
Juuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen
kajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon
viereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.