III.

Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit

päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.

Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi

rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.

-- Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.

-- Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.

-- Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee

lounaaseen.

Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen

oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä

muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän

irvistystä -- hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin

poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän

nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu

Juusolle.

-- Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta

korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.

-- Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi

vähän haastettavaa.

-- Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.

-- Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!

-- Höö!

-- Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!

-- Älä huuda!

Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi

peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle

miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja

nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko

narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi

jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti

täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä

epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia --

"Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa

parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!",

"Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta,

mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi.

Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen

tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken

aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen,

joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin,

mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta

loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso

unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":

Hän oli olevinaan kotonaan.

Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa

oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia,

vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja

huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja

kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja

itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös.

Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut

eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi.

Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui

aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja

jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso

aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä,

etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä

unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee

etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti

herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa

visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja

ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän

varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja

leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso

Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta

keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään -- keksintökin

uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää

vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään

vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika

Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta

Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin

peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä

kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka

laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja

kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat

vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa,

aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä

viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan

merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on

pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä

osa:

Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja

tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka,

harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä

ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla

näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki

vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin

ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se

menee?" -- "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja

kompassilamppu valaisi. -- "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi

Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken

tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki

nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin

säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!",

mutta viittasikin kädellään veltosti -- kuin jotain vähäpätöistä

halveksien -- ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea -- kyllähän sammuu

niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen

lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä

näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska

noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen

raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen

mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja

valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja

havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli

epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi

toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja

siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä

punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen

hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. -- Jaala

tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu

hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia

valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä

ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa,

johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei

palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi

jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään

tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo

karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan

katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä

sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se

oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä

ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä.

Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei

hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan

portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala

purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan

ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin.

Hän katseli ympärilleen.

Taivasta ei näkynyt.

Aaltoja ei näkynyt.

Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan

kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä,

turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja

vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin

räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja

pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.

Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan

voimalla:

-- Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet

viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen

meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee

ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman

merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.

Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain

tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain

unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa

kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi

tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä

etsiä.

Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle

istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja

on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala

purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän

peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo

Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän

purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta,

vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin

usein peljästyttänyt hereille.

Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen

päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta

kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas

juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä

huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli

vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan

läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron

ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan

tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.

Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän

sen näki ensi kerran -- luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.

Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa,

että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen

löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään

huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär

kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi:

"Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee."

-- "Mitäs isä unissaan kävelee?" -- "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain

rauhassa!"

Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan

suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio

taitaakin olla sekin vain unta. -- "Harmi ties!" -- huokasi hän silloin

aina itsekseen.

Niin tapahtui joka kerta.

Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:

-- No -- missäs ollaan?

-- Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.

-- No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.

-- Millä helkutin ajalla?!

-- Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.

-- Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on

mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.

-- Minä olen tainnut nähdä unta.

-- No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin

sinä kuin Jerekin.

Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan,

vaikka tiesikin itsensä selväksi.

Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt

huomiota tuulen suhteen.

-- Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.

-- Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.

-- Se taitaa vetää itäänpäin.

-- Niin tekee.

-- Taitaa olla jo itäkaakossa?

-- Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi

täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun

alus laineessa kiirailee.

-- Missä on Ruuskerin tuli.

-- Tuossahan se näkyy vokan alitse.

-- Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy

puomi asemillaan.

Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden

puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät

saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen

milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.

Mikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi

miltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.

-- No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen

Ruuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä

vettä ja tuulta meille kyllä.

-- Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että

siitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä

huono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava

liian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan

koillismyrskyn, niinkuin minä luulen.

-- No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!

-- Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän

olisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja

katseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä

purjetta, jos niiksi näkee.

-- Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin:

antamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka

joutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä

odottelemaan, vaan matkaa tekemään.

-- Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin

meidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.

-- Anna painaa vain täydellä.

-- Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.

-- Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.

-- Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa

rojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita

ajoissa.

-- Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat

vahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat

kaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!

-- Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut

tekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois.

Useimmat ottaisivat kokonaan pois. -- Annas tupakkaa!

Juuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa

esille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa

kainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja

sanoi: "Suurkiitos!" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:

-- Saamarin kylmä yö!

-- Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.

-- Ei ole.

-- Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.

-- Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.