Paksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin
luulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu
kannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.
Pitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen
laineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä
peränpitoon.
Lujille se otti toisinaan sittenkin.
Välillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli
aikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.
Ruuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei
ollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas,
jaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä
taivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren
vaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi
eroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.
Kello oli silloin puoli yksi.
Kello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon
vakaasilmäinen seisova tuli.
Sillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä
länsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.
Niin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.
Voimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin
paljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.
Yö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.
Jos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän
tunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.
Vähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.
Mikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen
pohjoisreunalta.
Vähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.
Hän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että
uusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha
vahti maata käydessään.
Juuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.
Kello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.
Juuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten
tupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani
karvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla
seisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.
Kello oli silloin vähän vaille neljä.
Pimeää oli kuin ennenkin.
Tuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.
-- No -- mitäs kuuluu perämiehelle?
-- Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle
puolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin
tulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa.
-- Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.
-- No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.
-- Niin varmaankin.
Juuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi
juomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon
vahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi:
"Kyllä se uni nyt maistuu!" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti
rukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan
teetä.
Juuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan,
että jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.
Oikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen
juotuaan ja nukkui heti.
Juuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan
koijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.
Jere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten
haastelemaan jaalalle:
No "Vesa"-poika! Mitäs torkut!
Ravaappas nyt toista kyytiä.
Täällä on toinen mies helmarissa!
Älä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!
Onhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!
Lennä!
Noin!
So so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.
Ei se kelpaa!
Aallon harjalta toiselle -- lentäen vain ja kevyesti!
Sillä tavalla!
Ja näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?
Katsele vain -- rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!
Isäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!
Se on paha se.
Sinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.
Se on paha se!
Niin ei pitäisi olla!
Tehkäämme liitto häntä vastaan.
Hutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen -- yön
pimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta
ulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että
näkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun
valossa.
Huu -- ei se taitaisi lyödä leiville -- se peli!
Hei!
Hauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä
silloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin
meistä muista!
Tulia nousee ja laskee!
Tämäpä on menoa!
Yö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!
Tulia nousee edestä ja laskee takana.
Nousevat lännestä ja laskevat itään -- toisin kuin taivaan tulet.
Sinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli
etelästä paistoi!
Hiis hänestä!
Antaa tulien tulla ja mennä!
Niinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin
puolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.
Tulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.
Mutta maltashan!!
Maltashan poika!
Annahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista
kirkas Osmussaari.
Yövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.
Osmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi
kauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme
ja otamme suunnan etelään.
Jere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli
jaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.
Häntä riemastutti tämänlainen kulku.
Toisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua,
väistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä
keulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen
öljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.
Kello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.
-- Tuulta on lisännyt?
-- Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein
lakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.
-- Missä on Mohni?
-- Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen
kuutta.
-- No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?
-- Eiköhän tuo se liene.
-- Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?
-- Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi,
tai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun
alukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle,
mutta nyt minä en tiedä mitään.
-- Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa
päivä valkenemaan -- sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen
saarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on
noussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai
vähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä
niin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee
meille pahaa.
-- Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.
Juuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään
tulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä,
mutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei
hän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden
vahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.
Hän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten
päälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka
kiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä
perunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi
perunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi
hän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle
teekattilan.
Teen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita,
joita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös
rasvassa -- ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! -- käristynyttä läskiä
ja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa
ja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla
villavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.
Ennen kannelle menoaan hän herätti Mikon, "Nous' syömään Mikko!",
pani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja
rukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.
Kello oli silloin kahdeksan.
Päivä oli jo valjennut.
Harmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin
merellä.
Meri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine
aaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.
Tuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä
näytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.
Entistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli
oikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi,
oli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.
Juuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten
avukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.
-- Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.
-- Lasketaan vain.
Jere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje
painui isolle pussille.
Juuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi
läheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin
yli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje
kalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä
paukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla
kädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla
kahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli
taas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen
perästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat,
sekä Jere että Mikko maata.
Päivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita
ja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.
Päivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo
kulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää
Juuso.
Juuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen
päältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.
Mikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa
silmäillä perälle päin.
-- Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.
Mikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.
-- Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. -- Tuon
pilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.
-- Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.
-- Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama
meille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin.
Sinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten
saa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.
Pilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.
Se ei merkinnyt hyvää.
Tottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa
vastaan kuin mastosillaan.
Jerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus
alkoi.
Ensin otettiin pois isopurje ja käärittiin.
Sitten lyyveri.
Sitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.
Päälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä
hirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen
perästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin
aallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys.
Harusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja
käännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon
oli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus
osoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen
mukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis
seitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät
myös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen
solmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski,
vaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.
Juuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että
jos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan.
Harusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös.
Hädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana,
painui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki
vokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus
saada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu
tehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro
antaa ja se saatiinkin pian tietää.
Tuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun
hirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella
voimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä
alusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä
kokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä
ja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren
ulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen
harusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla
eteenpäin.
Juuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan
jatkamaan syöntiään.
Hetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui
jaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään
asti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn
lakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.
Syötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta
pysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: "Ei
tämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä
syksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi
lakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän
saadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan." --
"Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan", vastasi aina Mikko. Kumpikaan
eivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään
rauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko
senkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella -- Juuso tuskin
malttoi alas mennäkään.
Ennen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan
ruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä
lisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.
Iltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt
vesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä
ja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen
ulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.
Tämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan
kaatuu.
Jo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin
sakeammaksi.
Koiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat
miehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että
voitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa
keulamastoa oli paksun jään sisässä.
Samoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan
päähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin
poikki ja repivän purjeen.
Kannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.
Juuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.
Kun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsi
Juuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.
Juuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi
kuitenkin. "Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita
auki!", oli Jere sanonut ja lähtenyt.
Juuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan,
heidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.
Kaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.
Lähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere
sellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle,
jolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei
luisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti
se retki. -- Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä
käske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö.
Keskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt
olla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen
raivosi entisellä voimallaan.
Kaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.
Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.
Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä
jäälauttaa, jossa on pari mastoa.
Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli
kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti
kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko
alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun
hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas --
vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin:
läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas
tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti
velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä,
puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja
sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi
aina yhä paksummaksi.
Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat
jäävarusteet.
Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos
ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat
turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja
teestä.
Jerellä oli aamuvahti.
Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi
aamiainen.
Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.
Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi
heidän keskensä seuraava keskustelu:
Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.
Juuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.
Jere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.
Mikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.
Jere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. --
Ja Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja
yhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat,
ja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. -- Nyt on se
päivä tullut.
Keskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja
taivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain
ja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi
lämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli.
Silloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä.
Se kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina
kimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt
täydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa.
Kirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan
ja alus oli valmis tekemään matkaa.
Ei tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi
lähdettävä.
Meressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.
Jerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja
tähystelivät joka suuntaan.
Suunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan
sieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin
on etsittävä kiinnekohta.
Juuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät
jossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.
He odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua
saavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.
Juuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.
Hän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.
Jännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen
sielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.
Niinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun
toiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.
Sekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.
Ilma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja
taivas aivan kirkas.
Taivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina.
Usein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle.
"Tuli!" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuli
irtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.
Yö oli kaunis ja lämmin.
Täyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden
pinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.
Jaala kulki yhä nopeammin.
Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.
-- Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi
lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.
-- Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. -- Korkeintaan
laivan tuli.
-- No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä
loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle
ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.
Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja
tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.
-- No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä
minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin.
Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.
Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi,
jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis
koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät
vieläkään saaneet silmiinsä.
Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.
Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään,
mutta nyt lännestä.
Se oli seisova valkea tuli.
Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä
vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.
-- Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.
-- Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.
-- Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan
minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin
leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan.
Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa
ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen
vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla,
mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole
tullut liikuttua.
Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.
Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.
Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva
tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä,
ulkopuolella Danzigia.
Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.
-- Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut
viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se
myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.
Kannelle huusi Juuso:
-- Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!
-- Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!
Juuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:
-- Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavat
Danzigiin.
-- Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.
-- Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen
ostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.
-- Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä
tässä taisi olla hengen meno.
-- Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan
hyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran
eläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!
Ja Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen,
tekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso
korkin kiinni.
-- Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä
purjehtii!, sanoi hän.
Ilta kului hauskasti jutellen.
Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.
Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja
lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.
Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.
Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja
Jerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.
Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä.
Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta,
hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja
nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen
vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa
sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan
seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä
ja pillamusta kuin mikä oli. -- Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa!
-- Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen,
kun jätätte luukun auki."
Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei
hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen
kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja
ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.
Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:
-- Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!
Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen
paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.
Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä
he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.
Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä
neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia
saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja
huiveja.
Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton
matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.
Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus
mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".
Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat
tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.