Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.
Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki
ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.
Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä
saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä
Juuson edellä.
Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.
Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla
keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet
kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää
tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.
-- Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.
-- Ei tiedä! -- Kuulehan Juuso!
-- No?
-- Älä lähde nyt merelle.
-- Miksi niin?
-- Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata
hukkaan.
-- Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!
-- Älä naura! -- Minä pelkään sinun puolestasi! -- Minä en tahtoisi
että sinä nyt hukkuisit.
-- Nyt?!
-- Niin. Nyt, nyt. -- Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan
sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta
hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä
tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään
rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!
Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten
keulaan. He katselivat toisiaan.
-- Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?
-- Pidän.
-- Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.
-- En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.
-- Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole
minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti -- eikä kukaan.
-- Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!
-- Onko se niin!
-- On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä
sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.
-- Kuulehan Santra!
-- No?
-- Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä
ruissäkkiä.
-- Narrasit!?
-- Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!
-- Et tuonut?! -- Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin,
että sinä olet tuonut.
-- Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?
-- Keltä minä odottaisin!
-- No -- keltä hyvänsä. Arvaa itse.
-- En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.
-- Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?
-- Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä
olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin
hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.
-- Mutta tällä kerralla minä tuon.
-- Niin, no -- jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot
niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin
rukkaset -- ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.
-- Rukkaset!?
-- Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!
-- Mutta eihän minun kosia tarvitsisi --
-- Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on
kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin
tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.
-- Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu
tällä tavalla!
Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä
kiinni. Santra sanoi:
-- Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.
-- Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. -- Minä olen
ajatellut sinua koko päivän --
-- Koko päivän!
-- Niin.
-- Mitä tuo nyt on -- yksi päivä!
-- Minä ajattelen nyt muinakin päivinä -- aina.
-- Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia.
Se on kerralla sanottu!
Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:
-- Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun
onnellani -- tai uppoa meren pohjaan!
Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson
ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.
Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha
Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä
voi.
Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.
Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.
Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa
laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan
luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan
ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti
jaalaa.
Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä
pilviin.
Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja
jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja
ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.