Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen
retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän
jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta
toiseen.
Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!
Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!
Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.
Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.
Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi.
Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin
kotiin päin, että parta viuhkaa.
Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille.
Tuulta lisää vain yhä!
Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon,
laineettomaan veteen.
Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja
tähystelevät.
Mikko pitää perää.
Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan.
Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin
sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti,
mennään katsomaan mitä niillä on.
Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat,
säkkejä.
-- Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:
-- Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!
-- Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla
oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset
jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut
kohteliaisuutta.
Haapioita tuli toinen toisensa perästä.
Pian selveni myös mistä ne tulivat.
Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja
siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli
näkyviin ison purjelaivan mastot.
-- Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.
Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan
laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa
pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei
valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi
miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä
vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta
keulamastoa myöten.
Senkös ympärillä oli häärinää!
Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita
lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä
heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin,
mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa
laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu.
Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta
omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki
ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra.
Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä
"Vesassa". -- Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään
ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja
jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja
lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon,
kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää,
ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan
mitään kysynyt -- heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta
tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa
veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko
säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta
kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi,
käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä
väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä
pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla.
Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."
Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti.
Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä
harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina
kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta
sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.
Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki
toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli
laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä
tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.
Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja
tappeluakin.
Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan
odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne
tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes
pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä
ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja
kiroiluja.
Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.
He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.
-- Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien
mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin
Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!
-- Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki
kirkonkyläläiset.
-- Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur
justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.
-- Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta!
huusivat siihen toiset.
-- Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä
seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin
maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.
Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava
ähkäisy.
Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa
oli upota.
Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se
juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana,
ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle.
Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota,
joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan
menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!"
mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen
-- ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse -- kädet tyrkkääjään
ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän
haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin
housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.
Huudettiin sieltä ja täältä:
-- Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta?
mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.
Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä,
mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.
Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden
monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle
merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja
tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle
ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli
humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun
laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä,
syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen
taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään
kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.
* * * * *
Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä,
sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja -- airon tyvi
koholla -- juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle
tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta
onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja
airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.
Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja
kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä
päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.
Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet,
lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit,
kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat
Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa
nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan
laiva hänen rannassaan.
Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi
tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille
ilmoitettavaksi.
Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki
herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on
pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.
-- Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt
saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla
saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun
vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä
olkapäästä.
Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja
kysyi huonolla kielellään:
-- No -- Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?
-- Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara
mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.
-- Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis
ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.
-- On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?
-- Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla
laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy!
Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu
saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla --
minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?
Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla
nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta,
sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.