_Edelliset_ paitsi Heikkinen.
_Heinonen_. No Loviisani! Mitäs nyt arvelet tuosta
mallikelpoisesta miehestä?
_Loviisa_. Älä puhu minulle!
_Heinonen_ (ivallisesti). Ei vähääkään mustaa pilkkua sen miehen
luonteessa! Synti sitä sanoa!
_Loviisa_. Ole puhumatta minulle, johan sen sanoin!
_Heinonen_. Ehkä mieluummin kuulisit minun puhaltavan...?
_Loviisa_. Pois silmieni edestä!
_Emma_ (itsekseen). Jotain on tekeillä talossani, josta en ole
oikein selvillä... Mutta siitä pitää saada selvä! (Ottaa hatun tuolilta
ja näyttää sitä Henriksonille). Onko tämä sinun hattusi?
_Henrikson_. Kummallinen kysymys!... Tietysti se on minun! Unhotin
sen tänne saliin eilen illalla.
_Emma_. Ja kuitenkin siinä on von Viftenin nimi.
_Henrikson_. Viftenin?... Piru vieköön!... (Itsekseen.) Olen yöllä
vaihtanut hattuakin.
_Emma_. Kuinka se voi olla sinun hattusi? Tunnetko sinä von
Viftenin?
_Henrikson_. Kyllä nimeltä, enkelini! En sen enempää... Vaihdoin
sen erehdyksessä teaatterissa ja sain tuon resun sijaan... Se on
ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Panempahan kaappiin siksi kun...
(menee ja avaa kaapin oven, mutta pelästyy Hellosen nähdessään ja
paiskaa oven kiinni). Häh! Mitä nyt?
_Toiset_. Mitä se on?
_Henrikson_ (itsekseen). Saamiel auttakoon!... Olen hukassa!...
Poliisi on kaapissa!
_Emma_. Mikä sinulla on? Miksi olet niin pelästyneen näköinen?
_Hellsten_. Onko kaapissa jotain, joka...
_Heinonen_. Pelkäätkö kummituksia?
_Emma_. Avaa kaapin ovi!
_Henrikson_. Ei, älä liikuta! Älä tule tänne!
_Emma_. Ei, nyt tämä käypi hullusti! Avaa kaapin ovi!
_Henrikson_. En voi!
_Heinonen_. Mikä hitto vaivaa veli Henriksonia?
_Emma_. Sitten avaan minä itse!
_Henrikson_. Anna olla!... (laskeutuu polvilleen). Emma!
Puolisoni! Eukkoseni! Anna minulle anteeksi!
_Emma_. Mitä sinä sillä tarkoitat?
_Henrikson_. Minä olen pettänyt sinua... Olin viime yönä
ravintolassa, vaikka kielsit minua menemästä. Tulin vähän
juopotelleeksi ja sitten lauloimme vähän kadulla ja nyt on poliisi
päässyt jälilleni...
_Toiset_. Poliisi!
_Henrikson_. Niin! Hän on kaapissa!
_Emma_. Ah, tämä menee liian pitkälle!... Minä pyörryn... (Vaipuu
tuolille).
_Loviisa_. Niin, ja minä sanon samat sanat (vaipuu hänkin
tuolille).
_Henrikson_ (avaa kaapin). Sanokaa pian, herra konstaapeli,
sill'aikaa, kun vaimoni on pyörryksissä, mitä te tahdotte, että asia
jäisi silleen?
_Hellonen_ (astuu esille ja tekee kunniaa). Nöyrin palvelijanne!
-- (Itsekseen). Tämäpä oli hullunkurinen erehdys!
_Henrikson_. Älkää vaatiko kovin paljoa, jos suinkin on
mahdollista! Olen perheenisä...
_Hellonen_. Totisesti sanoen, ei poliisi anna lahjoa itseään ja
sentähden en pyydäkään mitään -- ellei ehkä kumminkin vähän myynin apua
morsiamelleni häihin.
_Henrikson_. Morsiamellenneko? Kuka hän on?
_Hellonen_. Tuossa hän tuleekin!