_Loviisa. Heinonen_ (tulee puhaltaen torvea vasemmalta).
_Loviisa_. Minun sappeni halkea, kun kuulen noita ääniä.
_Heinonen_. Hyvää huomenta, kultamuruseni!
_Loviisa_ (lyhyesti). Hyvää huomenta!
_Heinonen_. Oletko hyvällä tuulella tänään?
_Loviisa_. Kuinka niin?
_Heinonen_. No kun eilen näit niin paljon harvinaisuuksia, niin...
_Loviisa_. Minun täytyy myöntää, että olen hyvin tyytyväinen...
Tänään kai käymme Eläintarhassa?
_Heinonen_. Kernaasti minun puolestani, jos vaan ei tule liian
tuulinen ilma. (Puhaltaa.)
_Loviisa_. Kuuleppas, onko huoneessasi ketään vieraita?
_Heinonen_. Vieraitako?
_Loviisa_. Joku herra von Viften?
_Heinonen_. Viften? -- Ei, kiitoksia! Siellä ei viftata...
_Loviisa_. Minä vaan luulin niin, kun hänen hattunsa on tuossa
tuolilla.
_Heinonen_. Paljon mahdollista! -- Veljesi kai myöskin voi ottaa
vieraita vastaan.
_Loviisa_ (itsekseen). Hän ei tunne von Vifteniä. Olisikohan
veljeni todellakin... (Ääneen.) Kuuleppas Antti. Kuka se neiti oli,
jota eilen teaatterissa tervehdit.
_Heinonen_. Neitikö? Hm!... Hän on matkustavainen... Tapasin hänet
ulkomailla käydessäni Pariisissa. (Itsekseen.) Se oli Margareta,
entinen lemmittyni 20 vuotta sitte.
_Loviisa_. Yksinäinen nainenko? Sinä puhuit vielä hänen kanssaan
samalla kuin tilasit limonaadia minulle.
_Heinonen_. Luonnollisesti! (Itsekseen.) Hän kysyi osotettani ...
vaan olin varovainen ja jätin sen sanomatta.
_Loviisa_. Puhuitteko ranskaa?
_Heinonen_. Me puhuimme saksaa. »Wie stehts und wie gehts?» sanoin
minä. -- »Bien», sanoi hän. -- »Dank!» sanoin minä. -- »Tjenis», sanoi
hän -- ja se oli keskustelumme loppu.
_Loviisa_. Minä en usko sinua... Mies, joka nuoruudessaan...
_Heinonen_. Vanha nuotti! -- Kyllä minulla on hauska! (Puhaltaa.)
_Loviisa_. Alotatko taaskin tuon ijänikuisen törötyksen?
_Heinonen_. Ainoastaan saadakseni sinut hyvälle tuulelle,
enkelini.
_Loviisa_. Luulen, että siten vaan koetat salata
neuvottomuuttasi... Jospa sinäkin ottaisit veljestäni esimerkkiä!
_Heinonen_. Ei kiitoksia! Minä olen kylliksi hyvä, omasta
puolestani ja olkoon hän omastansa.
_Loviisa_. Ja hänen kirjanpitäjänsä on aivan hänen kaltaisensa...
Hänen luonteessaan ei ole vähääkään mustaa pilkkua... Hän ei ole
koskaan ollut tekemisissä naisten kanssa.
_Heinonen_. Niin, niin. Onhan niitä sellaisiakin naisia, joilla on
jonkunlainen makuaisti.
_Loviisa_. Karoliina tulee hyvin onnelliseksi hänen kanssaan.
_Heinonen_. Ei koskaan!
_Loviisa_. Kyllä, sanon minä!
_Heinonen_. Ei, sanon minä!
_Loviisa_. Kyllä!...
_Heinonen_. Muista, Loviisa, että minulla on torvi!
_Loviisa_. Vai niin, onko tarkoituksesi kiduttaa minut
kuolijaaksi. -- Niin, tee vaan se!... Rääkkää vaan minua tuolla
murha-aseellasi!... Jatka vaan sinä!... Mutta tulet vielä kerran
katumaan... Saat vielä kaivatakin minua... Omantunnon tuska tulee sinua
kalvamaan... Mutta puhalla sinä vaan... Kerran sinä vielä puhaltelet
minut hautaan... Ja viimeisellä tuomiolla saat vastata teoistasi.
Muista se! Krokodiili! (Menee vasemmalle.)
_Heinonen_ (Loviisan mentyä; rauhallisena). Jumalan kiitos, kun on
tuomiontorvi olemassa viimeisenäkin päivänä! -- Kyllä sen luulisi
riittävän. -- Ja sen asian päälle vähän puhallan uudelleen. (Menee
puhaltaen vasemmalle.)