Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen
mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi
aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja
koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita
kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet
naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa,
veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois
palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista,
peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen
itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi.
Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään
maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä,
ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa
olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä
päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa
olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet
alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa,
joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat
vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat
heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa.
Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla,
että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja
ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta
että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat
lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä;
sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä,
heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen
hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä
pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi
käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla
tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain
tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen
harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta.
Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen
ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla
tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun
isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista
silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar,
laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun
veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa
kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi
häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat
miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa,
usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä
poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he
rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki
vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä
välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt
paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa,
kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja
tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä
suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja
vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin
nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon
käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille
sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita
hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar,
koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi.
Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja,
jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen
suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin
hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli
hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen
kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli
jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle
hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi
peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla.
Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä
kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin
muistoksi.
Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin -- laaksossa oli
hyvävetinen kaivo -- tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin
pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän
sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen
verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli
verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi,
niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä
liuskarekatto ylimmäiseksi.
Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle
lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska
seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä
maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat
nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla
kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja
ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin
toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on
raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat
vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia,
jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että
sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet
ovat terveet ja mieli raikas.