12. Arabialaiset menot kuolemantapauksissa ja hautajaisissa.

Nyt alkoi leirissä tapaus, jolla oli oikein teaterintapainen

mahtivaikutus, jopa paljo mahtavampi kuin mitä missään teaterissa voisi

aikaan saada. Sairaan vuode oli tullut siirretyksi ulos teltasta, ja

koittavan auringon säteet olivat valaisseet hänen laihtuneita

kasvojansa; mutta niin pian kun hän oli kuollut, peittivät hänet

naiset, päästäen alinomaisia parahduksia. Mutta hänen lapsensa,

veljenlapsensa sekä muut läheiset sukulaisensa taas tempasivat pois

palttinaisen peitteen kasvoilta, suutelivat ja syleilivät ruumista,

peittivät itsensä pitkälleen sen viereen ja käärivät peitteen

itsensäkin ympärille, kiistellen sitä, kuka lähimmän paikan saisi.

Samassa suuri teltta, jossa hän oli maannut, vaipui ikäänkuin itsestään

maahan, ja sen nojana olleisin tankoikin sidottu kello alkoi rämistä,

ilmoittaen surusanomaa kaukaisemmille. Muualla kuuluu Beduineissa

olevan tapana, repiä kaikki teltat maahan, silloin kun joku etevä

päällikkö on kuollut; mutta täällä ei niin tapahtunut. Kohta alussa

olivat useimmat naisista, juuri nuorimmat ja kauneimmat, päästäneet

alas yläpuolen vaatteestansa vyötäisiin asti ja irroittaneet tukkansa,

joka ei kuitenkaan ulottunut rintoja peittämään; sillä Arabiassa ovat

vaimoväen hiukset tosin tuuheat, vaan lyhyet. Niin he rupesivat

heiluttamaan paljaita käsivarsiansa, lyömään rintaansa ja otsaansa.

Välistä he kavahtivat toisillensa kaulaan, usein semmoisella vauhdilla,

että molemmat keikahtivat maahan; välistä he taas kyykähtivät alas ja

ammentelivat hiekkaa päänsä päälle molemmilla kourilla, niin kosolta

että se virtaeli alas pitkin koko ruumista. Muutamat, jotka olivat

lähempänä tulisijoja, ammentelivat samalla lailla tuhkia päällensä;

sitä he myös kourittain pistivät suuhunsa, niin että oli syytä pelätä,

heidän siihen läkähtyvän. Varsinkin oli vainajan 10-12-vuotias poikanen

hullu niin tekemään; jos ei Wallin väkisin olisi temmannut häntä sieltä

pois ja hänelle vettä juottanut, niin ei tietoa, kuinka hänen olisi

käynyt. Naurattava nähdä oli nuori musta orjatyttö, joka oli tuhkalla

tuhrannut mustan ruumiinsa, mustat kasvonsa. Ihoon paikoittain

tarttunut harmaa tuhka teki hänet hullunkurisen, täplikkäisen

harlekinin näköiseksi keskellä tuota muuten niin surullista tapausta.

Perinvastaisena vastakohtana siihen oli nuorin tytär, yhdeksänvuotinen

ujo erämaan-kauris, joka istui erikseen muista, lakkaamattomalla

tahdilla lyöden rintaansa ja lausuen surullisella äänellä: "voi minun

isääni!" jota tehdessä hiljaiset kyyneleet vuotivat hänen kirkkaista

silmistänsä. Toisessa paikassa taas istui erikseen vainajan sisar,

laulellen omatekemäänsä laulua veljestä tähän tapaan: "Voi minun

veljeäni! Voi sitä suurta Beduinein scheikiä! Voi sitä suurta mahtavaa

kaupunkilaisten hallitsijaa! Voi sitä väkevää hevosten ohjaajaa! Voi

häntä, jonka vertaista ei mikään vaimo ole kantanut!" j.n.e. Vanhemmat

miehet juoksivat, kyyneleitään pidättäen, ympäri keskellä naisjoukkoa,

usein sysäten heitä jokseenkin ankarasti, ja kieltäen vainajan pientä

poikaa itkemästä, koska se ei ollut miehelle sopivaa. Sitten he

rupesivat varustamaan ruumiin pois-viemistä hautaan, vaikka naisväki

vielä tahtoi pitää sen liikahtamatta seuraavaan aamuun asti. Sillä

välin tuli noin 14-vuotinen talon tytär, joka oli aamumpana lähtenyt

paimeneen ja saanut kutsun kotiin. Hänen lampaansa ja vuohensa,

kummaksuen leirin muuttunutta näköä, alkoivat nyt myös juosta ja

tungeksia parkuvain naisten keskellä ja tekivät sekasorron vielä

suuremmaksi. Heistä valittiin paras lammas hautajaispaistiksi ja

vietiin teurastettavaksi haudan ääreen, johonka myös kuusi leirin

nuorinta miestä läksi ennalta. Itse ruumis pantiin, peittoon

käärittynä, kamelin selkään riippumaan ja vastapainoksi sille

sälytettiin saman juhdan päälle nisujauho-säkki, pata ynnä muita

hautajaisissa tarpeellisia kaluja. Tätä kamelia talutti vainajan sisar,

koko ajan hyräillen yllämainittua lauluansa kuolleen kunniaksi.

Matkalla kohdattiin useampia samaan heimokuntaan kuuluvia Beduineja,

jotka kaikki lankesivat polvilleen ja löivät otsansa maahan, lausuen

suruansa ja kaipaustansa. Vähää ennen päivänlaskua saavuttiin

hautauspaikalle, joka oli puolen päivämatkan päässä leiristä. Se oli

hyvin valittu paikka, oikea erämaan maisema parin Harra-selänteen

kukkulan välisessä laaksossa; vuorien musta, kiiltävä basalttikivi oli

jyrkkänä vastakohtana laakson tymäkästi kiiluvalle keltaiselle

hiekalle. Koko laakso ja sen suulla oleva vuoriloiro olivat tiheästi

peitetyt nyt valkeina kukkivilla, hyvänhajuisilla erämaan-pensailla.

Loirossa nähtiin useammissa kallionlohkareissa kömpelösti tehtyjä

kamelinkuvia, vieläpä muutamia vanhoja kirjoituksiakin tänne haudattuin

muistoksi.

Hauta oli jo valmiiksi kaivettu. Nyt ruumis pestiin -- laaksossa oli

hyvävetinen kaivo -- tukka kerittiin, ja kaikki lävet tukittiin

pumpulilla. Sitten käärittiin vainaja halaistuun paitaan, päähän

sidottiin liina, ja näin laskettiin hän alle levitetyn punaisen

verkakauhtanan avulla lepopaikkaansa. Haudan pohja ja laidat oli

verhotut suurilla kiviliuskareilla; samallaisia ladottiin myös katoksi,

niiden päälle mätettiin hiekkaa ja sitten rakennettiin vielä

liuskarekatto ylimmäiseksi.

Hautajaisten jälkeen teurastettiin lammas ja paistettiin korkealle

lekkuvan valkean päällä. Näissä toimissa oli puoli yötä kulunut. Koska

seuraavana aamuna leirille palattiin, oli vainajan teltta yhä vielä

maassa ja hänen perheensä sen päällä istumassa; mutta he ilmoittivat

nyt suruansa ainoasti hiljaa, ei tuommoisilla hurjilla kiljahduksilla

kuin edellisenä päivänä. Nyt teltta nostettiin jälleen ylös ja

ruvettiin tavallisiin päivän-askareihin. Seuraavana päivänä muutettiin

toiseen paikkaan, ja pian oli kaikki taas entisellään. Semmoinen on

raittiin luonnon-ihmisen luonne: hänen surunsa niinkuin ilonsakin ovat

vaan hetkisen-aikuiset. Molemmat ovat kovasti ylös leimahtavia tulia,

jotka pian jälleen raukenevat sammuksiin. Hänen sekä ulkonaiset että

sisällisetkin haavansa kasvavat pian eheiksi, sillä ruumiin nesteet

ovat terveet ja mieli raikas.

Yrjö Aukusti Wallin ja hänen matkansa Arabiassa · 第 15 / 21 题