Asia, joka matkustamisen erämaassa paljon vaivaloisemmaksi, jopa
vaarallisemmaksi tekee, on juomaveden puute. Matkalle lähtiessä on
varustettavien välttämättömien kalujen joukossa myös aina suuri
vesisäkki, tehty nahasta, joka sisältä on tervattu. Nämät säkit ovat
hyvin soveliaat tarkoitukseensa, sillä ne pitävät veden aina raittiina,
vaan tekevät sen tietysti vähäisen tervaiseksi. "Kotona", kertoo
Wallin, "en suinkaan olisi ottanut suuhuni semmoista vettä; mutta
täällä se oli niinkuin öljy Aaron'in parralle; en sitä olisi vaihtanut
mihin ikänsä maailmassa". Tätä mukaan otettua vettä vielä pitää
matkalla säästävästi käyttää, sillä ei aina tiedä, saadaanko taas pian
toista sijaan, ja onko tiellä tarjoksi tuleva edes aina yhtä hyvää.
Kerran sattui Wallin tavattoman pitkän, 12-tuntisen päivämatkan jälkeen
parille lätäkölle, joihin tiedettiin sadeveden kokouvan. Tavallisesti
se olikin sangen hyvää, koska pohja oli hiekkainen. Mutta matkustajain
sinne tullessa nousi siitä juuri par'-aikaa 60 kamelia, joita toinen
matkue oli juottanut. Täten oli molempien lätäkköin vesi täynnä hiekkaa
sekä kaikellaista likaa kameleista. "En ole", sanoo Wallin, "koskaan
sitä ennen enkä myöhemminkään juonut niin pahanmakuista vettä". Mutta
juoda sitä täytyi, kun täytyikin, yhtähyvin, sillä toista ei ollut, se
tiedettiin, saatavana ennen kuin _kolmen päivä-matkan jälkeen!_ Toisena
päivänä jo tuli Wallin kipeäksi tuosta ilkeästä vedestä; mutta
pysähtymättä täytyi kuitenkin väkimarssilla pyrkiä eteenpäin, sillä jos
ei hyvissä ajoissa päästy vedelle, niin oli hätä tarjona. Kolmannen
päivän iltana saavuttiinkin kaivolle, mutta -- voi kauhua! -- se oli
katkeraa ja suolaista kuin salmiakkirohdot. Koko päivän oli Wallin
niinkuin kuumetautinen vaan ajatellut, kuinka suloiseksi tulisi saada
täysin siemauksin sammuttaa janonsa kirkkaasta lähteestä; koko päivän
oli hän lukenut minuutteja tuohon toivottuun hetkeen saakka -- ja nyt
täytyi kohta ensimmäisen siemauksen perästä kaataa kaikki pois ja
kärsiä seuraavaan iltaan asti. -- Vielä vaikeampi ja vaarallisempi oli
toinen retki, vähää myöhemmin. Viimeisessä leiripaikassa ei ollut saatu
kameleja kyllin juotetuiksi, siitä syystä että vesi siinä oli syvässä
kaivossa, josta se suurella vaivalla piti ammennettaman nuoraan
sidotulla kiululla. Toisena päivänä uupui senvuoksi yksi kameleista; se
laskeutui polvilleen pienen pensaan juurelle eikä suostunut enää
millään keinoin nousemaan. Turhaan piiskasi sitä omistaja kepillänsä;
kameli vaan vastasi kovilla mölähdyksillä eikä liikahtanut. Ei ollut
muuta neuvoa kuin jättää se siihen paikkaan, jonka se oli itselleen
haudaksi valinnut. Tämmöisten uupuneitten kamelien raatoja tai
luurankoja tavattiin sangen usein tämän tien varrella. Muut kamelit
kestivät paremmin aina 4:een päivään asti. Silloin juotiin keskipäivänä
viimeiset pari siemausta mukana olleesta vedestä; eihän enää voinut
olla hätää, koska jo kaupunki, johon matka piti, näkyi taivaan
rannalla. Mutta pian keskipäivän jälkeen laskeutuivat useammat
kameleista polvilleen, jonka nähtyä nekin, jotka eivät olleet ihan
uuvuksissa, tekivät samaten. Yksi seuraan kuuluva nainenkin alkoi
raueta janosta. Hän makasi maassa väänteissä ja parkui surkeasti. Näin
vietettiin sangen vaikea aika, siksi kun vilpas ilta toi jonkunlaista
virvoitusta. Nyt sattui sinne myös pari vaimoa kaupungista, jotka
janoisille matkalaisille jakoivat vesivaroistansa. Se vesi tosin oli
jokseenkin sokaista, mutta maistoi kuitenkin paremmalta kuin paras
nektari. Näin jaksettiin sitten kulkea loppumatka kaupungille saakka.
Keväällä, koska erämaan ruoho on tuore, kestävät kamelit 10-12
vuorokautta juomatta. Mutta kesäkuumuudessa täytyy niiden saada vettä
joka kolmas, neljäs päivä. Nyt ei ne olleet paahteisimmalla ajalla
maistaneet tippaakaan 4 1/2 vuorokauteen!